A BEAUTIFUL BODY: Unelmakroppa

0 No tags Permalink

Mintun upea haaste on levinnyt parissa päivässä laajalle ja saanut hienosti huomiota. Tässä vaiheessa superiso käsi kaikille osallistuneille, HUH miten rohkeita tyyppejä tästä maasta löytyy!

Minä en ole rohkea.

Minttu haastoi minut henkilökohtaisesti jo pari päivää sitten, ja vastasin heti mielessäni ”näääh”. Vastasin samoin myös virtuaalisesti, ja aloin saada sosiaalista painetta. Että kaikki muutkin osallistui ja kaikki haluu nähdä ne sun tissit. No ette näe. Mutta vähän niistä tisseistä (ja tässä kohtaa saa kaikki miehen kaverit, työkaveri ja pomot, tutun tutut ja itseasiassa kaikki jotka minut ovat tavanneet sulkea silmänsä): ne lienevät se suurin ongelma, mitä kropassani on raskauksien ja imetyksien ansioista tapahtunut. Jätetään tässä kohtaa huomioimatta tuo alavatsapömppö, joka saa jokaisen aterian jälkeen minut näyttämään kohta kolmilapsisen perheen äidiltä. En ole, syön vain karkkia. Ihan tosi paljon.

Minun tarinani on siis about tämä: Muutama kuukausi Kakkosen imetyksen päätyttyä keräsin vihdoin rohkeuteni ja marssin Funky Lady -kauppaan. Oli pakko, kun yksiinkään edellisiin liiveihin ei enää koskenut iho. Ihan oikeasti. Ja olkaimettomat jouduin taittamaan kaksin kerroin, ettei mekoista näkynyt kuoppa läpi. Again, ihan oikeasti, kuoppa. Ja uskokaa kun sanon, pienet rinnat on musta aika ihania! Ne tekee kantajastaan siron, urheilullisen ja hoikan näköisen. Ne mahdollistaa helpomman hyppimisen, avara-aukkoisten paitojen käyttämisen ja jopa ajoittaisen liivittömyyden. Mutta kun muutos on kolmen kuppikoon luokkaa, on vaikea suhtautua. Olisi kai sinustakin vaikea suhtautua, jos vaikka kätesi yhtäkkiä pitenisivät viitisen senttiä? Aasinsiltana, on se tissien ulottuvuuskin pidentynyt muutamia senttejä, alaspäin.

Muutokset ovat vaikeita hyväksyä, etenkin silloin kun ne eivät ole tulosta omasta kovasta työstä ja peräänantamattomuudesta. Tai ovathan ne tavallaan; olen ylpeä toki siitä, että kummankin lapsen kohdalla jätin maidon, viljan ja mitä vain pois ruokavaliostani parempien yöunien alttarille. Sanomattakin kai selvää, että minä laihduin. Itseasiassa olen ollut viime vuosina, kahden lapsen jälkeen, varmaan laihempi kuin ikinä elämässäni. ”Hienoa”, sanoo anorektiset, ”sairaan näköistä, söisit vähän”, sanoo kateelliset ja ”outoa, kiusallista ja vähän ahdistavaa”, sanoin minä. Pahimmillaan 177cm pitkän varteni lämmikkeeksi oli annettu vain 58kg. Vaatteet päällä lähenneltiin mallin mittoja ja olemusta, ilman vaatteita olin luusäkki. Tyhjäksi imetty nahkavarasto. Nyt olen onnellisesti syönyt ja treenannut itseni johonkin 65-kiloisten sarjaan, vielä olisi matkaa ylös jäljellä.

Ja mitä siihen unelmakroppaan tulee, se minulla on. Ehkä joidenkin mielestä jopa ulkoisesti, mutta minä annan nyt arvoa sen suoriutumiselle:

  • Kaksi lasta 17 kuukaudessa
  • Helpot raskaudet, kohtuulliset synnytykset (jos nyt ei yhtä pientä oksennustautia lasketa)
  • Yhteensä 17kk imetystä, pelkkää kermaa jakaen
  • 30kg painoero kolmessa kuukaudessa, ilman arven arpea. 
Rakas kehoni, olen sinusta ylpeä. Ja olen pahoillani, etten ikinä näe sinua sellaisena kuin juuri silloin olet: oikein sopiva, hyvin toimiva ja kiltisti mukautuva. Lupaan viedä sinua jatkossakin urheilemaan ja yritän ihan tosissani antaa sinulle syviä lihaksia sen huonon rangan tueksi. Ja vähän vähentää sitä karkin määrää. Kiitos ja anteeksi. 

No fine, tässä tulee. 

0 No tags Permalink

Avoin kirje virnuilijalle

0 No tags Permalink

Miten voit olla noin täynnä rakkautta? Miten voitkaan kohdata maailman parasta odottaen, vaikka äitisi myrkytti sinua melkein koko ensimmäisen vuotesi väärällä proteiinilla? Rakas Kakkonen, olet niin ihana nyt, edelleen ja taas kerran, että minun on pakko kirjoittaa muistiin asioita sinusta. Ihan niin kuin siskostasikin kirjoitin, suunnilleen saman ikäisenä.

Siskoasi ja sinua yhdistääkin tässä ikävaiheessa eräs asia; te tunnutte kohtaavan maailman loppumattomana mahdollisuuksien ja huvin lähteenä. Sinä paukkaat tilanteeseen kuin tilanteeseen hymysuin ja kiljuen, tiukassa etukenossa. Ryhti, jonka tunnistan omasta suvustani. Vieraat ihmisetkin ovat sinulle kuin parastakin huumetta: flirttailet, virnuilet, hymyilet ja annat ylävitosia kelle vaan, pyytämättäkin. Sinua on helppo rakastaa, tuntemattomienkin. 
Ne tuntemattomat muuten kutsuvat sinua lähes poikkeuksetta samalla nimellä. Isäntä. Joskus he eivät tiedä että kuulen, kun he iloisesti huikkaavat vierustoverilleen ”katsos mikä pikkuisäntä tossa menee, mahtava”. Sehän sinä olet, mahtava. Olet valloittava, iloinen ja reipas. Sinulla on siis luonnetta. Kääntöpuolena onkin se, mitä ne tuntemattomat eivät aina näe: sinulta löytyy myös aimo annos tahota. Voi elämä miten sitä välillä löytyykin. 
Valoisa asenteesi saa kuitenkin pahimmankin kiukun sulamaan nopeasti, ja jos se ei muuten meinaa lähteä, voi kehiin aina heittää avaimet. Niillä leikkisit vaikka koko päivän. Paitsi autossa, koska siellä avaimet tarkoittaa oksennusta alle vartissa. Itseasiassa autoillessa et ole kovin valoisa, sitä voisimme jatkossa hieman välttää. 
Avaimien lisäksi rakastat musiikkia, kutittelua, pelottelua, yllättämistä ja kovaa vauhtia ylipäänsä. Mustikat, viinirypäleet, liha, pallot ja kengät saavat sinut suorastaan hulluksi. Lisäksi rrrrakastat vetoleluja, ja tarkoitan tässä ihan kaikkea perässä vedettävää. Myös puhelimen laturi käy. 
Sanot vähän, mutta tärkeitä: pupu, äiti, o-ou, nenä, näin ja kato. Ja brumm-brumm. Ei ole oikeastaan montaa asiaa, josta et pidä. Hampaiden pesu ja menemisen rajoittaminen ovat ymmärrettäviä, mutta mikä ihme sinulla on sitä autoa vastaan?
Olet halimiehiä, se on uskomattoman kivaa. Että vielä kypsässä vuoden ja viiden kuukauden iässäkin haluat olla minussa kiinni, kuin pieni apina. Jos en ole paikalla, tiukkaan rutistukseesi pääsee tietysti isi, Ykkönen ja se Pupu. Muun ajan sinä pussaat, rutistat, hymyilet, virnistät, kikatat ja touhotat. 
Toivon, että teet tätä kaikkea, vaikka olet astumassa isoon maailmaan. Olet minulle varmaankin ikuisesti vauva, mutta kai se on myönnettävä: olet jo ainakin taapero. Isosiskostasi tuli tämän ikäisenä sisko, sinä olet rakas pikkuveli ja nyt tarhalainen. Tällä viikolla me harjoittelemme, ensi viikolla sinun on pärjättävä ilman meitä. Takerruttava johonkin muuhun kuin minuun. 
Hyvää päiväkotiuraa rakas Kakkonen, en ymmärrä miten sinusta tuli jo noin iso. 
0 No tags Permalink

Projekti Ranka: vihollinen

0 No tags Permalink

Vihollinen on päässyt ohi etulinjojen, se kurkkii jo ihan puolustuksen asemissa asti. Se on tulossa, vielä hetken pystyn pitämään sitä loitolla. Aina se alkaa samasta: treenikertojen vähentymisestä. Ensin käydään rinta rottingilla, intoa puhkuen 3-4 kertaa viikossa urheilemassa. Sitten yhtäkkiä onkin ok, jos on edes kerran viikossa tehnyt jotain. 

Kakkosvaiheessa se ulottaa lonkerossa treenikertojen sisälle. Se laittaa lintsaamaan ihan vähän, jos vaikka vähän siitä alkuverryttelystä. Jonain torstaina huomaat miettiväsi, riittäisikö sittenkin se neljä sarjaa tällä kertaa viiden sijaan? Ja sitä seuraavalla viikolla huomaat, että jokainen toisto on liian nopea, keskittymätön ja hutiloitu.

Viimeinen kortti sillä vihulaiselle on kropan kuuntelu. Se tunkeutuu syvälle korvakäytävään ja kuiskuttelee että onhan toi selkä aika kipeä ollut, ja tänään jotenkin väsyttää. Kuukauden päästä huomaat, että salikortti on loppunut jo kaksi viikkoa sitten. Kahden kuukauden päästä on pää kipeä, koko ajan.

On se perkele, sanon minä. Tänään oli lannistuminen jo ihan todella lähellä. Alkuverryttelyjen jälkeen piti miettiä hetki, jaksaako sarjoihin lähteä. Jos vielä vähän venyttäisin tässä jotain. Ja on toi selkäkin, ehkä ei viitsi edes yrittää.

Kuules nyt, laiska luovuttaja, pari juttua:

  • Jos sinne salille asti raahautuu, on syytä tehdä siitä käynnistä merkittävä
  • Sinne salille kannattaa raahautua, lähteminen on aina treenin vaikein osa.
  • Miksi ajattelet viidennen sarjan vikoja toistoja alkulämmittelyssä? Aloita ekasta. 
  • Sama vanha viisaus pätee; jos ei tee mieli tehdä, se kannattaa tehdä. Joten laske nyt vaan ihan reilusti se polvi sinne lattiaan asti. Kun tuntuu vaikealta, tapahtuu hyvää. 
  • Sinulla on vain yksi vartalo, ja se on antanut jo kaksi lastakin. Se pystyy kyllä tähän, sinun pitää pystyä tähän sen vuoksi. 
  • Sen jälkeen helpottaa aina. 
Viimeinen niitti sinulle, rakas viholliseni. 
P.s. Vaikka vartalolleni jo aika armollinen olenkin, en ainakaan vielä uskalla vastata Mintun superhienoon haasteeseen. En haluaisi millään läväyttää näitä omia pahimpia ongelmiani, tyhjiä nahkarukkasia ja turvonneita mahasäkkejä internetiin, tai vielä pahempaa, tuttujeni katseltaviksi. Menkää siis katsomaan Mintun ja muiden uskomattoman upeiden ja rohkeiden naisten postaukset, parhaiten pääsette selaamaan osallistuneita Mami Go Go:n FB profiilista. Ei voi muuta sanoa kuin ”wau”.
0 No tags Permalink