Rauhaa myrskyn jälkeen

0 No tags Permalink

Viikot ennen angiinaa olivat ruuhkaisia. Oli työkiirettä, kotiangstia ja unohtuneita päiväkotilappuja. Rahamietintöjä, kinastelua ja kaiken kaikkiaan monenmoista oikeaa ja keksittyä stressiä kodin puutteesta päiväkodin vanhempainkahviloihin. Erityisesti edessä siintävä Insinöörin työmatka aiheutti etukäteishengenahditusta. Huokailin useaan otteeseen että miten tästä oikein selvitään.

Sitten jokin puuttui peliin, ja rauhoitti. Oli päivä oksennusta ja sitten monta päivää jotain sellaista aikaa, jota en oikein muista.

Palasin maanantaina töihin voipuneena, keskeytettynä.

Ja kas, kuinkas sitten sattuikaan?

Työt oli ikään kuin loppuneet. Ei ollut vastuita, ne muut olivat kopanneet. Deadlineistä yksi jos toinenkin oli vain rauennut. On pitkästä aikaa aikaa. Aikaa olla, ajatella, hoitaa ihmisiä.

Uusi koti on löydetty ja remontti laitettu alkuun, tulevan vuokranantajan hoitamana. On kahden viikon hikiliikuntakielto, eli aikaa vaikka mihin kotitöihin, lomasuunnitteluihin ja päiväkotilappuihin.

Kuuntelen Ed Sheerania, laitan kunnon ruokaa, höntsäilen ja annan lasten ihan rauhassa koristella serpentiinillä koko kodin omalla tyylillään. Kuljen ympäri tätä ihanaa, kohta vanhaa kotia ja koitan painaa kaiken mieleeni, uppoamatta liikaan haikeuteen. Harjoittelen uutta kameran linssiä ja mietin uusia laulujen sanoja.

Enkä voi olla taas kerran ajattelematta sen yhden viisan osteopaatin sanoja:

”Jos et sä kohta ite hidasta tota tahtia, sun kroppa kyllä sut pysäyttää.”

Niinhän se taas teki. Viisas kroppa.

0 No tags Permalink

Terveisiä hämärän rajamailta

0 No tags Permalink

Niin. Onhan se selvä, että toisen lähtiessä viikoksi työmatkalle, toinen voi odottaa perheeseen iskevän vatsataudin.

Sitä osasin pelätä, joten Kakkosen tiistainen virkatauti (oksennukset välillä 7.30-16) ei oikein tuntunut missään. Se osui hienosti ämpäriin ja kaikkea. 
Sen sijaan se itselleni keskiviikkoaamuna rantautunut angiina iski kyllä rajusti takavasemmalta ja puskan takaa, kaikilla voimilla palleaan. 
En muista olleeni näin kipeä vuosiin. Lasten vieminen autolla mummolaan pakotti sohvalle kahdeksi tunniksi. Veden nieleminen sattui niin että meinasin itkeä. Kuume heilui kolmeysissä pari vuorokautta ja kaikki se makoilu sai aikaan aivan infernaalisen migreenin. Tänään, jo taudin paremmalla puolella, kahdensadan metrin matka puistoon taittui hitaasti ja yhdellä tauolla puolivälissä.


Olin pitkään aika reipas. Tai lähinnä podin huonoa omaatuntoa mummien liiallisesta hyödyntämisestä. Että kyllähän minä nyt itsekin pärjään. Oli vaikeaa pyytää apua, vaikka samalla pelotti edes ajatus lasten hoitamisesta. Mitä jos joku pitää nostaa syliin? Pitikin. Se ei mennyt hyvin. Ykkönen on varmaan loppuiäksi traumatisoitu kun se sai äitinsä itkemään holtittomasti yhdestä pienestä nostosta. 

Nyt elämässä on taas valoa. Insinööri on kotona, vaikka tietysti kovassa jet lagissa, lapset edelleen terveinä ja minä kuumeeton. Kurkkuun sattuu enää nieltäessä ja sinne mahtuu taas vesitilkka turvotusten ohi. 

Kauhistuttaa mennä maanantaina töihin, kun tänään ei jaksa edes kävellä, eikä se vähäinenkään sisään saatu ruoka imeydy mihinkään. Silti, ajatuksissa pyörii lähinnä kaikki tuntemani oikeasti sairaat ihmiset. Leikkauspotilaat, syöpätaistelijat ja influenssalaiset. Että kyllä tämä aika helppo juttu oli. 

Sanon silti tämän: angiina, sä oot ihan paska tyyppi. Painu helvettiin siitä. 

0 No tags Permalink

Positiivisia ajatuksia

0 No tags Permalink

Nyt on aikaa olla lasten kanssa. 

Kerrankin oli hyvä ajoitus töiden suhteen. 
Johan tässä vähän lepoa kaivattiinkin. 
Kauppakassi kävi eilen, kaapit täynnä ruokaa. 
Nyt sitä ruokaa ehtii tehdäkin. 
Ekaa kertaa ikinä se alkoi päivällä, ei yöllä. 
Hän osasi itse varoittaa ja ehdittiin pöntölle. 

Eikä kertaakaan käynyt mielessä että Insinööri on vielä 4 yötä, 3 päivää ja 12 tuntia Jenkeissä. 
0 No tags Permalink