Keltaista kultaa

0 No tags Permalink

Aina välillä tipahdan tästä superäitikuplastani johonkin kummalliseen amatööriansaan. Silloin saatan sanoa esimerkiksi sellaisen dorkan lauseen, että ”hei tää Kakkosen vaippa on aika kuiva, onkohan se juonut tarpeeksi?” Äkkiseltään ihan fiksu lause, ja tavallaan ihan ammattihuomio.

Mutta sellaisen huomion jälkeen kannattaisi muistaa, että kyseessä on ehkä potalle kypsän ikäinen lapsi, ja kiinnittää huomiota siihen letkuun.

Mutta enhän minä voinut, kun juuri sillä hetkellä Ykkönen päätti kokeilla, mitä potalla istuessa tapahtuu, jos jalat aukaiseekin levälleen, noin niin kuin omaa toimitusta katsoakseen. Voin kertoa, että siinä tapahtuu sellaista, ettei minun tarvinnut katsoa sinne potan uumeniin tietääkseni mitä sinne piti mennä.

Ja viemärijutut sen kuin jatkuu. Sillä tästä hetkestä minuutin päästä päätti Insinööri korjata vähän tukossa olevaa vessan lavuaaria, ja laittoi tyhjentäen koko allaskaapin sisältöä lattialle. Laski siis esimerkiksi minun kynsilakkakama-laatikkoni sellaisenaan lattialle, sen muovilaatikon kansi siinä vieressä sillä tavalla huolimattomasti, mitä näin isojen lasten perheessä jo voi tehdä. Kun ei ne nyt sentään enää kaikkea syö.

Nyt te muistatte, että puhuin siitä letkusta.

No se letku laittoi menemään komeassa kaaressa (melkein) kaiken sen, mitä sieltä vaipasta puuttui, aika lähelle sitä mun kynsilakkalaatikkoani. Tarkennan: siihen kannen päälle. Amatööriäitinä nauroin asialle, enkä heti tarttunut siivoamiseen. Olihan vahinko aika pieni, muovisen kannen voi pestä kuitenkin. Tai sitten. Jos sattuukin olemaan 1v9kk lapsi, joka on tänään aiemmin uimahallissa läiskytellyt uimalaudan kanssa, saattaa nähdä tilanteen toisin. Aika hauskoja ne keltaiset pisarat tietysti tavallaan olivatkin, sinne meidän pyykkikoriin, kylpytakkiin, pesukoneeseen ja Kakkosen naamaan osuessaan.

Ja nyt joku oikein tarkkasilmäinen huomaa, että äsken sanottiin ”melkein”. Niin. Hei, olen Valeäiti, enkä aina ymmärrä edessäni piileviä vaaroja. Niinpä en laittanut letkumiehelle heti vaippaa, vaan annoin sen touhuta sohvalla.

Tuijotin hölmistyneenä ja täysin yllättyneenä vielä siinäkin vaiheessa kun kolmas desi tippui sen kylpytakin helmasta siihen Kakkosen jalkojen alla olevalle sohvatyynylle. Sitten tartuin toimeen (mieheen), ja astuin sohvatyynylle Kakkosta nostaakseni. Nostin äkkiä lämmineen jalkani pois juuri aiheuttamastani lammikosta ja siirryin takaisin kylppäriin.

Samalla kun hätistin pissaisten pyyhkeiden päältä löytynyttä Ykköstä meidän muiden mukana takaisin suihkuun, tuli mieleeni, että on muuten aika onni että päivän asuntonäyttö meni jo. Koska mikään Pinoa&Piilota ei toimi yhteen paljaaseen sohvatyynyyn, isoon koloon sohvalla ja valtavaan kasaan vähän haisevia, märkiä pyykkejä. Ei meidän uuni vedä niin paljoa kerralla.

Tuli myös ihan hetkeksi mieleeni, että olisiko nyt sen aika. Mutta ei, kyllä minä edelleen haluan uskoa että lapsi oppii potalle ilman harjoittelua, apua tai tavoitteita ihan itsestään.

0 No tags Permalink

Neljä kiloa myöhemmin

0 No tags Permalink

No jos sitten minäkin, kuitenkin. Kyllä mekin sitä joulua vietettiin, vaikka jouluaattona en ensin asiasta ollutkaan ihan varma: meitä oli poikkeuksellisesti koolla vain meidän perhe, minun vanhemmat ja veljeni. Aivan liian vähän kaaosta meidän normaalijouluihin nähden siis. Hyvin silläkin porukalla saatiin vitsien taso aivan liian alas, farkkujen napit räjähtämään ruoan määrästä ja koko parketti peitettyä aukirevityillä paketeilla.

Tapaninpäivänä koossa oli vihdoin koko porukka seitsemän aikuisen ja neljän lapsen voimin. Ja meno oli sitten sen mukaista. Oli kiljumista ja repimistä, muutama mielen pahoitus ja pari ylimääräistä päiväunta. Lapsillekin. Joskus niiltä unilta herättiin vähän liian aikaisin ja sitten oltiin tunti sylissä. Pääsääntöisesti kaikki 7+4 olivat kuitenkin yhtä iloista perhettä ja erimielisyyksiä tuli korkeintaan siitä, onko Fortuna taito- vai tuuripeli. (Tietysti taito-, sillä Kakkonen voitti meidät kaikki muut about 200:lla pisteellä.)

Niin, Fortuna. Siitä tuli se joulun hittilahja, uskokaa tai älkää. Mummin itselleen ostama 20€ retropeli repi lapset ja aikuiset sinänsä valtavan lahjaröykkiön ääreltä tuntikausiksi. Ei kuulkaa paljon sukset,  Myssyt, kylpytakit, korut, autot, nukkekodit tai uudet tabletit kiinnostaneet kun pöydältä löytyi kuitenkin pala vaneria, viitisenkymmentä naulaa, yksi rumpukapula ja kymmenen yhdeksän kuulaa.

Fortunan harvoilla erätauoilla hypittiin, riehuttiin, pompittiin, syötiin, pompittiin ja syötiin. Voi öh sitä syömistä. Jopa spagettimallinen Ykkönen alkaa näyttää uskottavalta Korvatunturin tyypiltä pömppömahoineen.

Selkeästi täysi napakymppi siis, tämäkin joulu. Nyt kun vielä Kakkonen lopettaisi ton jokailtaisen Soihdut sammuu – kabareen, olisin varsin valmis siirtymään seuraavaan vuoteen. Loppuun vielä perinteiset ”ei kasvoja, mutta sitäkin enemmän muistoja” -kuvat, olkaa hyvät!

P.s.  Inspiraation otsikolle antoi ohikävelevä, paidaton Insinööri. You do the math.

0 No tags Permalink

Mitä kuvat eivät kerro

0 No tags Permalink

Nämä epätarkat, sumuiset kuvat kertovat ehkä jotain: että kävimme Seurasaaren joulupolulla, ja että silloin oli pimeää ja minulla hanskat.

Ne eivät kerro sitä, että siellä hiton saaressa oli meidän lisäksi koko Helsinki ja kaikki lähiseudut päälle. Lähimmät parkkipaikat löytyi kilometrin tai parin päästä ja jo menomestoille kävely oli tukalaa valtavan ihmisvirran takia. Vastaantulevissa vaunuissa oli poikkeuksetta nukkuvia tai kiukuttelevia lapsia – varma merkki siitä, että tätä ideaa olisi pitänyt harkita vielä vähän.

Julisteessa ne lupasi metsän eläimiä, pipareita, näytelmiä, lauluja ja tikkupullaa. Miksi ne ei maininnut pelottavia metsän eläimiä, tylsiä lauluja ja äkillisiä pissahätiä? Vessajonoja, toimimattomia lukkoja, kylmiä varpaita, väsyneitä aikuisia ja nälkäisiä lapsia? Olisivathan ne voineet ystävällisesti edes muistuttaa minua ottamaan lapsille ruokaa, tai taskulamput. Aivan, kyllähän ne muistutti.

Ei tätä voi Joulupolku Ry:n niskoille heittää, kiva tapahtumahan se oli. Kai. Ympäriltä kyllä kuului loputon kiukkuitku vanhempien yrittäessä innostaa lapsiaan tungoksessa jouluriemuun samalla kun vaihtoivat keskenään sellaisia ”voidaanko me jo lähteä” -katseita. Ja niinhän mekin tehtiin: lähdettiin. Kuljimme lyhyimmän mahdollisen reitin kautta suoraan takaisin autolle. Ennen kuin ehdimme edes nähdä ystäviämme, jotka myös poistuivat pikapikaa tungoksen tieltä kodin rauhaan.

Mitä tästä opimme:

  • Seuraavalla kerralla ajoissa paikalle, julkisilla. 
  • Se seuraava kerta saisi olla aika monen vuoden päästä, vaunuttomassa elämäntilanteessa. 
  • Surkeakin kokemus on oikeastaan aika hyvä, kunhan ymmärtää tilanteen koomisuuden. 
  • Lasten mielestä on ultrahauskaa kun puilla on kaulahuivit. 
  • Aikuisten mielestä on vielä hauskempaa kun Siili ja Karhu tulevat kysymään ”Anteeksi, mutta oletteko nähneet Ilvestä?”

Kävittekö tekin kaikki siellä, onko parempia vinkkejä?

0 No tags Permalink