Minä en suojele sinua kaikelta

0 No tags Permalink

Peittelin juuri poikani jalat yksi kerrallaan, edetäkseni sitten petaamaan omia sinisiä sairaalapetiäni. Lakanoita käännellessä alkoi päässä muodostua tämän kirjoituksen lauseita, irrallisia paloja sieltä täältä. Mielikuvakirjoitin sen helpon kliseisen tunneryöpyn pelosta ärtymykseen, turhautumiseen ja helpotukseen. Toisaalta tavailin myös kipeämpiä hetkiä. Kuten sen kun Ykkönen kysyi tulemmeko Kakkosen kanssa enää koskaan kotiin.

Tämä on niitä hetkiä, kun on pakko kirjoittaa. Se tarve kumpuaa syvältä ja ohittaa väsymyksen ja levon tarpeen ihan kuusi-nolla. 
Kaksikymmentäneljä tuntia sitten peittelin hereillä olevan, mutta täysin liikkumattoman pienen pojan sänkyyn yöunille. Olimme palanneet jo yllättävältä Lastenklinikka-keikaltamme osittain hyvän tuomion kanssa: polvessa ei ole mitään vikaa. Vain osittain hyvä tuomio oli siksi, että se ei selittänyt isoja kipuja. Ei kai yhden ruhjeen, vaikkakin isonkin, aiheuttamasta kivusta voi oikeasti pieni ihminen täristä? Voiko kolhu saada hampaat kalisemaan pelosta kun se huomaa että aion pukea sille yövaipan? Mutta kun missään ei näy turvotusta, ei mustelmaa, ei verta, ei väärää asentoa. Minä en rakas tiedä, mikä sinulla on kipeä. Se ei ole se polvi, vaikka sitä heti pudotessasi pitelitkin. 
Ehkä viisi minuuttia ennen suurta itkua katselin Ykkösen kiipeävän hämähäkkiverkolla. MIetin päässäni, olenko hullu kun annan sen vain mennä – enhän minä tiedä onko se jo tarpeeksi vanha, eteneekö sen otteet riittävän hyvin. Päätin luottaa, antaa mennä ja kasvaa. Se palasi ehjänä (ja ylpeänä) alas ja siirryimme siihen toiseen pelottavaan laitteeseen. Kakkonen halusi tietysti mukaan. Epäröin, mutta nostin sen siihen kuitenkin. Se kapusi penkille innosta puhkuen, edelleen banaanin puolikasta kädessään pidellen. 
Alku meni hienosti. Kierros kierrokselta varovasti vähän enemmän vauhtia, vain sivusuuntaan. Kikatus koveni ja minä rohkaistuin. Jos kuitenkin vähän ylös-alas myös. 
Toisella kierroksella se kai putosi. Ei korkealta, ei pää edellä, ei pahasti. Mutta silti sen verran että heti tiesi jotain käyneen. 
Meni kokonainen vuorokausi ennen kuin tiesimme, että siinä rytäkässä murtui reisiluu. Jalka oli jäänyt istuimeen pinteeseen. Sen vuorokauden aikana ehdin sukeltaa äitipelossa syvemmälle, tai ainakin taas eri lokeroon, kuin koskaan ennen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapseni tarrautuu minuun kirjaimellisesti epätoivoisesti, katsoo silmiin ja itkee, kiljuu puhtaasta kivusta. Sokaiseva pelko kun suu joutuu sanomaan että äiti auttaa, mutta samalla ymmärrän etten tiedä miten. 
Se yö oli aika rankka tietysti. Kun miettii että onko sillä joku sisäinen verenvuoto, tyrä vai murtunut lonkka. Ja että miten saan sen lääkäriin jos lähtö tulee, kun mies ja auto ovat syvällä Nuuksiossa ja minä lasten kanssa yksin kotona. Siskon ja särkylääkeen avulla kestimme aamuun ja jatkoimme päivään samalla tavalla kuin eilenkin. Niin että Kakkonen siirretään aina johonkin paikkaan istumaan liikkumatta. Siirron aikana se huutaa kuin kidutettava ja minä pidättelen kyyneleitä. Kun jonkun täytyy olla vahva. 
Olenkin, tosi hienosti. Leikitän ja kujerran, odotan pitkässä jonossa ja kerron ettei voida ottaa muumikeksiä vaikka et ole syönyt koko päivänä, kun odotetaan tietoa pitääkö leikata. Kerran kyyneleet kuitenkin tunkevat aivan väkisin läpi ja murtavat vahvan äitimuurin, suojelijan roolin. Mutta sitä Kakkonen ei näe, koska se on ortopedin operoitavana. Siinä heikossa hetkessä Ykkönen itkee takapenkillä aidosti surullisena sekä kauhuissaan ja sanoo ettei enää ikinä halua nähdä Kakkosta, koska sen kipsi on varmasti niin pelottava. Silloin etupenkillä antaa kummatkin vanhemmat periksi ja itkee salaa. Koska meitäkin pelottaa.
Puolitoista tuntia sitten seisoin yksinäni Lastenklinikan valtavan tunnelin keskellä. Tuijotin ovea, jossa luki viattomasti ”heräämö” ja pelkäsin kuollakseni oman lapseni näkemistä. Onko se kunnossa? Onko se peloissaan? Onko se tajuissaan? Miltä se kipsi näyttää? 

Lapsi on kunnossa. Tokkurainen, väsynyt ja vähän ärtynyt, mutta ei mitään niin vaarallista etteikö äitiä voinut vähän komentaa kun se yritti ottaa Dustya vähän kauemmas poskelta. Kipsi näyttää…mielenkiintoiselta. Elämä näyttää taas hetken aika aukirevityltä. Huomenna on kalenteri täynnä tarhaa, töitä, hammaslääkäriä ja maakuntamatkaa. 
Minä räjäytin kalenterin ja aion mennä minuutti kerrallaan kohti kolmen viikon päästä kipsitöntä poikaa. Niin reipasta sellaista, ettei ole todellistakaan. Opettelen halaamaan sitä makuuasennossa, nostamaan sen V-asennossa syömään ja syöttämään sen puolimakaavassa asennossa. Ja kai vaihtaa jotain vaippojakin. 
Nuku hyvin rakas, huomenna tehdään siitä kipsistä sininen, niin kuin lupasin ennen kuin jätin sinut yksin sairaalaan. Tai  no olihan sinulla Dusty. 
P.s. Mä en varmaan itse voi, mutta anna sinä edes anteeksi. Mun olisi pitänyt tietää. Mun olisi pitänyt tarkistaa se banaani. 
 
0 No tags Permalink

Äiti, mistä tämä koko elämä oikein alkoi?

0 No tags Permalink

Neuvolan 4v HYVE -keskustelussa tuli esiin lapsen mielikuvitus, miksi-kysymykset ja loppumaton kysymystulva. Olimme hieman hämillämme: me emme ole oikeastaan kokeneet tuota vaihetta. Miksi-vuoristorata on jäänyt meiltä aika vähälle ajelulle. Ykkönen ei juuri kysele, tai jos kysyykin, tyytyy aina järkiselitykseen. En muista kuin ehkä yhden keskustelun, joka olisi päättynyt sellaiseen äidin tuskastuneesen ”no kun se nyt vain on niin, en minä osaa selittää alkuräjähdystä” (liittyi muuten otsikon kysymykseen). Lopulta päättelimme itse hienosti, että lapsemme on varmaan vain tosi fiksu kun ei se juuri kysele. 

Päätelmämme saattoi olla ihan pikkaisen subjektiivinen, mutta silti väitän että tuo tyttömme on syntyjään insinööri (tai Insinööri): se miettii itsekseen hurjan pitkään asioita, ja osaa yhdistellä pelottavan paljon asioita. Ainakin minun pääni oli hieman ”blown” sen jälkeen kun se pyysi neliön muotoista synttärikakkua, koska täytti neljä. 
Siltikin, tai ehkä juuri siitä syystä, minua kiinnostaa ihan tosi kovasti Leluteekin Emilian aloittama Filosofia-kahvila -toiminta. Jos et jo ole siitä kuullut, se on Filosofiaa lapsille – mentelmää noudatteleva jutteluhetki. Erittäin kärjistetysti ideana on perhekahvila ilman kakkakeskusteluja. Siis paikka, jossa vanhemmat ja lapset voivat tavata, kahvitella ja jutella. Mutta juttelu on vähän tavanomaista kiinnostavampaa. Se on ohjattua, mietittyä ja mallinnettua keskustelua, joka auttaa lasta jäsentämään maailmaa ja pohtimaan itse niitä vähän kimuraisempiakin asioita. Kuten nyt vaikkapa sitä, onko juna vielä sama juna kuin äsken, jos siitä vaihtaa yhden vaunun. 
En teidä teistä, mutta minusta olisi aika hiton hienoa, jos lapseni oppisi jo nyt miettimään asioita omilla aivoillaan, kriittisesti, strukturoidusti ja uteliaasti. Ja vielä parempaa, kertomaan siitä ymmärrettävästi muille! Että goddamnit, tässähän leivotaan tulevaisuuden konsultteja! 

Emilian sanoin: ”Pienetkin lapset kuitenkin ajattelevat melko monimutkaisia asioita, ja minusta heitä kannattaa kannustaa siihen.”

Agreed. Jos sinäkin olet samaa mieltä, tule kokeilemaan. Me menemme Ykkösen kanssa (disclaimer: taudit) kokeilemaan Töölön Filosofia-kahvilaa lauantaina 8.11. klo 10-11.30. Jos homma on niin kivaa kuin kuvittelen, jatkamme siitä viiden kerran harrastustoimintaan. 

Jos etsit lapsellesi harrastusta, eivätkä Ihhahhaat tai polskivat Kultakalat ole ehkä sinun juttusi, olisiko kerran viikossa tapahtuva aivojen jumppaaminen kenties kivaa tekemistä yhdessä? Minä ainakin odotan jo itseasiassa aika innolla, mitä kaikkea sieltä Ykkösen mystisestä maailmasta paljastuukaan, kun joku osaa kysyä siltä oikeita kysymyksiä. 

Tsekkaa tulevat kahvilat Leluteekin sivuilta www.leluteekki.fi ja tule mukaan. Yksi kerta irtoaa 14€:lla. 
0 No tags Permalink

Kenkämania

0 No tags Permalink

Yksi kärkikohteita inhokki-listallani on lasten kenkien ostaminen. Jokaisen parin kohdalla on tehtävä sata tarkistusta: onko koko nyt oikea vai kohta hyvä, onko kenkä liian lämmin, liian kastuva tai liian kevyt? Onko se helvetin ruma ja / tai törkeän kallis?

Yhden lapsen vuoden aikana tarvitsema kenkämäärä on ihan järjetön. Tarvitaan lämmintä talvikenkää, vähän vähemmän kuumaa talvikenkää, vettä pitävää syyskenkää (ja yleensä sama homma keväällä uudessa koossa), kesällä tennaria ja ehkä jotain sandaalia, lähes koko vuodeksi kumppareita ja päälle vielä mahdollisesti hienostelukenkiä juhliin ja kaupunkitouhuiluun. Varovaisesti laskien, yksi lapsi saattaa tarvita kuudet parit vuoden aikana. Pahimmillaan 12, jos halutaan erottaa hiekkalaatikkokengät ja normaalikäytön. Plus sisätossut. Plus se järjeton kasvuvauhti. Ykkösen ensimmäinen kenkä oli kokoa 19, tänään ostettiin kymmenen kokoa isompia. Vaikka muutama koko on sentään mennyt armollisesti kasvupyrähdyksillä ohi, on yhteen laskettu kulutettujan kenkien määrä varmaan jo ihan liian monta kymmentä.

Että sitä minä vain, että kuinkahan hitokseen paljon rahaa on neljän vuoden aikana ollut kiinni tuon pienen ihmisen liikkumisessa? Entäs sitten kun noita jalallisia onkin kaksi?

Pelkän Ykkösen kohdalla homma oli vielä jokseenkin hanskassa. Isovanhemmat osti innostuneena vaaleanpunaisia karvakenkiä ja serkulta jäi välillä sopivia Kuomia perinnöksi.

Sitten tuli Kakkonen, tuo Punavuoren oma Big Foot. Sillä on tällä hetkellä numeroa pienempi jalka kuin Ykkösellä, puolentoista vuoden ikäerolla. Ja serkun kanssa koot menee tietysti ristiin. Ykkösellekään ei enää tipu söpöjä kenkiä noin vaan syliin, ja lisäksi sillä on piru vie omia mielipiteitä. Hienot ja kalliit kengät voi mennä suoraan varastoon jos neiti ei ole itse mukana hyväksymässä hankintapäätöstä.

Tämä kaikki kauhuskenaario päässämme havahduimme perjantaina tilanteeseen, jossa lähetimme lapset (vähän pienissä) kesätennareissa nollakelissä päiväkotiin.

Ostoslista oli jäätävä, tarvittiin ainakin:

  • 2 x ”NYT-kengät”: Koon 27-28 ja 28-29 Gore-lenkkarit tai vastaavat tarhahirvitykset, joissa vähän vuorta. 
  • 2 x ”kaupunkikengät”: katseen ja kylmyyden kestävät kengät muuhun kuin ulkoleikkeihin. Tänään päälle puetut Kuomat ei ihan vastanneet tätä. 

Prisma-saalis. Kuvasta puuttuu yhdet pakolliset ”Lentsikka-kengät”. 

Nämä nyt ainakin. Aiemmin oli jo hommattu / saatu lainaan kummallekin nuo edellämainitut Kuomat ja koon 26 kumpparit jostain syystä vielä just ja just mahtui kummallekin.

Kyse oli siis kaikkiaan 6-8 kenkäparia hankkimisesta yhtä talvikautta varten. Heikotus. Lisäsimme siis tämän päivän vaatimuslistan maksimissaan 50€ hinta.

Syksyn kaunein päivä vietettiin meidän osaltamme kauppakeskuksen raikkaassa ilmassa. Siinä kävi lopulta aika hyvin. FB:n kierrätysryhmässä joku myi juuri lähdön hetkellä juuri sopivan kokoiset Gore-hirviöt Ykköselle käytettyinä kympillä ja loput löytyi Prismasta piiiitkän penkomisen ja miettimisen jälkeen. Insinöörillä menee kuulemma tällä hetkellä pisteitä silmissä. Minä lähinnä mietin miten kauniit kengät olisi voinut itselleni tolla 200€:lla ostaa. 

Kakkosen näkemys meidän kenkätarpeista. 



Lapset rakkaat, voisitteko hetkeksi lopettaa sen kasvamisen? 

0 No tags Permalink