Ela täs moi

0 No tags Permalink

Tämä ei ole se perinteinen VMP kengät menee rikki ja onpa kylmä -valitus. Tämä on naispuolisen Elastisen, ärsyttävän positiivarin hopeareunus-huomio.

Löysin sellaisen piirteen itsestäni tänään. Seisoin sateenvarjo väärinpäin kääntyneenä liikennevaloissa, joissa kukaan ei ollutkaan painanut jalankulkijanappia. Lähdin juoksemaan töihin toisen suojatien kautta, astuin matkalla lätäkköön ja tiesin jo myöhästyväni.

Yllätyksekseni päässäni ei raikunutkaan se ”VMP” ja ”aina mun pitää”, vaan sieltä nousi omituinen ilo:

”Tän jälkeen on kyllä entistä siistimpää kun se kevät ihan kohta oikeesti alkaa”. 

Näin mä taidan aika usein ajatella. Että se mikä ei tapa, vituttaa, mutta myös lopulta palkitaan.

0 No tags Permalink

Maanantaikuplat

0 No tags Permalink

Tätä samppanjaa on säästelty kaksi vuotta. Sain sen 30-vuotislahjaksi ja olen siitä lähtien miettinyt, että säästän sen johonkin speeeeesöliin..

No, eilen täytin 32 ja samana iltana möimme asuntomme. Speesöl!

Kummatkin tapahtumat kävi ikään kuin vahingossa. Ensinnäkään, en mitenkään myönnä olevani 32. Olenhan edelleen keskiarvollisesti 28: mieleltäni 40, naamasta 26 ja kropasta 19.

Toisekseen, meidän kämpän ei todellakaan pitänyt mennä alle kahdessa viikossa.

Meillä oli kaikki syyt odottaa pitkää henkistä varautumista myyntiaikaa. Myytiinhän tätä ihanuutta myös vuosi sitten neljän kuukauden verran, välittäjän kanssa. Silloin ei saatu tarjouksen tarjousta, vaikka hinnassa ei ollut merkittävää eroa (sen palkkion verran). Nyt otettiin kiukus- ja krapulapäissämme myyntikuvat, runoilin vähän erikoisen ilmoituksen ja annoin lopulta Insinöörille julkaisuluvan hetken mielijohteesta kesken yhden duunipäivän.

Kahdeksan minuutin kuluttua soitti ensimmäinen välittäjä ja kahdessa tunnissa oli viisi näyttöä varattu. Ilmoitus nousi Oikotien FB sivuille ja ihmeteltiin tykkäysten hurjaa kasvua. Sekä vähän tietysti ihmisten käytöstapoja, kun kymmenistä kommentoijista suuri osa päätti kertoa että asunto on ihan kamala ja kaipaisi täysremonttia. Ylihintainen paska ja onpa surkeat kuvatkin. Osa rakastui, tietysti.

Viikkoa myöhemmin, ehkä neljännellä näytöllä, kämppää kävi katsomassa ihana perhe, josta tuli heti se fiilis. Nämä ne on. Ne on ihan kuin me silloin. 9kk ikäinen vauva ja silmissä palaa into tähän kotiin. Siitä neljän päivän päästä meillä oli sähköpostissa tarjous, jonka hyväksyimme lyhyen hintaväännön jälkeen, ja jätimme monta muuta perhettä pettyneinä nuolemaan näppejään.

Shokissa, mutta onnellisina, olemme nyt alkaneet totutella ajatukseen että tästä ihanasta, uniikista ja aivan tajuttoman rakkaasta kodista on lähdettävä pois.

Ai että miksi möitte jos kämppä kerran oli niin ihana? Niinpä. Sitä mekin tässä monesti mietittiin. Oli ehkä vähän tilantarvetta, ehkä vähän vessantarvetta, ja ehkä vähän luonnontarvetta. Lopulta keksittiin syistä paras: me tarvitaan uusi seikkailu pitkästä aikaa.

Joten tästä se lähtee. Seikkailujen seikkailu. Kaksi kuukautta aikaa löytää ostettava tai vuokrattava, kunhan rakastettava asunto, johon roudataan kaikki meille tärkeä. Lapset ja Jesse.

0 No tags Permalink

Koditon

0 No tags Permalink
Se tunne, kun pitäisi olla aika onnellinen hyvästä saavutuksesta. Ja onkin.
Mutta riemunhyppyhen lisäksi kelailee että mihinköhän helvettiin me sitten muutetaan. 
Kaksi kuukautta aikaa tehdä surutyötä ja hyvästellä, ihana, rakas, täydellinen (vielä hetken), paras, kaunis, ihana koti. Sniff. 
#MitenTämänLapsillekinSelitän.
0 No tags Permalink