Melkein voiton puolella

0 No tags Permalink

Huomenna on kesäloman viimeinen päivä. Sen kertoo jo tämäkin, näiden aikojen vakionäky: 

 

Jatkuvaa, siis aivan jatkuvaa (eli päivä kahdessa viikossa, tämä totuus on ehkä jonkin verran subjektiivinen) pyykki- ja pakkausrumbaa ovat nämä neljä viikkoa olleet. Sähköllä kylmentää kylmälaukku pyörii koko ajan valmiustilassa kuin mikäkin sairaalakassi, kuvassa näkyvä laukku on neljättä viikkoa täynnä ja rakas pyykkitornini on ajoittain hirvittävän käyttöasteen murtamana, mutta vahvasti suorittaen, lämmittänyt kylpyhuonettamme vaatimattoman trooppisiin asteisiin. 
Tänään koitti ilokseni se hetki, että pyykkikasat alkoivat todella vaihtua siihen oikeaan suuntaan. Enemmän puhdasta kaapeissa viikattuna kuin likaisia mytyissä pitkin lattiaa. Lapsetkin saivat kuivausrummussa lämmenneet kylpytakit päällensä ennen kuin puhtaat nassut ja tassut oli tarkoitus peitellä puhtaisiin lakanoihinsa nukkumaan.
Niin että siinä vaiheessa kun Kakkonen poistisen puhtaan kylpytakkinsa uumenista, komeassa keltaisessa suihkussa kaikki iltamaitonsa suoraan kylmälaukun ilmastointiritilän päälle, minua arvatenkin vähän vitutti. 
Jokseenkin kotilaitostuneen minusta tekee se, ettei se (nyt kai entinen) kylmälaukku oikeastaan harmittanut ollenkaan. Vaan se saakelin kylpytakki. 
On taas pyykkikorit täynnä. 
0 No tags Permalink

Minäminäminäminä ja hyvä loma

0 No tags Permalink
”Tai sitten alat vain taas kirjoittaa itsellesi”. Helkkarin hyvä neuvo. Unohdan siis liian pitkät tauot, näennäisen tarpeen kaikkien kuulumisten raportoinnista ja väkisin revityn huumorin. Kirjoitan itselleni, tällä nimellä, tässä formaatissa, tällä areenalla. 
Kesä on ollut ihmeellinen. Alhaisin odotuksin, mutta suurin painein alkanut neljä viikkoa on hellinyt, yllättänyt ja uudistanut meitä. Ykkönen on nukkunut ensimmäisen (lähes) kuivan yönsä, Kakkonen on alkanut puhumaan ja viihdyttämään aivan valtavasti. On se myös alkanut nipistellä ja purra, mutta siitä viis. Insinööri on ruskettunut, rentoutunut ja nauttinut. Uskoisin. Minä olen viettänyt lukemattomia tunteja lukien (hah), aurinkoa ottaen ja viisastuen. Kerännyt hyttysenpuremia, naururyppyjä ja juostuja kilometrejä, kasannut itseäni. 
Jonkun saunaillan sihisevässä hiljaisuudessa, kasvavassa pimeydessä tein elämää mullistavia havaintoja. Halailin omia polviani ja nyökkäilin. Että voikin ihminen elää 31 vuotta ennen kuin ymmärtää mitä se kauan kuulutettu itsensä hyväksyminen aidosti tarkoittaa. Siis että niitä omia vikoja ei oikeasti ole tarpeen poistaa, niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Käsittämätön fiilis, kun tajuaa että se on ihan ok että puhun paljon. Kaikki eivät ehkä sitä aina arvosta, mutta se ei tarkoita että minun pitäisi laskea kuinka monta minuuttia olen taas ollut äänessä ja hiljentyä häveliäästi. Se tarkoittaa että minun pitää etsiä seuraa, joka siitä tykkää (tai hyväksyy sen osana minua). 
Sillä sen ainakin tiedän, ettei kukaan jaksa olla sellaisen ihmisen seurassa, joka koko ajan tutkailee oman osakkeensa arvoa: puhuinko nyt oikean verran, oikeasta asiasta, oikealla sävyllä? Parasta seuraa ovat ne, jotka istuvat aidosti siinä omassa vähän selluliittisessa nahassaan, elämästään nauttien, rauhassa ympäristöään havainnoiden. 
On siis tiedettävä mistä minä pidän, eikä arvioitava mitä muut haluavat. 

Minä haluan kirjoittaa. Minä haluan nauraa perheeni kanssa. Minä haluan laulaa, tanssia ja pelata korista. Minä haluan ottaa kuvia, kehittyä paremmaksi. Minä haluan laiskotella ja syödä karkkia. Minä haluan menestyä työssäni. Minä haluan matkustella. Minä haluan olla paljon kotona. Minä haluan olla usein yksikseni. Minä haluan puhua. Paljon. Minä haluan olla kuuntelija. Minä haluan olla sarkastinen, yliampuva, välillä tökerön suorasanainen ja joskus osuvasti sairaan hauska. Minä haluan olla oma itseni. Minä haluan olla onnellinen. Minäminäminäminä ja sitä kautta parempi minä. 
Ja minä haluan edelleen olla Valeäiti, tuon internetissä liioitellusti ja paikoin pateettisen dramaattisesti meuhkaava, mutta salaa elämästään kovasti nauttiva äitihahmo. 
0 No tags Permalink

Just tätä pitäisi tehdä

0 No tags Permalink

Meillä näyttää tällä hetkellä juuri siltä, kuin olisimme pesseet kuusi lastia pyykkiä ja tyhjentyneet viisi kassia. Meillä näyttää myös siltä, että pari desiä Ataraxia on valunut juuri siihen elektroniikkatavaraa sisältäneeseen kassiin:

Takana on tuntia vaille vuorokausi kassinvaihtopäivää. Olemme olleet lähes viikon mökillä ja huomenna aamulla matka jatkuu kohti Turkua, jo torstaina koittavaa seuraavaa kassinvaihtopäivää odottaen. 
Tämä ilta onkin melko ”pitäisi” – henkinen. Pitäisi siivota, pitäisi lajitella pyykkejä, pitäisi pakata, pitäisi viedä roskia ja laittaa laskuja maksuun. Onneksi selkä on tänään HV tilassa (ja Insinööri lenkillä), joten aion kerrankin olla tarpeellisen itsekäs ja keskittyä oleelliseen: 

Ketä siel Turguses mitään tarvii, häh?
0 No tags Permalink