No miten se sitten meni?

0 No tags Permalink

Perjantai-aamu, klo 09.59. Seison kotioven edessä Kakkonen rintarepussa, Ykkönen istuu rattaissa uusi pöllö(valjas)reppu selässään innosta puhkuen. Vähäiset matkatavarat kantoon, hip ja hei ja matkalla ollaan!

Sunnuntai, klo 02. Seison kalifornialaisessa autotallissa, venyttelen kipeää selkääni ja lasken sekunteja makuuasentoon. Vaatteet on kulahtaneet päälle, paidan rinnuksessa on kaikkea tomaattikastikkeesta kuolaan, hikeen ja kyyneliin. Chicagon lentokentän saastat kutittaa niskassa yhden nopean lattianukahduksen jäljiltä. Lapsilla on silmät väsymyksestä ja itkusta punaisena ja posket kuolan, hien, kyynelten ja yleisen lian mustaamat.

Sen yhden kerran se saatiin jalkatilaan
nukkumaan.  Sitten Kakkonen itki.

26,5 tunnin aikana ehtii aika monta kertaa toivoa että olisi perillä, kotona tai vaikka kuollut yksin. Lopun odottaminen alkoi Helsinki-Vantaalla. Tulimme paikalle neuvoja noudattaen jo kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Insinööri lähti viemään autoa parkkiin ja minä seisoin yksin odottamassa check-in:n aukeamista yksi lapsi rintarepussa, yksi rattaissa ja ympärillä kahden ihmisen vaativa kamaröykkiö. odotin kai saavani sympatiaa ja pikaisen ohjauksen tiskille ”tulkaa te vain ensin”. Ja paskat. Sen sijaan sain kolme kertaa käskyn siirtyä ”kauemmas” kunnes lopulta kysyin mihin karavaani olisi sitten hyvä asettaa.

Tiskillä ojensin passit kauniisti hymyillen, valmistautuen pyytämään vauvakoria, joita ei netistä pystynyt etukäteen varaamaan. Täti laittoi lippua tulostumaan mitään kysymättä, joten ajattelin varmistaa onnistuiko korin saaminen. ”Niin joo teillä on sitten kaksi lasta sylissä”. No, joo, niin on. ”joo nää kaikki paikat on varattu, eikä vierekkäisiä paikkoja voi muutenkaan antaa kun lasten happimaskeja on vain yksi per rivi”. Romahdus. Käytin tahtomattani kyynelkikkaa jo nyt, laihoin tuloksin.

The Minigrip-bag!

Täti kehoitti kysymään vielä portilla uusia paikkoja, ja tarjosi upgradea bisnekseen hintaan 360€ / nenä. Lähdimme apein mielin harkitsemaan.

Matkalla portille saimme testata valjasreppua oikein kunnolla, sen tuoma turvallisuuden tunne oli kyllä ihan mukava. Ykkönen viiletti ympäri lentokenttää niin kovaa kuin pääsi, väistellen välillä vastaantulevia ihmisiä, useimmiten ei.

Portilla odotti meidän lisäksi useita lapsiperheitä, mm eräs äiti joka oli yksin matkalla 2 ja 3v tyttäriensä kanssa. Vanhempi niistä pisti menemään kaikkien aikojen raivaria, samalla kuin äitinsä yritti saada heidän paikkojaan vaihdettua, jotta olisivat kaikki vierekkäin. Siis alle kolmevuotiaat oli sijoitettu eri paikkaan äitinsä kanssa. Tässä vaiheessa oli ilmiselvää sekä se, että O.Järvinen on oikeassa sanoessaan että American Airlines on maailman huonoin lentoyhtiö, samoin kuin se, että meidän toive uusista paikoista on täysin epärealistinen. Kone oli ylibuukattu, lapsiperheitä täynnä, pavelutaso huono ja yleisesti stressitaso kova. Siispä tiskille kortin kanssa ja ”kaksi upgradea kiitos”.

Nappia painamalla mukavuuteen!
Todiste.

Yhdeksän tuntia myöhemmin voin sanoa investoineeni erittäin kannattavasti. En tajua miten oltaisiin selvitty täysjärkisinä economyssa, kun luksusluokassakin tuskan määrä oli välillä aikamoinen. Lähinnä fyysisen tuskan, sillä kotiäitiydessä ei juuri istumalihaksia treenata. Sen seurauksena särky selässä, lonkissa ja niskassa oli aikamoinen. Vaikka penkki oli iso, sähköisesti säädettävä ja lähes makuuasentoon menevä, ei se poista epämukavuutta vanhemmalta, joka tasapainoilee lapsen ja ruoan välillä, eikä turhautumista lapselta kun ei saa kävellä ja on vaikea nukahtaa. Kävelyretket economyn puolella oli nekin sitäpaitsi sangen epämukavia: rahvaan parissa oli meluisaa ja ahdasta, ja siellä haisi pierulle.

Silti, ensimmäiset kahdeksan tuntia meni suhteellisen hyvin. Neuroottisesti suunniteltu hoitolaukku erikokoisine minigripeineen toimi erinomaisen hyvin, ja iPad viihdytti Ykköstä riittävästi. Kakkonen taas oli oikein mallikelpoinen ja itki vain kerran väsymystään. Eikä kukaan heitellyt eritteitä paikkoihin, joissa niitä ei saisi olla. (Itseasiassa koko poppoo selvisi perille asti ilman yhtäkään vaatteen vaihtoa!) Sitten tuli iltaunien aika. Voi apua.

Kakkonen ja kiva iPad-hetki.

Ensin oli nukahtamisen tuska. Ihan yhtä vaikeaa on lapsillekin (ainakin meidän) löytää uni vieraassa paikassa ja oudossa asennossa. Sitten tuli heräämisen tuska. Ykkönen itki laskeutumisen aiheuttavaa pakkoherätystä juuri niin riipaisevan tuskaisesti kuin miltä minustakin tuntuu kolmesti joka yö. Se nyt vaan on ihan perseestä herätä kesken yöunien vain tunnin nukuttuaan. Joten sitten itkettiin. Ja itkettiin. Kakkonen nukkui sillä aikaa tyytyväisenä bisnespenkissä ja siirtyi rintareppuun nukkuen maahantulojonoon asti.

Chicagossa oli edessä seuraava haaste, kuuden ja puolen tunnin vaihto. Alun kaaoksesta (nälkäinen vauva rintarepussa, väsynyt taapero rattaissa ja edessä turvatarkastus) selviydyttyämme alkoi maratonmatkamme todellinen haaste selvitä. Oma väsymys oli nimittäin unohtunut stressilistalta. Tässä vaiheessa olimme siis matkustaneet jo yli puoli vuorokautta lapsia jatkuvasti hoitaen ja sylissä pitäen, matkustussäätöjä hoitaen, ilman unta. Ja sisäinen kello sanoo 02.

Kävelessämme kauppojen ja ruokapaikkojen ohi, oli tällä mamalla melkein itku silmässä väsymyksestä. Kroppa särki joka puolelta ja outo ruokailurytmi + unenpuute sai aikaan rytmihäiriön. Joten suuntasimme kulutushulluuden sijasta kentän kaukaisimpaan nurkkaan, levitimme kamat – ja kävin lattialle nukkumaan. Pari torkahdusta laitapuolen kulkijan stylellä, ja jaksoi taas. Tosin nyt Ykkönenkin oli vihdoin nukahtanut rattaisiin ja Kakkonenkin nukkui tyytyväisenä tyhjien limupullojen vieressä. Joten vietimme Insinöörin kanssa päivän ensimmäisen kahdenkeskisen laatuajan klo 05 aamulla omaa aikaa, sipsejä syöden.

Uni tuli lopulta.
Muut matkustajat poistui, yksi nukkui. Sille naurettiin.

Edessä oli enää yksi pieni neljän tunnin lento ja siihen liittyvät kauhedet: Ykkösen herättäminen taas kesken unien, economyyn ahtautuminen (yök, rahvasta!) ja Kakkosen imettäminen minipenkissä vieressä istuvaa sotilasmiestä tönien. Ja sitten taas yksi Ykkösen herätys, Kakkosen nukutus jne. Kun vihdoin pääsimme lankomiehen kyytiin lentokentällä, voisi kuvitella helpotuksen olevan aikamoinen. Nyt vaan kaikki nukkuu, eikö? Ei, koska lapsemme ei vaan osaa. Kakkonen huusi kolmen vartin matkasta ekat viisi ja vikat viisitoista minuuttia kotoista autohuutoaan. Lopulta seisoin kuitenkin siellä autotallissa ja vaivaisen tunnin päästä olin sängyssä nukahtamassa. Herätäkseni tietenkin jo parin tunnin päästä syöttämään. Mutta sitten saatiinkin jo pannareita ja elämä hymyili taas.

Ennen seuraavaa horroria kolmen viikon päästä, olisi hyvä muistaa muutama opittu juttu:

  • Omat ruoat lapselle hyvä, tomaattipohjaiset huono
  • Pitkä lusikka hyvä, leveä ja liian lyhyt BabyBjörn huono
  • Business-luokka hyvä, economy huono
  • Lentoyhtiö X hyvä, American Airlines huono
  • Oma paikka edes yhdelle lapselle ehdoton, nykytilanne varsin huono.
  • Nukkuva lapsi hyvä, kaikki muut tilat huono
  • Siispä pitkillä matkoilla yölento hyvä, päivälento huono.

Koska näistä isolle osalle en voi tällä reissulle enää mitään, tyydyn nauttimaan olotilastani nyt ja huumaamaan itseni paluumatkalle.

0 No tags Permalink

Mukavan epäekologista

0 No tags Permalink

Yksi ehdoton lemppari matkustelussa on käydä paikallisessa ruokakaupassa. Siinä, missä vaikka Espanjassa kauppa huumaa tuoksuilla ja mahtavan mehukkailla hedelmillä, Jenkeissä yllättää kaupan visuaalisuus; hauska brändäys ja myyvät hyllyt. Ja se muovi. Kaikki on yksittäispakattua, ja mitä vaan saa ostettua valmiina. Tai vähintään ”mix” muodossa. Samalla kun ihmettelen valmiiksi paloiteltuja hedelmäpaloja pusseissaan, kassalla piippaa paloiteltu ja pussitettu parsakaali. Kassamies luonnollisesti ottaa kaikki kamat itse kärrystä, piippaa ne olympianopeudella ja pakkaa ne valmiiksi kasseihin. Täällä tehdään kaikki valmiiksi.

Minussa herää lievä ahdistus, tismalleen sama kuin viisi vuotta sitten täällä käydessäni: miten kamalan helpoksi kaikki on tehty, ja miten kamalan epäekologista. Muovia muovin perään eikä juuri mitään kierrätetä. Viime visiitiltä muistan, että maailmanparannusangsti helpottui parissa päivässä, ja tilalle tuli helpotetusta elämästä nautiskelu. Onhan se nyt aivan sairaan siistiä, että halutessaan voi olla tekemättä itse yhtään mitään ja ostaa vain kaiken valmiina. Samalla kuitenkin luterilainen etiikka sisälläni potkii villisti vastaan. Eihän tämä nyt voi näin, kukas sitä ruokaakin sitten tekee ja ei kai tämä aurinko nyt aina voi paistaa? Kyllä se voi. Arki vaan on kivempaa täällä.

Mutta siinä on kääntöpuolensa. Nämä raukat kun tekee täällä aivan törkeät määrät töitä. Joten arjen on pakko olla helppoa, eihän sitä ehdi muutenkaan edes elää. Täällä ei nurista kahdeksan tunnin päivistä, neljän viikon kesälomista ja alle kolmen vuoden kotiäitiurista. Täällä tehdään vähintään yhdeksän tunnin päivää ja vuosilomat lasketaan päivissä viikkojen sijaan. Entäs se kotiäitiys? No, me ollaan täällä siksi, että kälyni synnytti lapsen, jäi äitiyslomalle (melkein tässä järjestyksessä), sitten vuosilomalle, sitten pitämättömille sairaslomille..ja sai yhteensä kahdeksan viikkoa vapaata.

Onneksi tämä perhe on siitä onnellisessa asemassa, että sukulaiset tykkää käydä Kaliforniassa. Siksipä nuori neiti Kauriinsilmä saa olla varsin pitkään kotona ja menee päiväkotiin vasta hurjassa 7kk iässä. Siinä teille sosiaaliturvaa.

0 No tags Permalink

Tyttö ja valtameri

0 No tags Permalink

Kello 04.22 kuuluu telttasängystä rajua rapinaa, ja ulos mönkii iloinen Ykkönen. Classic. Loppuperhe olisi varmaan nukkunut jo lähes normaalin yön, mutta täällä me nyt sitten kaikki hengaillaan.

Sillä aikaa kun odotellaan muiden heräämistä rakkaiden lastemme iloääniin (lue: kiljahduksia, huutelua, kitinää ja epämääräistä mölinää), on hyvää aikaa vähän päivittää kuulumisia.

Tätä kirjoittaessani takana on erittäin pitkä matkustaminen, sen päätteeksi nukuttu neljän tunnin ”yöuni”, ja pitkä, mutta aurinkoinen päivä. Päivään mahtui iloisia jälleennäkemisiä, ihan uusien pienten serkkuihmisten tapaamisia, niitä pannareita, supermehukkaita avokadoja ja miljoona muuta pientä juttua, jotka tässä maassa on kivoja. Kuten Jelly Beansit, kiertämällä avattavat olutpullot ja metrin leveät mikroaaltouunit. Ja se aurinko. Ah.

Viimeistään Newport Beachillä, bikinit ylläni (ekaa kertaa tänä vuonna), totesin horrormatkan olleen kaiken tuskan ja väsymyksen arvoinen.

Katselin Ykköstä tähänastisen elämänsä kohokohdassa, ja mielestäni alkoi pyyhkiytyä yli vuorokauden kestänyt epämukavuuden huipentuma. Miten voikaan pieni ihminen tulla noin onnelliseksi siitä, että kylmä vesi tulee aina suurella voimalla takaisin, kunnes maa katoaa jalkojen alta ja tyyppi meinaa kaatua? Kikatus ja riemunkiljahdukset kuului varmaan Havaijillle asti. Ykkösen rakkauslistan kärjessä on tähän asti ollut tiukka skaba veden ja hiekan välillä. Nyt kun se tietää, että ne voi saada yhdessä paketissa, ei paluuta ole. Me saadaan varmaan viettää vielä aika monta överistressaavaa ja onnellista hetkeä rannalla.

Mutta nyt kello on 6.40 ja makaan sängyssä, vierellä uinuva Kakkonen. Telttasänky rapisee taas, mutta tutin maiske kuuluu niin kovaa että toi biitsibeibe saattaa jopa kohta nukahtaa.

Siispä over and out, palaamme taas asiaan kun meidän sisäinen kello sanoo jotain järkevää.

Ps. Jet lagin paras puoli? No second breakfast tietenkin! Saiskohan taas yhden tai kolme pannaria…

Pps. Rapina olikin ehkä toi Insinööri, joka tunki itsensä myös telttasänkyyn. Ykkösellä on huisin hauskaa ja Kakkonenkin heräsi jo. Tässä mitään päiväunia enää saada. Mrr.

Ppps. On toisenlaisiakin tapoja tutustua valtameren aaltoihin. Eräs toinen pieni pellavapää suuttui kuulemma aikanaan verisesti kun ”järvi hyökkäsi päälle”.

0 No tags Permalink