Rakkaat rotinat

0 No tags Permalink

Nyt saattaisi olla pinna kireänä kuin Martinalla kajakissa: 100% jälkikasvustamme on saanut flunssan. Viime yö meni poikkeustilamoodissa kuumeisena huutavaa Kakkosta kanniskellessa ja tietenkin sen seurauksena heräilevää Ykköstä lohdutellessa. Perheestä tuskin kukaan nukkui hyvin, oma saldo taisi jäädä noin neljään tuntiin.

Onneksi on olemassa ystävät. Ihanat Satu, Jani ja Jalmari tulivat Kakkosta tapaamaan ja hoitivat todella kunniakkaasti rotinaperinteen.

Muistattehan rotinat? Ennen vanhan uuteen vauvaperheeseen saavuttiin vierailemaan vain rotinat (ruoka, pullat ja kahvit) kainalossa. Sillä huolehdittiin että tuore perhe saa syödäkseen eikä tarvitse nähdä vaivaa vieraiden eteen.

Olemme jotenkin ilmeisesti hankkineet hyviä kavereita, koska viime viikkoina meidän luona kyläilleet ovat hoitaneet rotinatehtävää varsin mallikkaasti tuomalla esim kokonaisen porkkanakakun mukanaan, njam! (kiitos vielä Kati).

Ja tehtävänsä tosiaan nämä idän ihmeetkin hoitivat: hyvän seuran mukana tuli makaronilaatikko, itseleivotut korvapuustit (pakkaseen myös pari pussia), karkkia, lahjuksia Ykköselle ja Kakkoselle ja vielä äidille imetyspaitoja lainaan. Ja ne ryökäleet vielä siivosivat pöydän sillä aikaa kun tämä äiti koomaili lähes unessa pieni sammakko sylissään.

Tähän väliin siis iso iso kiitos ja sata sydäntä. Teitte meille ihmeitä.

0 No tags Permalink

Valittamisesta valittamisesta

0 No tags Permalink

Vuoden Mutsi -kirja on saanut aikaan paljon keskustelua (hyvähyvä!), mm. siitä onko oikein valittaa äitinä olemisesta. Saman kommentin olen kautta rantain saanut liittyen hieman tähänkin blogiin, lapsettomuuden kanssa painivat eivät halua lukea tälläista nutinaa. Ymmärrän sen, sallittakoon se heille. Haluan kuitenkin vähän kirjoittaa tästäkin vaikeasta aiheesta. Tai oikeastaan siitä, onko oikein valittaa.

Valittaminen on Suomessa vähän hassu tabu. Periaatteessa olemme melankolisen slaavilaista kansaa, jonka geeneissä valittaminen kulkee jo small talkin tasolla. Kuitenkin Suomalaisen kuuluisi olla sitkeä sissi, joka ei valita vaan kärsii hiljaa, samalla nöyrästi töitään tehden. Etenkin tietyistä aiheista valittaminen saa jossain määrin aikaan ”ei saisi valittaa kun muilla on asiat huonommin” reaktion. Tälläisia ovat ainakin raskausvaivat (tulit sentään raskaaksi), vauva-arki (ei sentään ole koliikkia), ylipäänsä melkein mikä vain vanhemmuuteen liittyvä ja se ikuinen ruoka, vesi ja ylellinen elintasomme (Afrikassa lapset näkee nälkää).

Jossain määrin olen samaa mieltä valittamisesta valittavien (hah, siinäpä teille. Kyllä tekin valitatte) kanssa. Osa ongelmista todella on nk. ensimmäisen maailman ongelmia, luokkaa: vitsi kun mä en pääse Flow-festareille tänä vuonna kun me rakennetaan meidän omaa kesämökkiä juuri silloin. Itseäni ei kyllä häiritse jos tästä joku nurisee, mutta ymmärrän miten joku joka ei valittamisesta niin pidä, voi siitä ärsyyntyä. Tähän väliin mainittakoon että valittaminenhan on itselleni varsin lähellä sydäntä, teen sitä ihan vain pysyäkseni lämpimänä.

Mutta kun puhutaan aiheista, jotka aiheuttavat ihmiselle jossain määrin kärsimystä, pitäisi mielestäni olla olemassa jokamiehen oikeus valittaa, kuuntelijoiden kärsimystasosta riippumatta. Kurjuus on kuitenkin aina subjektiivinen käsite, niin kuin vaikkapa kipukin. Joten jollekin toiselle muutama huonosti nukuttu yö voi todella olla rankka, ja siitä saa mielestäni ystävilleen sanoa. Vaikka toinen olisi valvonut jo monta kuukautta vaikkapa sen koliikkivauvan kanssa, se ei vähennä sitä kolme yötä valvoneen koettua kurjuutta. Samoin se iso L, lapsettomuus, on ihan hirveän kamala asia, mutta ei kuitenkaan automaattisesti oikeuta jokaisen lapsikeskustelun ässäkorttiin, jossa keskustelukumppanin voi aina teilata omalla kurjuudella. Samaan hengenvetoon sanon sen, että tervettä järkeä tulee käyttää. Jos tietää toisen käyvän läpi rankkaa lapsettomuutta, ei varmaan tarvitse valittaa kovaan ääneen siitä, miten kamalaa on kun itse tuli kertalaakista raskaaksi.

Loppuvuodesta 2009 kävin gyniksellä tsekkaamassa ohimennen miksei kuukautiset olleet alkaneet vielä 6kk pillereiden lopettamisesta. Lähdin lääkäriltä silmät itkussa, sellainen seksikäs kuppi kädessä, taskussa hedelmällisyysklinikan käyntsäri ja korvissa lääkärin sanat ”ei sulla mitään ovulaatiota luonnostaan ole”. Kaikkihan päätyi enemmän kuin onnellisesti, eikä odottaakaan tarvinnut enää kauaa. Kahden vaivaisen lääkekuurin ansiosta olin jo pian raskaana ja ulos tupsahti Ykkönen. Siinä välissä ehti silmissä kuitenkin vilistä kaikki piikeistä adoptiojonoihin, joten onnellisesti alun ja lopun saanut raskaus oli todellinen ilon paikka. Ja tällä hyvin lyhyellä kokemuksella voin vähän edes yrittää ymmärtää miten kamalaa on kohdata lapsettomuutta. Ykkönen oli siis todella hartaasti toivottu ja kiitollisena vastaan otettu lapsi. Silti en kokenut äitiyden huumaa heti, enkä pystynyt kunnolla hyväksymään itkuista vauvaa. Kesti monta kuukautta ennen kuin sain todellisen kiintymyksen syntymään. Joten valitin. Valitin itkuista, kanniskelusta ja jatkuvasta epävarmuudesta (”miksi se itkee, miten usein sen pitäisi syödä, entäs se liikkuminen??”) Takaisin sain ymmärtäviä hymyjä, muiden äitien samoja kokemuksia ja roppakaupalla kahvia ja pullaa. Ja se muuten helpotti.

Näistä ja monista muista valituskausista olen ehkä sen oppinut, että valittaminen ei ole sama kuin epäkiitollisuus. Ja se siinä valittamisessa taitaa niitä muita ärsyttää. Rivien välissä kulkee ”olisit kiitollinen, kun...sinä sentään tulit raskaaksi”. Niin olenkin. Mutta silti moni asia raskaudessakaan ei ollut kivaa tai kivutonta. Olen itseasiassa sitä mieltä, että valittaminen on välittämistä. Jos jostain asiasta jaksaa valittaa, se on riittävän tärkeää sinulle. Sitten kun ei enää kiinnosta, ei myöskään valiteta.

Mutta ennen kaikkea valittaminen on elintärkeä tapa purkaa sisällä vellovia negatiivisia tunteita. Kun pahan asian sanoo ääneen, siihen saa etäisyyttä. Asiaa voi kuunnella toiselta kantilta ja ehkä saat siltä valituspuulta jopa jonkin helpottavan viisauden. Valittamisen jälkeen on astetta keveämpi olla: taakka on nyt hetkeksi jaettu jonkun toisenkin kannettavaksi. Siksipä ei pidä myöskään valittaa liikaa, eikä aina samalle ihmiselle; kukaan ei jaksa kantaa toisten(kin) taakkaa loputtomiin.

Henkilökohtaisesti minua pelottaa ihmiset, jotka eivät koskaan valita. Jokaisella on jotakin pientä kurjuutta elämässään, etenkin vaikeina aikoina, kuten lasten ensimmäisinä vuosina (joo, se ON rankkaa, vaikka myös antoisaa). Jos he eivät koskaan siitä kenellekään kerro, minkälainen möykky siellä sisällä oikein kasvaa? Ja miltä tuntuu niistä, jotka näille supersankareille omasta elämästään valittavat saamatta vertaistukea takaisin? Aika epäonnistuneilta, sanoisin.

Siispä: jos välität, valita. Mutta älä liikaa, äläkä aina samalle ihmiselle. Ja muista vähän miettiä kenen seurassa olet muutenkin, niitä puukkoja ei ole tarpeen kiertää jo valmiiksi verestävissä haavoissa. Ja muista joskus myös fiilistellä hyviä asioita; pahat asiat ehkä pienenee, mutta hyvät asiat tuplaantuu kun ne jakaa. Ja jos kaikki puheesi on valitusta, sinusta kasvaa katkera akka tai ukko joka ei enää näe mitään hyvääkään.

Ole hyvä, sana on sinun! Valita takaisin tästäkin turhasta netin täyttävästä kirjoituksesta, jonka pakotin sinut lukemaan!

0 No tags Permalink