Täällä Etu-Töölö, kuuleeko internet?

0 No tags Permalink

Kyllä voi ihmisellä olla helpottunut, sekava, ärsyyntynyt ja järjettömän onnellinen olo yhtä aikaa. 

Olemme muuttaneet. 
Jahka paku saatiin haltuun ja bussimuutto vältettiin (tästä ehkä joskus myöhemmin), kaikki meni superhyvin, ja tuolla toi pesukone jo pyykkää vaatteita. Ja yhtä kakkakikkaretta, mutta ehkä siitäkin joskus myöhemmin. 
Netti ei vielä skulaa (koska se oli mun vastuulla), joten pidemmät pätkät myöhemmin. Nyt vaan pari satunnaista kännykkäräpsyä ja yksi pikatoteamus: 
Ollaan täysin rakastuneita meidän uuteen kotiin. 

 

0 No tags Permalink

Mansikanvärisiä muuttolaatikoita

0 No tags Permalink

Ugilla oli joskus tosi kauan sitten jokin sanonta. En muista sitä oikeastaan yhtään, ja olen aika varma, että se oli rajulla kädellä vapaasti sovellettu, mutta jotenkin näin se meni: ”Kannattaa haukata aina ensin sammakko, ja sitten lopuksi mansikat. Jää hyvä maku suuhun”*. Otin tämän hataran ja huonosti muistamani neuvon sydämeeni, sillä tavalla suomennettuna että ensin kannattaa tehdä aina ne raskaimmat, ikävimmät tehtävät ja jättää loppuun helpot tai mukavat.

Siksi tämä muuttokin tulee olemaan lauantaina aivan todella mukavaa, oikein mansikanmakuista. Koska ollaan syöty aika helvetin monta sammakkoa tässä matkan varrella. Olen lajitellut, myynyt, lahjoittanut kaikki vanhat lastenvaatteet. Olen käynyt keittiön kulmakaapin, tuon sälähirviön, läpi, ja lajitellut siitä pahimmat kierrätykseen ja pakannut loput muuttolaatikoihin. Ollaan kumpikin raivattu oma vaatekaappi. Kirjahylly on melkein tyhjä. Insinööri on vienyt parvelta vanhat patjat kierrätykseen ja Ykkösen vanhan lastensängyn Mukkilaan lainaan. Insinööri on myös veljineen hakenut vanhan kirjahyllyn lainasta ja vienyt sen jo uuteen kämppään. Itseasiassa muuttolaatikoitakin on jo varmaan kymmenen viety uuteen osoitteeseen (enää 90 jäljellä). Ja kelatkaa tätä: ollaan käyty vintti läpi, lajiteltu taas kerran turhat pois, ja muutettu sen sisältö jo uuden kodin kellariin.

Eikä mua edes kauheasti itketä. Vähän meinasi pala nousta kurkkuun kun ekaa kertaa kaarrettiin pakulla punaisia muuttolaatikoita vilkkuvan kodin eteen, mutta senkin selätin. Tulihan radiosta sentään kassulta jytää.

Tämähän on niin mansikanmakuista, ettei muutaman metrin korkeat laatikkopinot edes ahdista. Yritän väkisin etsiä tästä jotain kauheaa, hakea lapsista traumojen merkkejä. Olin salaa vähän iloinen kun Ykkönen tänään surkeana kyseli, muutetaanko me huomenna ja ilmoitti, että hän haluaa asua täällä. Lohduttelin aikani, fiiliksissä vihdoinkin avautuvasta lapsesta, lapsesta jota voi tukea!

Pah. Se halusi asua muuttolaatikossa.

Sen kun haluat. Minä otan nämä sata laatikkoa (jotka saatiin Niemeltä alennuksella), pari hassua huonekalua, muutaman huonekasvin ja iloisen ilmeen mukanani ihan uusiin seikkailuihin lauantaina. Voi kai siinä pari lastakin samalla muuttaa.

P.s. Jos ihan rehellisiä ollaan, tämä Ainon teksti osuu jo nyt aika lähelle totuutta, enkä odota loppuviikosta järin paljon helpompaa. Mutta antakaa mä nyt hetken syön muka mansikoita.

*Sukuni muita bravuureja sananlaskujen saralla ovat mm. ”ei tässä nyt koiran selässä maata” ja ”on niitä omenoita aika eri oksille viskelty”. 

0 No tags Permalink

Sokeria ja rautaa

0 No tags Permalink
”Edessä loistava tulevaisuus. Tulisipa leluja oikein paljon”

Silloinkin satoi. Ensin käytettiin koko aamu kaiken maailman hiusten kähertämiseen ja naaman meikkaamiseen, ja lopulta edessä oli mutainen Seurasaari. Olihan meillä se yksi iso valkoinen sateenvarjo, jonka alle me käperryttiin kuvia napsimaan, minä mekon helmaa hysteerisesti varjellen.

Kuvista tuli yllättävän hienoja. Kuvaaja sai pienimuotoisen keuhkokuumeen. Hääväki taisi juuri ja juuri säästyä sateelta, sillä aurinko osasi tulla esiin sopivasti ennen Prinsessa Ruususen marsseja. Pienessä vanhassa puukirkossa oli sittenkin juuri oikea lämpötila kun kopsuttelin esiin isäni kanssa. Onneksi pappi oli tuttu, eikä antanut sen unohtuneen esteettömystodistuksen olla esteenä. Rakas ystävä lauloi niin kauniisti että hääväki kasteli lopulta ne vaatteensa ihan omilla kyyneleillä, ja yhtäkkiä lampsin jo ulos kirkosta saippuakuplamereen valkoisissa Hai-saappaissani, tuoreena vaimona.
Kuusi vuotta myöhemmin saippuakuplia on ympärillä edelleen säännöllisesti. Niitä puhaltelee kaksi minityyppiä, ja niiden isä, joka on vuosien varrella osoittautunut erittäin kelvoksi aviopuolisoksi. Kärsivällinen, lempeä, sitoutunut. Ihan yhtä hölmö kuin silloinkin. 
Tänään vietämme romanttisesti kuudetta hääpäiväämme aloittamalla muuton kuudenteen yhteiseen asuntoomme. Päivän aikana tullaan löytämään kaapin kätköistä paljon vanhoja muistoja piiloon säilytettyinä, lähellä pysyvinä. Tiedän jo, että yhdestä kaapista löytyy meidän hääkuvat ja toisesta se karkkipussi, jonne oli aikanaan kihlasormus piilotettu. 
Oikeastaan aika soppeli tapa muistella yhteistä taivalta, ja olla kiitollinen siitä, että matka jatkuu edelleen yhdessä, kohti uusia seikkailuja. Tukka likaisena, verkkarit jalassa ja elämä sekaisin. Just sitähän me ollaan. Kiitos rakas Insinööri tähän astisesta, ja hyvää hääpäivää. Pahoittelen jo etukäteen että seuralaisesi aikoo lähinnä juoda viiniä sillä aikaa kun sinä kannat laatikoita. Hyvä siitä tulee! 

Sama hymy, syvemmät rypyt.
0 No tags Permalink