Ihan itte ei aina pärjää

0 No tags Permalink

Tarvitseeko lasten kanssa pärjätä aina ja ikuisesti itse, kun ”ne on kerran itse tehty?” Tätä kysymystä on valitettavasti saanut pohtia Onia, joka on fiksusti järjestämässä kotiinsa ylimääräisiä käsiä tulevan synnytyksen ja sitä seuraavan kauhukuukausien ihanan vauvahuurun ajaksi. Valitettavasti Onia sai tämän hienon päätöksensä tueksi kannustusten lisäksi muutamia ”miksi niitä lapsia tehdään jos oikein etukäteen pitää huolehtia avusta” -kommentteja. Ajatuksena lienee ollut ”Kai sitä ihan itsekin pärjäisi, kun kerran ennekin on pärjätty”. Aivan niin, ja ennen oli muuten myös paljon helpompaa vaikka ei ollut autoja, antibiootteja eikä kännyköitä. Eikä hössötetty mistään listerioista, käyttäkää nyt maalaisjärkeä senkin hysteerikot! Oli muuten myös poliota ja synnytykseen kuolevia äitiä ja niiden lapsia, mutta ei nyt jumituta siihen.

On aivan sairaan ärsyttävää, että meissä suomalaisissa asuu ”itse olet taakkasi kantaman” -periaate. Täällä on pärjättävä itekseen, turha tulla rutisemaan. Opiskelijana, äitinä, työntekijänä ja vanhuksena saisit olla kiitollinen, että me veronmaksajat annamme sinulle vaikka mitä rahallisia tukia – kuka sitä sen lisäksi vielä ihmisen apuakin tarvitsee? Jotenkin on vaan ilmeisen väärin, jos isommat lapset vie hoitoon, vaikka itse on vauvan kanssa kotona. Samoin on arveluttavaa jos pyytää ventovieraan doulan synnyttämään kanssaan (kuinka moni muka tuntee kätilönsä jotenkin etukäteen?) tai herranjestas vaikka siivojan kotiinsa auttamaan pölykoiravalmennuksessa. Suorastaan säälittäviä ovat ne ihmiset, joilla asuu au pair, tai jotka työllistävät huoltamon työntekijöitä (siis etkö osaa itse renkaita vaihtaa?). Jos palveluita ostavia ihmisiä ei luokitella lastensa kiduttajiksi, rikkaiksi paskoiksi tai laiskoiksi, ovat he vähintään uusavuttomia. Myös läheisten orjuuttaminen on kohtuutonta, kyllä aikuisen ihmisen pitäisi itse omat asiansa hoitaa.

Minä harkitsin tänään soittamista MLL:ään, neuvolaan, presidentille, 112:een tai ihan minne vain, jotta saisin vähän apua ja heti. Heräsin aamulla päänsärkyyn, joka vei näkökyvyn, järjen ja jalat alta. En saanut vauvaa nostettua syliin ilman, että oksennus käväisi suussa. En todellakaan saanut kakkavaippaa vaihdettua, ja Ykkösen* ruokkiminen sai itkemään kivusta. Tietenkin tämä oli se päivä, jona Insinööri lähti kahdeksi päiväksi polttareihin ja kummatkin isovanhemmat oli matkoilla. Mutta minäpä satun olemaan one lucky bastard: puhelimestani löytyi vielä ainakin kymmenen eri nimeä, perheenjäsentä ja ystävää, joille soittaa. Jo toinen tärppäsi, ja sain ihanan siskoni avuksi. Alle tunnissa oli lapset viety puistoon ja minä sain levätä vielä kaksi tuntia lääkkeiden voimalla sohvalla. Vielä senkin jälleen tuli pullatarjoilu ja lasten leikitysapu. Ja kaiken muun hyvän päälle illalla äidinhoitovuoroon astui vielä Kakkosen kummitäti, joka miehineen piti minulle seuraa, kävi ruokakaupassa, piirsi ainakin sata pupua Ykköselle ja sai Kakkosenkin kikattamaan onnellisena.

Nyt, kymmenen lääkkeen ja kaksien päiväunien jälkeen, olen saanut iltatoimet tehtyä ja päänsäryn taltutettua järkeviin mittoihin. Istun sohvalla Kakkonen sylissä ja katson rauhassa telkkaria. Enkä itke kivusta. Mihinkään näistä en olisi varmasti yksinäni tänään kyennyt, en olisi todellakaan pärjännyt ihan itse.

Kiitos, kiitos, kiitos, kun olette elämässäni. Sekä tänään auttaneet, että kaikki te joiden tiedän olleen valmiita myös auttamaan. Meillä on kyllä niin maailman paras tukiverkko, johon minä ainakin mielelläni nojaan. Ja aion jatkossakin pyytää apua, kun sitä tarvitsen, vaikka se minusta kuinka uusavuttoman tai pullamössön tekisi.

* Yksi itku tuli liikutuksesta, niin ihana oli pieni Ykkönen. Kun sanoin että äidillä on tänään pää tosi kipeä, meni pieni suu huolesta mutruun hetkeksi. Sitten se istui viereeni lattialle, paijasi hellästi päätä ja toisteli kuiskaten ”tosi kipee”. 

P.S. Pahoittelen kuvien puutetta, koneet ja kännykät ja internet ja kaikki ovat niin täynnä etten saa kuvia julki. Hoidetaan kuntoon jossain vaiheessa. Kommentteihin vastailen myös ihan kohta 🙂

0 No tags Permalink

Äitiysuralla

0 No tags Permalink

Olen hämmentynyt. Minusta on jotenkin tullut vahingossa se tyyppi, joka minusta ei ikinä pitänyt tulla. Tämä ajatus on pyörinyt päässä nyt muutaman päivän, sillä ihan hetki sitten huomasin olleeni tasan kaksi vuotta kotona. Kaksi vuotta.

Kun vuonna 2010 jäin töistä pois Ykköstä odottamaan (sitä muuten odotettiinkin sitten vielä seitsemän viikkoa. Perhana, vieläkin turhauttaa) toistin pomoilleni heidän varmasti useaan kertaan kuulemaansa valhetta: ”mä tuun varmaan jo jonkun neljän kuukauden päästä takaisin, katotaan nyt jäänkö edes millekään hoitovapaalle”.  Kuukaudet vieri, kotona oli joko kamalaa tai kamalan kivaa, ja yhtäkkiä oli taas kesä. Äitiysloma oli aikaa sitten loppunut, ja olin siirtynyt huomaamattani sille hoitovapaalle. Insinööri ei töninyt selkään, että menehän siitä, minun vuoro, eikä minun aivoissani kaikesta huolimatta pyörineet excelit ja powerpointit.

Toki kotona oli aika sairaan tylsää enimmäkseen, ja alkoi pikkuhiljaa huimata päässä kun ei harrastanut siellä mitään järkevää aivotoimintaa. Silti sisäinen palo toimistorotaksi oli jotenkin aika pienellä liekillä. Sitten muut mamat palasivat yksi kerrallaan sorviensa ääreen. Pomotkin alkoi vähän kyselemään, että mitäs jos tulisit taas jotain tulosta tekemään. Oli pakko miettiä asiaa, ja päättää jokin paluuaika. Koska en edelleenkään halunnut olla mitään kolmea vuotta kotona, päätin, että vuoden vaihde on oiva aika palata töihin. Ykkönen olisi silloin varmaankin kypsä hoitoon 1v2kk iässä ja minä varmaankin…kypsä.

Sitten tuli kaksi viivaa. Palaveri, jonka aikana piti vähän sopia töihinpaluusta, muuttuikin puolikiusalliseksi öö mulla alkaakin sitten taas äitiysloma helmikuussa -tunnustukseksi. Onneksi minulla sattuu olemaan maailman mukavimmat pomot (kiss kiss, saisko jotain bonareita?), jotka kuulemma osasivat melkein jo moista odottaa ja tyytyivät odottaa minua vielä lisää.

Nyt on se toinenkin ulkona, äitiysloma hyvässä vauhdissa ja kohta taas varmaan kevät. Ja alan pikkuhiljaa kuulla taas sitä kuiskutusta, ootko töihinpaluuta miettinyt? No olenhan minä, lähes päivittäin. Mutta tässäpä kohtaamme ongelman.

Minä viihdyn kotona.

Noin, nyt se on tunnustettu. Vaikka kuinka täällä marisen ja märisen ja kirjoitan kokonaista blogia sen pohjalta, ei kotona olekaan oikeasti niin kurjaa. Oikeasti tykkään kyllä siitä, että elämänrytmi on hidastunut. Sisäinen suorittajani on muuttunut varsin armolliseksi nautinto ensin – kaveriksi. Yhdelle päivälle riittää ihan hyvin että saatiin vaikkapa ruokaa tehtyä ja jäljet siivottua. Ennen olisin vaatinut hyvää ja tuloksellista työpäivää, sitten kunnon hikirääkkiurheilu, sitten jokin uusi hieno kokkaus ja ystäviin yhteydenpitoa ja lopulta vielä jotain laatuaikaa miehen kanssa. Koska en mihinkään noihin yltänyt, olin puolet ajasta itseeni tyytymätön. Ja en sitten millään haluaisi palata siihen, että yksi unohtunut sähköposti on jollain mittarilla muka kauhean kamalaa. Kun eihän se ole. Kaikki ne ihmiset menee niiden sähköpostien takana kotiinsa illalla, syö ruokaa, katsoo telkkaria ja kaivaa nenää sohvallaan kun puoliso ei näe. Ei niitäkään kiinnosta se unohtunut raportti siinä Kymppiuutisten ohessa (aamulla varmaan taas kiinnostaa, mutta se on eri juttu).

Mutta sitten, toisaalta. Kun joku kysyy minulta, mitä teen (oikeaksi) työkseni. Voi sitä kysyjää. Starttaan monologin, jonka aikana runoilen kuin Sarasvuo, heilutan käsiä kuin Kamu ja suuni vaahtoaa kuin se olisi juuri nähnyt muffinssin. Ja auta armias, jos joku pohtii jotain verkko/digi/nettimaailman uusia tuulia, tai kun keksin sen päivän kolmannen liikeidean. Aivot aloittaa järkyttävän rumban, jonka aikana muka keksin aivan superhyvänmaailmaaparantavan rahasampon. Olen jopa keksinyt mahdollisia asiakkaita, joille voisi tehdä projekteja. Siis myyntiä, apua.

Jokin on siis heräämässä, mutta en uskalla sen antaa oikein äänensä kuulua. Koska vaikka kohta tulee se kolme vuotta täyteen, en ole ihan vielä valmis tästä luopumaankaan. Tiedostan aivan liian selvästi, että saan sanoa kotiajalle hyvästit, kun ensimmäistä kertaa haen lukulasini kaapista pölyttymästä. Ei siitä sitten enää niin vain palata kotiin. Ja toisaalta osaan laskea, ja ymmärrän miten vähän omia lapsiaan näkee kun työelämä palaa arjen tahdittajaksi. Sitä paitsi missä ihmeen välissä te työssäkäyvät vanhemmat haahuilette? Milloin te muka näette puolisoitanne kahden kesken?

Huomenna menen vähän kahville toimistolle. Aion haistella sitä ilmaa, katsella niitä työpisteitä ja miastella sitä koko päivän seissyttä kahvia. Aion kysellä, mitä ne siellä oikein nykyään tekee ja osaisinko minäkin vielä. Aion miettiä, voisinkohan jo kohta? Jotta mietintä olisi vielä vaikeampaa, otan lapset mukaan. Jos ne käyttäytyy hyvin, näen silmissäni ahdistuneen kiireiset kollegat ja ilmattoman näköiset neukkarit, jos ne käyttäytyy huonosti, saatan huomata miten mielenkiintoinen uusi asiakkuus on tullutkaan.

Tai sitten menen vain entistä enemmän sekaisin ja ratkaisen asian sitten joskus jollain hihasta otetulla metodilla. Kuten tänne tulevien kommenttien perusteella.

0 No tags Permalink

Puistoon koko rahalla

0 No tags Permalink

Nyt SE on tehty.

Eteisessä roikkuu kuravaatteet, välikausihaalari ja toppahaalari. Niiden mielestä meillä asuu 92 tai 98cm pitkä suhteellisen sukupuoleton lapsi, ”reipas tyttö” tai ”ihana poika”.

Mut nyt on, saa luvan kelvata. Näillä (ja vielä puuttuvilla asusteilla, kuten kengät. Terkkuja Hullulle Shoppailumummille, koko 23 ja mikä väri vaan, ks. kuva!) pitäisi pärjätä seuraavaan kesään asti puistossa säällä kuin säällä. Itsellenihän on tasan yksi sään- mutta ei katseenkestävä vaate, sekin saa luvan kelvata. Pikkumies Kakkonen taas on saanut jo aikaa sitten yhden alehaalarin ja ison kasan tuttujen poikien vanhoja. Eiköhän niistäkin jotain aina löydy.

Pistä möyryten vaan.

Koska ketään ei kuitenkaan kiinnosta, kerron mistä kaikki nämä on ostettu:

  • Sadesetti on Stadiumista, jossain halvennuksessa hintaa taisi olla 35€. Kurahousut ainakin toimineet vallan hyvin, vaikka kahluusaappaiksi niistäkään ei sentään ole (Terkut Ykköselle). Saappaat on erään Jalmarin vanhat, ja se mitä en tänään sen äidille uskaltanut kertoa, on että yksi pohjallinen saattaa olla ”sijotettu muualle”. Uudet saappaat pitäisi kuitenkin jo koon puolesta hankkia, suosituksia?
  • Vk-haalari (eli välikausi niin kuin meidän äitien keskuudessa kevättä ja syksyä kutsutaan. Ei siis v***t kiinnostaa, vaikka niin voisi ajatella) on P.O.P.:n ja ihan normaalihintaisena ostettu ripsipidennysten hinnalla (120€). Tätä haalaria on niin moni kehunut maasta taivaisiin, että ajattelin kokeilla. Jos oikein hyvin menee, se kävisi koko talven, koska sisällä on irroitettava fleecehaalari. Tosin nythän toi naulakossa seuraavana roikkuva vaatekappale söi tämän ”järki”perustelun. 
  • Viimeisenä siis The Toppahaalari, jota voisi melkein Blogihaalariksikin kutsua. Sen on moni muukin kaunis ja viisas käynyt hankkimassa, ja hyvältähän se näytti livenäkin. Vedenkestävyys sama kuin Ticket to Heavenissa, joka viime talvena on todistettu kurahousujen veroiseksi (Crap, nyt menetin sadevarusteidenkin ostoperusteen.), mutta hintaa vain puolet. Tämä Kappahlin hieno ja ilmeisen hyvä verme oli siis 80€, ja koska jokaäiti on kuponkiäiti, liityin myös samalla Clubiin saaden -25% hinnasta ja maksoin koko reuhkasta alle 60€.  Jäljelle jäi vain vaikea päätös: väriksi tylsän tyylikäs musta vai välitön rakkauteni, migreeni? Lähetin kysymyksen Insinöörille, joka ratkaisi pelin toivomaani suuntaan: ”TV-haalari!”. 80-luvulla televisiota katsoneet tietää, mitä tämä tarkoittaa.

Ja näin sain kaikki ostokset perusteltua yhdellä hyvällä alennuksella! Nähtäväksi jää, onko yhdessäkään vaatteessa kokoarvaus tehty oikein. Mun ammattitaidolla nämä hankinnat pitäisi tehdä lapselle sovittaen sinä päivänä kun niitä vaatteita tarvitaan. Puolustuksena sanon, että yritin kyllä sovittaa tota 98cm haalaria liikkeessä. Lopetin kun myyjä katsoi säälien / paheksuen, eikä kuullut meidän jatkokysymyksiä Palosireenin yli. Olenkin Ykkösen puolesta päättänyt että se on seuraavan pimeän kauden ajan keskimäärin 94cm pitkä. Ei sillä, että mulla olisi mitään hajua kuinka pitkä se on juuri nyt, mutta tällä mennään.

Kerrottakoon myös, että matkalla kotiin kahden nälkäisen (unohdin lounasajan, hups vol.2) ja kiukkuisen lapsen kanssa, aiheutin kuvamateriaalia Wikipedian entryille ”Lapsiperhehelvetti” ja ”Kotiäiti”. Ykkönen sai ennen tätä insidenttiä kävellä aika paljon, mutta Stockan edessä sporakiskojen ja ihmisten kaaoksessa päätin nostaa sen vaunuihin takaisin. Seurauksena luonnollisesti valtavat krokotiilinkyyneleet, suuri suru ja elämän epävääryys. Samalla näen että meidän spora on juuri tulossa, joten lähdin juoksemaan tuplarattaat kolisten kohti sporaa. No niin, tarkemmat äidit olisivat tätä urheilusuoritusta ennen laittaneet sille pyhää vihaa kasvattavalle lapselleen valjaat päälle. Koska en ole sellainen äiti, pääsin harjoittelemaan kätilöiden työasentoja nappaamalla melkein eturenkaalle (tai sen alle) ehtineen, turvakaaren alta sukkulana sujahtavan kiljukaulan vauhdissa syliin. Spora meni, paheksuvat katseet tuli. Oh well.

0 No tags Permalink