ARVONTA – Splats! sanoi lätäkkö

0 No tags Permalink

Hyvänen aika, Valeäidin FB-sivuilla on jo 201 tykkääjää. Kiitos! Sen kunniaksi laitan pystyyn ihan ensimmäisen Facebook-arvonnan, voi miten 2010-lukua!

Jos siis kuvassa näkyvät tuotteet* (ei lapset) kiinnostaa, siirry Facebookin puolelle ja etusormea alas, peukkua pystyyn. Arvonta on voimassa vain maanantaihin 4.3. saakka, joten hip hip äkkiä osallistumaan!

Arvonta on toteutettu yhteistyössä Ipanaisen kanssa. 

HUOM: tähän arvontaan voi siis osallistua vain Facebookissa tykkäämällä arvontapostauksesta. Jos sulla on joku ehdoton Facebook on murha -aate, voin harkita poikkeusta jos laitat suoraan meiliä mulle. Mutta saahan näitä kumppareita sitten ihan kaupastakin jos ei millään halua arpaa ottaa.

0 No tags Permalink

Myöhäisherännäinen (+ hyväntekeväisyyvinkki)

0 No tags Permalink

Olisi kai sitä aikaisemminkin voinut oikeasti aloittaa, tai jatkaa. Nyt kun vaippoja on vaihdettu varmasti tuhansia yhteensä kahdelta lapselta ja toinen on juuri oppimassa kuivaksi (kyllä, meillä tehdään sinne pottaan nykyään jo vaikka mitä!), voisi olla siirtymässä vaikka kertakäyttövaippoihin. Mutta ei. Sen kunniaksi, että toinen vauva on juuri muuttumassa taaperoksi ja toinen melkein lopettamassa vaippailun, päätin hurahtaa kestovaippoihin. Anteeksi, kestoiluun. Nyt on kyllä hippileima lähellä, kun meillä kannetaan lasta ja kestoillaan. Kaiken kukkuraksi Insinööri haikailee perhepedin perään, se haluaisi ostaa kaksimetrisen sängyn johon kaikki mahdumme. Ja minunkin mielestä oli ihanaa, että Ykkönen kömpi eilen jo klo 24 meidän väliin. Insinöörin työmatkan ajankin suunnittelen salaa (en enää näköjään) ottavani kummatkin lapset sänkyyn viereeni.

No mutta, siihen aiheeseen. Sen lisäksi että olen kantanut kuormakaupalla rahaa kulman takana olevaan kestovaippoja pursuavaan kauppaan, olen monien muiden tapaan bongannut tähän liittyvän hyväntekeväisyysprojektin. Kaisan vinkattua tästä minulle muistan vihdoin myös aiheesta kirjoittaa.

Kyseessä on siis kestovaippojen keräysprojektista Syyrian kriisin tarpeisiin. Jos et ole jo kuullut kahden naisen hyvää tekevästä projektista, lue alla oleva teksti ja osallistu viemällä tarpeettomat kestovaipat ja haalarit heti sinua lähimpään keräyspisteeseen, tai sovi logistiikasta suoraan Marissan tai Lindan kanssa. Keräyspisteet löydät parhaiten Facebookista. Minä satsaan toistaiseksi omien varastojen kasvattamiseen, mutta ehkä esimerkiksi se upouusi setti liian pieniä vaippoja voisi joustaa osin tähänkin…

80 kiloa kestovaippoja! – kahden naisen projekti
Syyrian kriisi vei kodin, turvan ja miehen, veljen tai isän tuhansilta. Pakolaisista suurin osa on naisia ja lapsia, ja heistä 200 000 asuu nyt Turkin puolella pakolaisleirillä. 

Valokuvaaja Marissa Tammisalolla on suorat kontaktit Turkin Islahiyen kaupungin asukkaisiin ja leirillä työskentelevään henkilökuntaan. Pakolaisleirin kuulumiset eivät ole iloisia: kaikesta on pulaa.

”Ai, sä haluat auttaa? Kuule, mene vapaaehtoistöihin leirille ja jätä muut operaatiot avustusjärjestöjen huoliksi”.
Toimittaja-valokuvaaja Linda Lappalainen ja Marissa saivat talvella tarpeekseen vapaaehtoisen avustustyön aliarvioimisesta, laiskuudesta, uskon puutteesta ja auttamisen kalleudesta. Asioiden tapahtuminen on tahdosta kiinni.

80 kiloa kestovaippoja! -projektin tarkoituksena on nimensä mukaisesti kerätä kestovaippoja sekä vauvojen talvihaalareita suoraan perheiltä perheille. Tämä on nyt kahden naisen projekti, mutta toivottavasti meitä on jo huhtikuussa monia satoja.
Haluamme todistaa, että auttaa voi pienilläkin teoilla. Ettei jokainen inhimillinen kädenojennus tarvitse onnistuakseen vuosien suunnittelua, isoa organisaatiota ja kallista mediamyllytystä. Että suomalaisilla naisilla ja miehillä on sydäntä antaa omastaan.

Epäilijöille ja pessimisteille voimme kertoa, että…
– Ei, emme voi pelastaa koko leiriä tällä tavoin ja tämä ei ehkä muuta pysyvästi kenenkään elämää, mutta ne äidit, jotka saavat lastensa vaipoiksi jotakin muuta kuin käytettyjä, likaisia räsyjä ja lastensa lämmikkeeksi kunnon haalarin, ovat ikuisesti kiitollisia.
– Ei, meillä ei kummallakaan ole mahdollisuutta lähteä vapaaehtoistöihin kentälle, mutta me voimme auttaa sillä, mitä me osaamme tehdä eli kirjoittamalla, kuvaamalla, levittämällä tietoa ja muistuttamalla maailmaa heistä. Sinä voit auttaa sillä, että annat yhden kestovaipan tai vaikkapa äitiyspakkauksesta ylimääräiseksi tai pieneksi jääneen vauvanhaalarin keräykseen. Pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys.
– Ja kyllä, me saamme kestovaipat ja haalarit perille, vaikka kukaan ei lähtisi tukemaan meitä, sillä meillä on molemmilla kaksi vahvaa kättä ja isot laukut. Huhtikuussa hyppäämme koneeseen ja viemme ensimmäisen lastin kestovaippoja mukanamme.

Jos haluat osallistua projektiin ja lahjoittaa kestovaippoja tai talvihaalareita, ota yhteys Marissaan tai Lindaan sähköpostilla. (marissa.tammisalo(at)gmail.com / linda.lappalainen(at)gmail.com)
Neuvottelemme parasta aikaa myös keräyspisteestä Kampin kauppakeskukseen.
Kysymyksiä, ajatuksia ja ideoita voi kirjoittaa ryhmän seinälle tai lähettää suoraan meille. Tehdään tästä meidän projekti, eikö vain?
Kuulumisia leiriltä ja projektin etenemisestä päivitämme näille sivuille.
Olet sydämellisesti tervetullut mukaan!

Marissa ja Linda


0 No tags Permalink

22 päivää

0 No tags Permalink

Todella pitkien tuntien, päivien, viikkojen ja kuukausien elämä alkaa olla ohi. Joskus Ykkösen ensimmäisen synttäripäivän korvilla alkoi tuntua siltä, että elämä oli hidastunut neljäsosaan normaalitahdistaan. Ei mitään tekemistä, ei ketään juttuseurana, ei ainuttakaan järkevää aktiviteettia lapsen kanssa, joka ei vielä oikein osaa mitään mutta haluaisi jo paljon. Aloitin blogin, se auttoi vähän.

Maalissa häämötti kuitenkin pelastus: paluu töihin. Vuoden ja kolme kuukautta kestänyt kotona olo loppuisi, arki alkaisi ja aivoille taas töitä. Vaan hups, kohtuun siirtyi taas uusi elämä ja kotiaresti jatkui määrättömän pitkäksi ajaksi.  
Tuli vauva, tuli kahden alle puolitoistavuotiaan helvetti työntäyteinen elämä, tuli kesä. Tuli pitkä pitkä talvi monine puistokäynteineen, ja vähitellen tasaantuva olo kotiäitinä. Sitten tuli jokin ihmeellinen seesteytyminen ja tottuminen: tämähän on oikeastaan aika mukavaa. 
Ja tänään sitten menin ja katsoin kalenteria: 22 päivää. Kaksikymmentäkaksi aamiaista, puistoilua, lounasta, nukuttamista ja välipalaa myöhemmin loppuu tämä kerran niin pitkältä tuntunut elämänvaihe. Insinööri tulee kotiin, lomaillaan vähän ja sitten töihin. Yhtäkkiä kaksi ja puoli vuotta kuulostaakin ihan mitättömän lyhyeltä hetkeltä.
Nyt tuntuu todella kaukaiselta aajtukselta, että vielä ihan vähän aikaa sitten päiväni kuluivat tunteja laskien. Vielä tunti ja sit voi syödä, sitte päikkärit ja kohta taas välipala. Kyllä tämä tästä.  Kyllähän minä nytkin lasken, mutta vähän eri juttuja. Yksi, kaksi, kolme, neljä, VIISI!! HYVÄ!!! Viisi askelta, hyvähyvähyvä pikkumies!! Hetkinen, onko tuolla jo yhdeksäs hammas? Tänään ei olla käytetty kuin yksi vaippa, kaikki on tullut pottaan. 

Ihan hirveän hurja haikeus leimaa tätä kevättä. Kohta se on ohi, tämä kuuluisa aika, jota ei saa koskaan takaisin. Aika, jota lähes kaikki muistelevat elämänsä parhaana. Joka ikinen naamaan osuva keväinen auringonsäde saa aikaan tuskan; miksi ihmeessä olen menossa töihin juuri kun alkaa tämä, maailman paras vuodenaika? Uudet taidot, ilmeet, sanat ja jekut saavat heti miettimään, kuinka monta uutta taitoa jää näkemättä. 
Kaksikymmentäkaksi päivää. Sitten Insinööri saa kokea elämänsä parhaat kuukaudet. Sen ajatuksen iskiessä muistankin olla valintaani tyytväinen; onpa hienoa että Insinöörikin pääsee tästä osaksi, kyllä se on sen arvoista. 
0 No tags Permalink