Valeperheessä kuultua viikon varrella

0 No tags Permalink

Olen saanut suuren kunnian laulaa ystäväni häissä kesällä. Aamulla kerroin Insinöörille aloittaneeni harjoittelun kuuntelemalla kyseistä kappaletta ja laulaa lurautin hieman esimerkiksi; ”se biisi menee niin kuin näin.” Harjoittelua on vissiin vielä hyvä tovi edessä, sillä Ykkönen ilmoitti ”äiti älä kilju”.

****

Kakkosen sanavarastoon lisättiin eilen ”hauva”. Hauva pääsee kunnioitetulle viidennelle sijalle varastossa, jonka ensimmäiset neljä sanaa varsin loogisesti olivat ”äiti”, ”kitta”, ”pupa” (pupu) ja ”baabapapa” (ymmärtänette).

****

Vintille on menossa Serkkutytön jäljiltä jo pieneksi jääneitä vauvan vaatteita. (Sopii muuten ihmetellä miten se on ylipäänsä mahdollista kun tyttö syntyi suunnilleen viikko sitten ja on edelleen ehkä maitotölkin kokoinen.) Tein sen virheen, että katsoin mitä laatikosta löytyy. Tästä seurasi muutaman minuutin ”voooooiii tääällä on täääääkin! Kato nyt miten söpö, ei tää kato enää mahdu sulle Ykkönen ollenkaan! Niisk miten iso susta on tullut”. Ykkönen otti kriisin paljon pragmaattisemmin ja totesi iloisesti ”ne mahtuu Jamonille!”. Niinpä kärräsin eilen kasan vaaleanpunaista ystäväni ihanalle pikkukinkulle, viisiviikkoiselle pikku tyttöselle.
****

Kanarianmatkalla näimme paljon ihmispatsaita, tiedättekö niitä pronssiseksi ”maalattuja” tyyppejä, jotka on paikallaan kunnes raha kilahtaa kirstuun? No, niitä on näemmä nyt Suomessakin. Ykkönen näki nimittäin tummaihoisen miehen puistossa ja totesi: ”kato Isi, patsas!”. Onneksi eivät sentään rahaa tarjonneet.

****

Maanantain tanssiesitykseen piti tosiaan niitä lippuja käydä ostamassa. Insinööri oli kertonut, että nyt mennään ostamaan liput Mummeille, Ugille ja Serkkupojalle, johon Ykkönen totesi hämmentyneenä, että Serkkupojallahan on jo lippu. Ihmeteltiin kovasti että miten niin, mutta emme saaneet pyynnöistä huolimatta lisäselvityksiä. Ratkaisu arvoitukseen ratkesi iltapäivällä kun Ykkönen kertoi minulle innoissaan että ”käytiin ostamassa Serkkupojalle uusi Suomen lippu!”.

****

Eräänä iltana pyysin Kakkosta menemään leipänsä kanssa keittiöön, siis pois olkkarin matolta. Kysymyshän oli toki täysin retorinen, pelkkää käytöstapojen opettamisen teeskentelyä. Jotain on kai kuitenkin mennyt perille, koska Ykkönen ojensi ”Niin Kakkonen, Edda (=ihana siivoojamme) on JUST siivonnut”.
****
”Mikä täällä haisee?” – Ykkönen, tavarat housussaan. 
****
Hyvää viikonloppua kaikille, me lähdetään ihan tosi yllättäen taas mökille. 
0 No tags Permalink

Kuinka minusta tuli ällö äiti, osa 2

0 No tags Permalink

Niin ja mites se loppuunmyyty tanssiesitys, mehän varmasti ostettiin ne liput silloin kun siitä täällä valittelin?

No kun ei, vaan me hoidettiin koko homma alusta loppuun ihan klassiseen Valeäiti tyyliin. Seuraa taas kerran kyyneliä, hikeä ja oksennusta, por favor:

Herään maanantaiaamuun järkyttävässä pöhnässä, pää kipeänä, silmät turvonneina, kroppa hajalla. Ai niin, juoksin eilen sen kymmenen kilometriä kipeänä. Lähden töihin ja vannotan Insinööriä hoitamaan liput Ykkösen tanssiesitykseen, joka on samana iltana. Ne oli kai jo melkein loppu pari päivää sitten.

Kymmenen aikoihin kännykkään pärähtää viesti: liput loppu.

Soitan hysteerisen puhelun kotiin, mitämitäootsätosissas ja täytyyhän meidän sinne päästä ja entäs ne mummitkin? Koska hysteria ei auttanut yhtään, eikä mies muuttunut lipuiksi linjan toisessa päässä, tein sen mitä tälläisessa tilanteessa tehdään: soitin Stokkalle. Kävi ilmi että koko kaupungissa on vain kolme lippua jäljellä, eikä niitä saa varata. Ennen kuin ehdin edes vetää koko epätoivon kirjoa (eka tanssiesitys, traumoja kaikille jos ei päästä) oli liput jo tulostettu meille odottamaan hakemista. Kiittelin vuolaasti ja muistin taas rakastavani tuota ydinkeskustan ihmettä.

Kaikki hyvin siis, sovitaan Insinöörin kanssa että tulevat hakemaan täältä töistä puoli neljältä viimeistään, jotta ehdimme 16.15 alkaviin kenraaliharjoituksiin tapiolaan. Paikalle kun pyydettiin neljäksi.

Kello 15.01 saan soiton kotijoukoilta. Olin kuulemma kaiuttimessa ja minulle kerrottiin tämän hetkisen ongelman olevan se, ettei Ykkönen suostu tekemään mitään. Istuu vain vaunuissa ja huutaa (tämän sain toki ilman kertomistakin selville kun taustalla raikasi ääääeäeeäeeiiiiiäääämähaluuuuuunmäenhaluuuu!!!) Siirryin hieman sivuummalle käymään astetta kiusallisempaa konferenssipuhelua, jonka aikana yritin muka selvittää mikä on vikana (”äääääeeeeäääeeeäää!!!”) ja kerroin että nyt pitäisi kyllä syödä ja vaihtaa vaatteita (”äääääeeeeäääeeeäää!!!”)  ja lopulta pyysin vain odottamaan siellä nätisti kunnes äiti tulee kotiin. Lähdin samantien kotiin ja mietin matkalla, että pienessä ikäerossa on puolensa: jos tähän uhmavaiheeseen yhdistettäisiin se mykkä raivopötkylä, miten niiden kanssa ikinä pääsisi mihinkään?

Yllättäen tilanne ei kotona ollut maagisesti parantunut tässä välissä, joten me vain siirsimme sen saman huutavan möykyn ilman ruokaa, niissä itsevalituissa vaatteissaan autoon. Kello 15.57 huuto oli loppunut, mutta ruuhka alkanut. Ykkönen oli viirunaamainen mutta tyytyväinen, Kakkonen leikki jo toista tuntia Insinöörin avaimilla hullun kiilto silmissä ja metallinmaku suussa.

Kello 16.08 kaarramme Tapiolaan, joka on hieman muuttunut sitten viime näkemän. Seuraa stressaantunutta ”no aja tonne / ei sinne pääse / no tonne sitte / minne? / no en minä tiedä!” ”keskustelua”, ja löydämme jonkin ihme parkkihallin noin kaksi minuuttia ennen kenraaliharjoitusten alkua.

Kello 16.12, viitisentoista sekuntia ennen auton pysäköimistä, Kakkonen oksentaa. Opin kaksi asiaa: 1. Matkapahoinvointiin ei tarvita kännykkää, avaimetkin riittää, 2. Olivat syöneet lounaaksi nakkeja ja pastaa.

Heiteltyäni ilmaan pari tarpeellista syytöstä (”miksi sun täytyy olla noin negatiivinen!” vastauksena ilmoitukseen ”mä en sitten tiedä mihin meidän pitää tulla”) nappaan vihreään kukkamekkoon ja punalilaraidallisiin velourverkkareihin ihan itse pukeutuneen Ykkösen mukaani ja jätän Insinöörin ratkomaan takaperoista nakkisoppaa.

Kuin ihmeen kaupalla löydämme perille, ja ehdimme lavalle muiden pienten menninkäisten kanssa juuri ajoissa. Ykkönen ei edes pissaa niihin verkkareihinsa, vaikka ei tietenkään ole käynyt vessassa pitkään aikaan. Huokaisen vielä vieressä istuneelle toiselle äidille, että pikkuveli oksensi autossa ja saan takaisin sen äitien myötätunnoksi kooditetun vihaisen ettekaitevaan -kysymyksen ”ai, onko teillä kotona vatsatautia?” ei ole, näemmä vain avainten syömisestä autossa voi tulla paha olo.

Kenraalin jälkeen palaamme aulaan, ilman mitään hajua siitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Joukkoomme liittyy takkiin puettu Kakkonen (muuta puhdasta ei ollut koska tiuskaisin lähdön hetkellä että ei se nyt mitään vaihtopaitaa tarvi, nyt mennään!), joka tuoksahtaa vielä vienosti mahahapoilta. Ovista työntyy vielä Mummua, Mummia, Serkkua ja Ugia, ja ostamme vielä muutaman lipun, vaikka emme osaa laskea montako tarvitaan.

Vien Ykkösen takaisin pukkariin, löydämme esiintymisvaatteet ja rikomme ensimmäisen esitysmekon. Saan toisen sille päälle ja vaipan varmuuden vuoksi myös, onnistuin! Jätän superreippaan tytön yksin pukuhuoneen hirveään hälyyn ja poistun paikalta opettajalle polleasti hymyillen. Ja potkaisen samalla jotain toista tyttöä päähän. Hups.

Pääsemme vihdoin kaikki katsomon puolelle, Kakkonenkin rauhoittuu niiden aika freesien avainten kanssa syliin. Ensimmäinen esitys saa sen hytkymään hulluna samban tahtiin. Sitten vihdoin lavalle ilmestyy ensin paikkamerkkejä, ja niiden perässä ihan mielettömän pienen näköisiä menninkäisiä. Niillä on kaikilla eriväriseksi värjätty tyyyliina päällään.

Kun aplodeista hetkeksi hämmentynyt Ykkönenkin löytää omalle paikalleen, saa pienten esitys alkaa. Naisääni laulaa ”pyörin pyörin pyörin, ja katson maailmaa” ja pienet saparot alkavat pyöriä omilla paikoillaan. Jotkut heti ja jotkut vasta sitten kun olisi jo aika nousta seisomaan.

Askelmerkeistä viis, muu katsomo, maailma, oksennukset ja kiireen hiet pyyhkiytyvät mielestäni. Unohdan jopa marmatukseni kalliista lipuista ja koko harrastuksen järkevyydestä. ”Tämä oli niin sen kaiken arvoista” mietin, kun pyyhin liikutuksen kyyneleitä ja nauran onnesta. Miten ihana tuo pieni voikaan olla.

0 No tags Permalink

”Kannustakaa, saakeli!”

0 No tags Permalink
1. Ensikertalaisen höykytyssynnytys

2. Toinen synnytys oksennustaudissa
3. Mutsien Kymppi 2013
4. Puolimaraton 2009
5. Puolimaraton 2011.

Elämäni rankimmat, ja samalla palkitsivimmat suoritukset, järjestyksessä. Tätä kirjottaessani alan pikkuhiljaa olemaan taas tolkuissani sunnuntain jälkeen, sillä HERRANJESTAS mikä päivä! Jännitystä alkoi pukata jo aamulla ja viimeistään puolisen tuntia ennen kisapaikalle lähtöä oli sykkeet pilvissä, jatkuva pissahätä ja tärinä. Stressiä, jännitystä, innostusta ja ärähtelyä (”pois tieltä, mähän sanoin että mun tarvii taas käydä vessassa!”) – ilmassa todella oli urheilujuhlan tuntua.

”Tulkaa nyt vielä kuvaan!” huudettiin parille hikipinkolle tässä kohtaa.

”Siis tajusithan sä, kymmenen kilsaa??” 

Vielä ennen lähtöä kikateltiin, vertailtiin taktiikoita ja värjöteltiin sadekuurossa. Pikkuhiljaa asetuimme aloillemme. Minä, Paula ja Nilkkavamma (ks. alempaa) asetuimme ihan ekan ryhmän melkein kärkeen, seuraava porukka ekan ryhmän loppupäähän jne. Tanssimme tuhansien muiden kanssa dorkia tanssiliikkeitä, yksi sormi sportstrackerilla ja toinen sykemittarilla.

Lähdön hetki koitti viimein. Odotin viimeiseen asti sykemittarin kanssa, napsautin sen vasta ihan just sillä sekunnilla kun menin lähtöviivan yli. Katsokaas ettei vain sekuntiakaan liikaa! Ensimmäinen kilometrin meni aropupun lailla omaa kohtaa etsiessä, hieman jo hitaampia ohitellen. Kirmasin ihastuneena pitkin sporakiskoja Mannerheimintiellä ja totesin, ettei Paulan perään kannata yrittää sykkeen noustessa huimiin lukemiin. Nilkkavamman (tässä vaiheessa vielä Nonariina) kanssa tasaannuttiin yhdessä mukavaan vauhtiin ja huomasin ilokseni ensimmäisen kilometrin kuluneen ajassa 6:17. Täydellistä!

…ja tästä noin minuutin päästä kuului vierestä ”AI! V****U!!!” ja Nilkkavamma oli syntynyt. Ja mitä minä tein kunnon urheiluhengessä? Käännyin katsomaan, sanoin ”voi” – ja jatkoin matkaa. Morkkis olisi ollut kovempi, jos ei oltaisi taas tavattu toisiamme kolmen kilsan kohdalla todetakseni että hengissä se vielä on.

Siinä saman kolmen kilometrin kohdalla yhytin ilmaisten take-away-suokakurkkujen (wtf?) lisäksi yhden todella hämmentyneen näköisen pikkutytön, joka ei millään nähnyt äitiään vaikka Insinööri kuinka yritti auttaa. Niinpä koukkasin sivuun, sanoin kovaan ääneen ”moiiii!” ja muiskautin ison pusun sen poskelle. Se riemuilme, joka seurasi, oli ihan varmasti niiden menetettyjen sekuntien arvoinen, tai enemmäkin. (Tosin jälkikäteen kuulin, ettei se ollut edes tajunnut kuka kävi lääppimässä. Höh.)

Sen pienen ihmisen onnenilmeen voimalla jatkoin samaa, hyvin alkanutta vauhtia. Kellotin kilometri toisensa jälkeen kuusi minuuttia, tai jopa alle. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnin tavoite on oikeasti melko mahdollinen, vaikka sykkeet huiteli aina 180 väärällä puolen ylämäissä, ja alamäissäkin vielä 170 tienoilla. Sinnittelin silti (jos joku vetää nyrjähtäneellä nilkalla niin kai sitä jaksaa vähän rajummillakin sykkeillä!), puuskutin NRJ:n teltan ohi puoliksi tanssien, ihailin ääneen kaunista hevosta puuskutuksen lomassa ja purin hammasta sen saakelin Auroran sillan kohdalla. Viimeisen kilometrin alkaessa aloin kiristää ihan kunnolla, ajattelin että nyt kisahenki, kannustus ja finaali kyllä vie hurjaan vauhtiin! No ei. Paskat kukaan mitään kannusti.

Kun vastikään maailman pisimmäksi maalisuoraksi julistettu 9,5-10km alkoi, aloin luonnollisesti sättiä kannustajia. Taputin itse itselleni ja huusin ärtyneenä ”kannustakaa nyt!” (edelleen, mulla on se paras urheilijahenki). Käännyin kiittääkseni sitä yhtä ainoaa kannustajaa, jonka kuulin ja näin – ja löysin taas ne hämmentyneet nappisilmät, jotka etsi äitiään. Tällä kertaa en käynyt nuolaisemassa, oli saatava se aika nähkääs. Viimeiset sata metriä (oksettaa!), viiskyt metriä (nyt jos koskaan!), kymmenen metriä (miksi nää ei kannusta, miksei muut juokse kaikkea mitä irtoaa?) ja maalissa pysäytin sykemittarin sokkona samalla kun yritin kaartaa pyörtymättä pois muiden tieltä.

Kello oli pysähtynyt aikaan 59:17 ja fiilis oli M A H T A V A! I fucking did it! Itsensä ylittäminen oli täällä taas, mielessä vilkkui kaksi lapsen syntymää ja kaksi 21km kohdalle viritettyä maaliviivaa. Miten mä pystyin tohon? 

Hyvä minä.

Loppupäivä juhlittiin vielä muiden mutsien kanssa, kohotettiin maljaa vähän liian hyvän Llagrima d’or:in tahtiin, ja syötiin sponsoripullaa. Mikä älyttömintä, nautittiin sponsorihieronnasta, jonka ihanan Organic Spirit:in ihanat naiset tarjosi. Vaihdettiin kilometrikuulumisia, vertailtiin aikoja ja naaman punaa, tavattiin uudestaan kannustusjoukkoja ja nautittiin siitä omasta keskinäisestä superfiiliksestä, jonka saimme aikaan. Jotenkin tuntuu, etten ole ainoa, joka ei olisi oikein halunnut lähteä kotiin lainkaan. Eikä siihen välttämättä liity ne 12 pulloa Cavaa. Sanon siis vielä kerran; Kiitos Katja ja Satu, kiitos että valitsitte minut mukaan tähän hulluun ryhmään, ja kiitos se hullu ryhmä, joka vielä tapaa ihan varmasti jouksun merkeissä. Seuraavaa odotellessa..

Cava ja sen ystävä Satu.

Kuva kuvan sisällä.
Toiset ne ottaa lapsensa ihan kaikkialle mukaan!
Jakoivat kaikille juoksijoille ruusuja,
 mutta minäpä vaihdoin sen sata kertaa hienompaan palkintokukkaan. Voisilmäkukkaan.

”Saisinko yhden mussinssin vielä?”

Sitten seuraa arvoitus, tai ehkä äänestys:

Valeäiti oli sunnuntaina totaalisen töttöröö, kipeä, kuollut, voimaton, rikki ja bloggaamaan kykenemätön, koska:
a. Se juoksi kymmenen kilsaa täysiiii pienessä flunssassa
b. Se juoksi kymmenen kilsaa keskisykkeenä 170 ja maksimina 196
c. Se ei syönyt lämmintä lounasta tätä ennen
d. Se söi palautusruokana Pågenin pullaa ja muffinsseja
e. Se joi palautusjuomana viisi kaksi lasia cavaa
f. Se otti niskahieronnan, jonka antaja sanoi ”oho” jumit huomatessaan vai
g. All of the above?

Never again, sittenkin.

Ja loppuilta menikin sitten näin.

Ekat viisi kuvaa (c) Katja Lahti.

0 No tags Permalink