Kaksivuotias ihanneihminen

0 No tags Permalink

Ykkönen haukotteli eilen ruokapöydässä sixpack venyen. Siis oikeasti, sixpack. Aletaan selkeästi lähestyä sitä ikää, jossa lapset näyttää kaikkien urheilijoiden esikuvalta, kreikkalaisilta adoniksilta. Niillä on olematon rasvaprosentti ja siellä missä sitä rasvaa on, sitä on oikein sopivasti. Ne ovat sellaisia solakoita gepardeja, notkeita ja nopeita. Tiedättehän? (koska jos te ette tiedä, kuulostan hieman rikolliselta friikiltä. Tiedättehän).

Siinä siis katselin tuota rypytöntä, silmäpussitonta ja kaikin puolin superelinvoimaisen näköistä ihmisenalkua, joka on heti heräämisen jälkeen täynnä virtaa. Tungin vähän lisää kofeiinia, valkoista jauhoa ja kovaa rasvaa suuhuni, ja mietin, missä vaiheessa me muutumme. Milloin meistä tulee terveyden perikuvan sijaan väsyneitä rasvasäkkejä? Missä vaiheessa selkärankamme alkaa lyhistyä välilevyongelmiinsa ja nilkat naksumaan joka askeleella?

Keksin ainakin yhden kriittisen käännepisteen: ongelmia alkaa tulla, kun kasvamme tuolikokoisiksi. Siis sellaisen kokoisiksi, että tuolille pääsee alas rojahtamalla, eikä ylös kiipeämällä.

Miettikääpä oikeasti, mikä ero on vaikkapa kolmivuotiaan ja kolmekymmentävuotiaan päivittäisellä, huomaamatta tulevalla aktiivisuustasolla. Kolmevuotias, ja vielä enemmän sen puolitoistavuotias pikkusisar, joutuu päivän aikana aika monta kertaa kiipeämään, kurottamaan, mönkimään, juoksemaan, hyppäämään ja ojentelemaan siinä missä 30-vuotias vanhus pudottautuu, kumartuu, rojahtaa ja tassuttaa. Tein ajatusleikin siinä aamiaispöydässä: jos liikkuisin niin kuin kaksivuotias, minun pitäisi tuolille istumisen sijaan kiivetä tuolin kautta pöydälle ja ehkä vielä nostaa se tuoli perässäni sinne pöydän päälle. Sohvalle en voisi rojahtaa, vaan joutuisin menemään selkänojan kautta, käsilläni kiiveten ja loppumatkan selkälihaksilla punnertaen, koko alaruumista ylös keräten.

Töihin tietenkin juoksisin, välillä hypellen ja viiden metrin välein alas kumartuen. Täytyyhän niitä kiviä vähän lisäpainoksi ottaa. Tuntikausien päätetyön sijaan minä kiipeilisin työtasojen päälle, ryömisin pöytäryhmien läpi, ali ja ympäri, hyppisin ja kiljuisin. Tasaisin väliajoin nostelisin jalkoja vaikkapa rinnalle, välillä ehkä ihmettelisin varpaitani heti tuossa leuan kohdilla. Ainakin kerran päivässä yrittäisin kurottaa kattoon asti, siellä on tosi mielenkiintoisia putkia. Ja jos hetken istuisinkin aloillani, silloin näpräisin pienen pieniä helmiä, yrittäisin ehkä pujottaa niitä ohuen langan ympärille. Pysähtyisin vain pakotettuna, juomaan pikaisen hörpyn vettä ja syömään pienehkön annoksen kotiruokaa. Välissä saattaisin nukkua parin tunnin levot ja sitten taas jatkuu! Yöllä nukkuisin sikeät 11 tunnin unet.

Onpa ihme, että Ykkönen näyttää terveeltä ja minä Homer Simpsonilta.

0 No tags Permalink

Todella pieniä iloja

0 No tags Permalink

Johtuu se sitten villaisesta mekosta kesähelteellä, tai hieman levottomasta yöstä yllättävän juusto&viini-illan jälkeen, tänään on ollut Niitä Päiviä. Mikään ei kiinnosta, kaikki lähinnä ketuttaa ja mieli on noin niin kuin yleisestikin marraskuinen.

Vaan minähän en luovuta. Ulkona on ihana aurinko, lapset söpöjä(kin) ja edessä on kaikkea kivaa häistä koristreeneihin. Koska jotain on kuitenkin tehtävä tämän sinisen mielialan voittamiseksi, aion nyt keskittyä tämän päivän hyviin puoliin, iloisiin asioihin:

  • Insinööri tuli juuri kotiin
  • Huomenna on jo torstai
  • Sain Möllerin pikkukalan kokonaisena irti foliopakkauksestaan
  • Tänään on teoreettinen mahdollisuus mennä ajoissa nukkumaan
  • Kohta on paljon puhtaita vaatteita kaapissa (tämä, jos jokin on merkki positiivisesta ajattelusta, sillä en keskittynyt tässä siihen viikkaamispuoleen lainkaan) 
  • Valokuvaaminen on kivaa, innostuin siihen lauantain polttareissa uudestaan
  • Vielä kivempaa oli eilinen laite-pilates kokeilu, jos se selkä nyt tästä? 
  • Puistossa jonkun lapsi käyttäytyi paljon huonommin kuin omani
  • Ykkösellä on tarhassa bestis. Niitä pitää kuulemma välillä huomautella, kun ”menee humputteluksi”
  • Kakkonen on melkein puoltoistavee, siis mies parhaassa iässä
  • Ykkönen ei ole laulanut ollenkaan tomaateista, joten se ei soi…perhana.
  • Huomenna on töissä käsien heiluttelua ja asiakastapaamista – ydinosaamistani
  • Kohta on perjantai

Onko teidän listanne yhtä säälittävä?

0 No tags Permalink

Hankala selittää, helppo tuntea

0 No tags Permalink
Harmi, että suuri osa lasten kanssa tapahtuvista hienoista tai hauskoista hetkistä on lähes mahdoton kertoa eteenpäin, sen suuren fiiliksen säilyttäen. Tai siis teille harmi, minähän sikäli kyllä muistan ne hetket täältä lukien. Ehkä muistan siis kymmenenkin vuoden päästä: 
…miten materia tuo onnea.
Kun kerron Ykköselle, että tämä timanttisormus on muuten sinun sitten kun olet niin vanha että osaat ajaa autoa. ”Joooo!” se sanoo silmät astetta suurempina ja kikattaa täysin hervottoman onnellisena päälle. Sitten sovitellaan, ihastellaan ja odotellaan. Ihan vain muutama vuosi. 
…miten kova ikävä meillä oli toisiamme.
Kun vuorokauden eron jälkeen avaan auton oven, ja vastassa on innosta hihkuva naama. Perillä autosta herää toinenkin naama, se takertuu syliin kuin pieni apinanpoikanen. Halaa minua sylissä olessaan ja on vain hiljaa ihan paikallaan monen monta minuuttia. Minäkin. 
…miten vähän aikaa tuntuu olevan. 
Yksi lääkärikäynti voi pyyhkiä pois kokonaisen nukuttamisen ja hyvän yön suukot. Yksi treenikerta maksaa monta, monta legoleikkiä. Pidempi aamu-uni lyhentää jotenkin sekä työpäivää, lapsiaikaa että seuraavan yön unta. Viikoista tulee kuukausia ja pienistä taaperoista isoja touhottajapoikia. 
…ja miten pitkältä se voi joskus tuntua. 
Jäähyminuutit, lähtöpissat, käsien pesut ja ruokailun jälkien siivoaminen. Miten niitä riittää moneksi tunniksi päivässä?
…miten ohueksi ovat aivoni käyneet. 
Lukihäiriöön voi ilmeisesti sairastua vanhanakin. 
…miten hauska voi kolmivuotias olla. 
Kun se pyytää autossa ”isi laita taas se ’tomaatit on ikuisia'”. 
…miten paljon yksi märkä pyyhe voi ärsyttää. 
Kun sitä pyykkiä on muutenkin ihan koko vuodeksi jo. 
…miten liikuttava on huolehtiva isosisko. 
Kun vakoilen niitä hetken tarhan pihalla ja näen sen halaavan veljeään ohimennen. Ja kun vielä sitten kuulen niiden leikkineen ihan kahdestaan yli puoli tuntia salaista majaleikkiä. Piha täynnä lapsia ja nämä kaksi kyykkii saman ahtaan pöydän alla kikattaen. Ihan kuin eivät muuten näkisi. 
…miten paljon voi kahdesta papanasta tykätä. 
Niin paljon, että välillä hairahtuu miettimään, olisiko yksi lisää kolminkertainen lisäys siihen onneen. Kunnes toinen tönäisee, toinen kaatuu ja kaikki itkee. Miten tähän enää yksi mahtuisi?
0 No tags Permalink