Syyskuu 2015

Tavataan muut minitontillemme muuttavat perheet ja huojennutaan: ne on tosi mukavia ja niilläkin on lapsia. Kaikilla on samantyyppiset talosuunnitelmat ja kiistoja ei tunnu syntyvän, vaikka edessä on pelottava hallinnanjakosopimus. Muutama viikko väännellään sopparin sanakäänteitä (mitä aitoja, minkälaisia taloja, mihin roskikset?) ja edetään kohti varsinaista tonttikauppaa.

Mietitään talon ulkoasua ja sisätiloja, haetaan arkkitehtiä ja rakkennuttajaa.

Paniikkikohtaus, you suck

2 No tags Permalink

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jollekin lukijalle tärkeä. Keskiviikkoisen väärän hälytyksen jälkeen homma on lähtenyt raivoisasti pahempaan, ja olen edelleen vahvasti lataamon puolella. Sydän on todettu terveeksi, mutta nyt on mieli lähtenyt johonkin ihan omalle seikkailulle. Niiden rytmihäiriöiden lisäksi olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Yksi pahimmista niistä sattui lasten kanssa yksin jossain helvetin kuusessa, metsässä. Kyseessä ei tietenkään ollut mikään oikea hätätilanne, mutta sympaattinen hermostoni sanoi että niks ja naks, pakene tai taistele. Yhtäkkiä itkin hysteerisesti kädet tunnottomina keskellä Espoon metsää, hätääntyneen Ykkösen edessä.

Paniikkikohtaus. Siis mitä hittoa. En ole eläissäni kohdannut mitään näin heilauttavaa. Kohtauksen aikana tuleva pelko on voimakkuudessaan samaa luokkaa kuin kahdesti kokemani hetki juuri ennen uuden ihmisen ulospuskemista synnytyssalissa. Olen järkevä ihminen, liiaksikin, mutta tuon aallon keskellä pelkään hetkellisesti ihan aidosti tulevani hulluksi, kuolevani tai kumpaakin. Olen oman ruumiini muodostamassa vankilassa keskellä eteenpäin jatkavaa elämää. Miten muut ei huomaa että vajoan? Mihin voin paeta? Missä pelastusliivini?

Eräänkin päivän jäljiltä.

Ensin sydän alkaa hakata. Alkuun kuin ihan tavallinen rytmihäiriö, pian se pumppaa jo niin kuin olisit juuri aloittamassa ensimmäistä runoesitystäsi linnan juhlissa. Lopulta koko sydän tuntuu puskevan ulos rintakehästä. Rintakehä! Tuntuu kuin sen päälle alkaisi hiljalleen istua pari pientä norsua. Puristaa, enemmän ja enemmän. Kuinkahan paljon tälläistä kroppa kestää, mietit, ja sen myötä huomaat että hapensaanti alkaa vaikeutua elefantin alla. Keskität kaiken voimasi rauhalliseen hengittämiseen ja tajuat että saatat hengittää liikaa. Tai ainakin se voisi selittää sen että pää alkaa tuntua liian kevyeltä ja silmissä vähän sumenee. Ei helvetti, mähän pyörryn kohta. Mutta mennään ensin hetkeksi käsiin. Niistä on lähtenyt tunto. Miten voi selvityä, mietit, kun sydän hakkaa kiinni, henki loppuu, kuulo sumeutuu, kuume tuntuu olevan nousussa ja kaikki on vain yhtä pelonsekaista puuroa? Pitkältä tuntuvien minuuttien jälkeen sumeus hälvenee. Rytmihäiriö on vielä jäljellä ja hengitys pinnallista, mutta käsiin palautuu tunto ja silmiin näkö. Tässä kohtaa viimeistään alkaa hysteerinen itku. Samanlainen kuin sillä ärsyttävällä vollottajaäidillä ”About a Boy” elokuvassa. Naurettava, perusteeton, kurkkua puristava mutta rintakehän painetta helpottava itku. Tätä jatkuukin sitten ryppäyksissä seuraavat 2-4 tuntia. Kunnes seuraava kohtaus iskee. Ehkä tällä kertaa sen laukaisee jotain vakavaa, kuten lattialle tippunut maitotölkki. Se tulee olemaan taas varmaan tosi helppo pysäyttää, yhtä helppo kuin kurkkuun nouseva oksennus keskellä noroa. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä varmemmin se tulee. Hienoa, älä siis ajattele sekoavasi!

Jos tämä kaikki kuulostaa tutulta, suosittelen lämpimästi siirtymään heti pois tästä blogista tänne: Mielenterveystalon Omahoito-osioon. Luin sitä eilen, nyökyttelin ja helpotuin. Tämä ei ole outoa, erikoista, heikkoa tai hullua. Tämä on tavallista ja käsiteltävissä olevaa. Biologista reaktiota vaikeille tilanteille, pitkittyneelle kuormitukselle. Lukiemieni tekstien ja vinkkien ansiosta tämä päivä onkin vihdoin mennyt sekoamatta. Mutta arvatkaa pari kertaa, minkälaista apua lääkäri tarjosi maanantaina kun makasin hänen huoneessaan yhden kohtauksen jäljiltä? Lääkkeitä (betasalpaajia, tuttua kamaa jo rytmihäiriöiden ajalta). Isoa purkillista. ”Ota näitä kato aina kun tarvii. Voit ottaa vaikka 12 päivässä”. En ihan uskonut tähän 12 pillerin taktiikkaan, joten pyysin päästä lisäksi psykologin juttusille. Sain lähetteen ja yhden päivän sairaslomaa. Se ei riitä. Vaikka itse paniikkikohtaukset tämän päivän perusteella tuntuvat olevan hallinnassa, sydän hakkaa edelleen rytmihäiriöisenä valtaosan päivästä. Olen edelleen kireällä viritetty kumppari, ylikuormittuneessa tilassa, joka ei pillereillä hälvene. Haluan buutata itseni ennen kuin palaan taistelukentille intoa täynnä. Lisäksi haluan selvittää, onko se vanha rytmihäiriö jotenkin muuttunut. Marssin siis vielä huomenna uudestaan lääkäriin (ehkä tällä kertaa luhistumatta) ja pyydän lisää tutkimuksia.

Homma ei ole siis vielä ihan hallussa, mutta ainakin hoidossa. Suunta on ylöspäin, ja tänään sain jo itseni kiinni tästä yksinkertaisesta huuliliikkeestä*:

En ole hullu, enkä kuolemansairas. Huh. Lähinnä väsynyt ja liian pitkään sinnitellyt. Ei ole muuten eka kerta. Mutta tällä kertaa aion ihan oikeasti hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin annan näennäisten velvollisuuksien kutsua taas mukanaan. Mietin tarkkaan jopa positiivisten kuormitusten tuomaa meilihyvää suhteessa rasitukseen, ja jätän varmasti muutamat juhlatkin välistä. Siivoamisesta puhumattakaan. Perjantain koittavaan Blogigaalaan menen, koska harvoinpa sellaiseen saa Avec-kutsua Suomen suurimmalta kulttuurisakateemisyhteiskunnallisen perheblogin kirjoittajalta. Ehkä vain kerran, ainakin tämän kokemuksen jälkeen. Vapise, Katja

*Huomaa oikeaoppinen clickbait. Jos et jo seuraa Klikinsäästäjää, tee se nyt. Priceless.

2 No tags Permalink

Hui, selfie!

0 No tags Permalink

Noniin, saattaa olla kyseessä tämä parin päivän lepo tai sitten nämä pari lasia viiniä. Varuiksi kirjoitan tämän tekstin ensin luonnoksesi ja tarkistan huomenna vieläkö naurattaa.

Kaveri linkkasi Facebookissa aivan mahtavan tieteellisen uutisen: Selfiet ovat aiheuttaneet tänä vuonna enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset.  Miettikää! Selfiet on tappavampia kuin hait! Siis hait! Kautta aikain on tiedetty hain olevan pelottava, kunnioitettava, suuri meren valtias! Nyt sen paikan vei selfie.

Vielä on epäselvää miten tästä uudesta turmiosta tehdään hyvä elokuva. ”Point and Tap – the terrifying selfie”? Elokuvassa kuullaan dramaattista musiikkia samalla kun kännykkä kääntyy hitaasti, kohti etukameran näyttöä?

Ja miettikää, ei olisi enää Shark Tank, vaan Selfie Tank! Siellä ihmiset menisi huoneeseen, jossa odottaisi neljä selfie-tikkua ja kilpailijan pitäisi yrittää saada mahdollisimman edustava, hauska ja inspiroiva selfie/belfie/familfie itsestään. Eniten liketyksiä saanut voittaisi ja vähiten saanut bannattaisiin Instasta.

Pahin skenaario olisi tietysti pimeät illat ja tumma vesi. Siihen päälle vielä surffikilpailu. Siitä ei millään saisi hyvää selfietä.

Entäs ne Selfie-saappaat? Onko niissä oma kuva? Pörssiselfie on tietysti ihan itsestäänselvä hetki yhdessä kurssikäppyröiden kanssa, takana mieluiten kiireinen sali.

Ok, aika mennä nukkumaan. Arvioimme uudestaan huomenna.

EDIT: arvioin ja huonohan se on mutta tuossa se nyt jo makaa.

0 No tags Permalink