Rehellisesti

0 No tags Permalink

Hiton Lähiömutsi! Tänään tapahtunutta, jo viidennen kerran: se menee ja julkaisee tekstin, jonka olen itsekin jo aloittanut, mutta tekee sen niin hiton hyvin, etten ehkä enää haluakaan jatkaa omaani. Nyt kun kerrankin ajatus juoksee, on kuitenkin kirjoitettava tämä teksti loppuun.

…siitä Kolmosesta.

Viime kuukausina on eletty muutamia mielenkiintoisia hetkiä, kun meidän taloudessa on laskettu seuraavan jessen syntymäpäivää. Kuuden raskaustestin jälkeen olen jopa löytänyt itseni lääkäristä sanomassa että ”kun on niin selkeät raskausoireet kuitenkin, vaikka ei pitäisi edes olla mahdollista”. Tästä olen oppinut, että on yllättävän kiusallista näin kolmekympin paremmalla puolella kuulla diagnoosina ”PMS”.

Vahistettuna, lääkärin validoimana lopputuloksena on siis ettemme ole käynnistäneet vauvatehtaamme linjastoa, eikä sellainen ole lähiaikoina suunnitteillakaan. Kai.

Se kumpu tuossa rintakehäni alla on ihan rehellistä turvotusta; karkkia, kaljaa ja niin hyviä syviä lihaksia, että saattaa vaikka vähän lirahtaa housuun salitreenin vikoissa minuuteissa, tai korispelin ylimitoitetussa levypallokiimassa.

Mutta joskus, kun maha on turboahdettu PMS mallin mukaan, huomaan silittäväni katsovani sitä ihan raskausmahan muotoista mahaa ja miettiväni, mitä jos. Että olisihan se tosi mukavaa.

Ja ihan yhtä usein katselen alle vuoden ikäisiä vauvoja ja väsyn pelkästä muistelemista: kiesus noissa oli paljon hommaa.

Me olemme kumpikin Insinöörin kanssa kolmilapsisesta perheestä. Meille kolme on aina ollut uusi kaksi. Kakkosta odottaessani muistan miettineeni lähes päivittäin ”onneksi tämä ei ole viimeinen raskaus”. En millään pystynyt ajattelemaan, että se voisikin olla (tähän en nyt lue mukaan mahdollista lapsen saamisen vaikeutta, se on täysin tiedostettu riski, jota en unohda). Samoin imetyksen lopettaminen oli mahdollista vain ajattelemalla, että vielä kerran sen saisi jollekin pienelle tehdä. Jokainen raskausuutinen saa minut suorastaan kihelmöimään, isot mahat tuottavat haamupotkuja omaan vyötäröön. Jokakuinen yberturvotus outoine ajankohtineen saa vähän ajattelemaan mitä jos. 

Mutta. Onhan tämä elo juuri nyt aika helvetin helppoa. Oikeasti. Kolmevuotiaan ja puolitoistavuotiaan yhdistelmä tuntuu paikoitellen täydelliseltä: kaikki nukkuu pääsääntöisesti läpi yön, eikä kukaan toisaalta vaadi juuri käpyä ihmeellisempää viihtyäkseen. Rytmejä on, mutta ne eivät ole ehdottomia, apua tarvitsee antaa vain osin pukeutumiseen ja ruokakin niille maistuu tosi hyvin. Miksi ihmeessä tähän jamaan jonkun säälittävän liikaihoisen kiukkukääryleen vielä ottaisi? En kaipaa yhtään sitä kanniskelun tuomaa selkä/hartia/niska/ranne/aivokipua, enkä ainakaan niitä satoja selvittämättömiä huutoja. Sano suomeksi mikä sua vaivaa! Serkkutytön yhden illan nukuttaminen riitti ainakin muistuttamaan siitä, miten tuskaista on kun lapsen ainoa viestintäkeino on (kova) itku.

Sitäpaitsi töissä on edessä sellaisia aikoja, etten halua niistä olla pois. Ensin henkisesti fyysisen väsymyksen takia ja sitten taas ties kuinka kauan sen vauvan kanniskelun takia. Nyt olisi tulossa hyvä sauma oppia, kasvaa ja ponnistaa. Lisäksi tässäkin asiassa olen Lähiömutsin jäljillä, alallani vuodenkin poisjäänti tarkoittaa aika paljon uutta oppimista, ja olen vihdoin pääsemässä kärryille edellisen tauon jäljiltä. Eikä kysymyksistä pienin ole parisuhde. Vieläkö se kestää yhtä kiukkumonsteria ja toista mykkää sen ensimmäisen vuoden rutiinien, univelkojen ja syöttövuorojen ajan?

Jotenkin viime viikkoina päässä on yhä enemmän kaikunut ajatus siitä, että ehkä se olikin jo tässä. Ehkä noi raskausvaatteet voisi oikeasti vaikka myydä eteenpäin, lahjoittaa pinnasänky seuraavaksi johonkin perheeseen vinttikomeron sijaan.

Ja äh, silti, jokainen tuhiseva pikkumonsteri saa mielen palaamaan sinne synnytyssalin taistelun jälkeisiin tunnelmiin: tossa se nyt vihdoin on. Tervetuloa, oikein hauska tavata, minä olen sinun äitisi. Saanko nyt nukkua?

Niin että en tiedä. Fiilistä, ajatuksia ja suunnitelmia sekä niiden puutetta kuvastaa hyvin tuossa männä viikkona inventoimani laukkuni sisältö: Kondomeja, e-pillereitä, kuukautiskuppi, raskaustesti, pikkuauto ja vaippa. Ota tosta sitten selvää.

0 No tags Permalink

Pari muuttujaa.

0 No tags Permalink

Tämä päivä meni vähän eri tavalla kuin ajattelin. Piti olla tiukan tehokas työpäivä, jonka päätteeksi koristreenit illalla ja yömyöhäistä porkkanakakun leipomista. Tämän piti mahdollistaa huominen, vähän lyhyempi työpäivä, jonka päätteeksi olisin leikkinyt lasten kanssa, harjoitellut laulua, nähnyt pitkästä aikaa vähän pallonmuotoisia kavereita, mennyt illalla työpaikan rapujuhliin ja jatkanut juhlimista lauantaina ihanissa häissä.

Vaan ei, tuli pari muttujaa.

Aamulla sain lapset jopa tarhaan ajoissa, itsenikin kipitettyä minuuttia ennen määräaikaa palaveriin. Siitä se sitten lähti.

Tehokkaan työpäivän sijaan sain yllättävän soiton, jonka päätteeksi hyppäsin taksiin, kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja siirryin messuemännän rooliin. Neljäksi tunniksi.

Niiden neljän tunnin aikana sain yllätysvieraan, jo poistuneen Täti Puolukan muodossa. 

Pääsin lopulta vapautumaan, mielessä vain ne tehokkaat työt. Hop taksiin ja menoksi! Taksissa puhelin soi: päiväkodista hei, tulisitko hakemaan lapsen, se on oksentanut. Kahdesti.

Syvä huokaus ja hoitamaan: koriksen peruutus, pallomahaisten kavereiden vierailun peruutus, lauantain häiden kaihoisa ajatteleminen.

Omien ajatusten harhautus yhtäkkisestä mahan vellomisesta.

Yllätyksiä täynnä tämä päivä, ehkä huominen yllättää terveillä perheen jäsenillä.

0 No tags Permalink

L niin kuin lakko, N niin kuin never again

0 No tags Permalink

Se alkoi niin älyttömän hyvin: vain me kaksi, tyttöjen lenkillä. Toinen pyörällä ja toinen kävellen.Vähän juoksemiseksikin se jopa välillä meni kun se toinen innostui niin kovin potkimaan. Ihasteltiin kaunista iltaa, kivaa Helsinkiä ja etsittiin uusia paikkoja. Päädyttiin Baanalle opettelemaan aakkosia. Löytyi L niin kuin Linnanmäki ja N niin kuin Nenä. Success!

Kyllähän minä tiesin, että kello oli jo puoli kahdeksan, ja että oltiin aika kaukana kotoa.

Kyllähän se silti kyrsi, kun tismalleen puolivälissä, mahdollisimman kaukana kotoa, meistä pienempi pisti päälle italialaisen lakon. Tanssittin tahtiin askel, askel, hidastus. Askel, askel, pysähdys.

Pääsin taas kyytiläiseksi siihen äitiyden ihanaan vuoristorataan, jossa hyvät, pahat ja rumat tunteet taistelee: v***tti kun yksi pysähtyy metrin välein ja sitä saa vaivoin kiukkunsa hilliten kauniisti houkutella ja maanitella. Turhautti, kun asialle ei voinut yhtään mitään. Harmitti, että se oli täysin omaa syytä – mitäs mentiin niin pitkälle näin myöhään. Hävetti, että olin vähän lyhytpinnainen. Kun se nyt vain oli jo tosi väsynyt, ei kai noin pieni jaksakaan. Silti olin pikkasen ylpeäkin, kun en taantunut (ihan) täysin riivatulle ”Nyt tulet sieltä vaikka itkien” tasolle. Ei ollut muuten kaukana. Kävelin vain edellä ja kuiskailin hiljaista v-sanaa, samalla kun taakseni juttelin kevyellä äänellä että nyt vielä vähän kultaseni.

Tietysti se päättyi siihen, että minä kannoin yhtä 14 -kiloista, sen pyörää, ja sen kypärää. Ja sen minulle lahjaksi poimimaa kukkaa. Tietysti kävi myös niin, että jossain vaiheessa perässäni kulki dramaattisesti uliseva uhmaikäinen, ja sain paheksuvia katseita kanssakulkijoilta. Etenkin silloin kun se pieni draamakuningatar kaatui (siinä muuten kaatuu helposti jos keskittää kaiken huomionsa krokotiilinkyynelten puristamiseen silmät kiinni). Tilanne, joka toki päätyi siihen, että kannoin taas koko settiä. Jos nyt jätetään huomioimatta, että tämä kaikki saattoi kiristää hermoja ja survoa välilevyä, olihan tässä taas puolensa:

  • Minä sain hikiliikuntaa
  • Ykkönen oppi kirjaimet L ja N 
  • tota, no oli ihan kaunista…
  • …en huutanut lapselleni, kiroilin vain sen kuulematta…
  • Minä opin etten enää lähde lenkille kaverin kanssa, joka ei niin välitä lenkkeilystä. 
  • Se on ohi. 
Enää yksi ongelma ratkaistavana: miten tämä kirjataan HeiaHeiaan? Ehdottamani urheilumuoto ei mennyt läpi. 
0 No tags Permalink