Huhtikuu 2016

Juoni sen kuin sakenee. Keskustelut ajautuvat yhä tiukempiin umpisolmuihin ja toivo hiipuu. Vastailemme tontista kiinnostuneille ostajaehdokkaille raskain sydämin, vaikka se tuntuu kamalalta. Ette te tätä saa, tämä on niin hieno! Mutta kun eihän mekään tähän saada rakennettua..Elämä on yhtä Sofian valintaa.

Huhtikuun 27. päivä hyväksymme erään ostajan tarjouksen. Se oli nyt tässä.

Ette te tätä saa, tämä on niin hieno!

Mistä sen voi tietää?

0 No tags Permalink

Makuuasentoon meneminen, kyljen kääntäminen. Sängystä ylös nouseminen, kahvikupin kurottaminen toiselta puolelta pöytää. Tiskikoneen tyhjennys, pöydän pyyhkiminen. Liian raskaan oven avaaminen, turhan suuret hypyt lätäköiden poikki. Levariin hyppääminen, palloon kumartuminen. Kumartuminen ylipäänsä. Housujen pukeminen, kenkien sitominen. Istuminen. Kuperkeikat, tramppahypyt, tanssimuuvit ja akrobaattiset kröhöm asennot. Joskus jopa halaaminen.

Siinähän se näkyy.

Aivastaminen, pelästyminen, liukastuminen, tippuvan tavaran nappaaminen. Pitkät ajomatkat, toimistolla istuminen ja ahtaat välit.

Leikkauksen arvoisia vai ei? Lääkäri tuijotti magneettikuvassa näkyvää välilevyn pullistumaa ja oli sitä mieltä että kyllä varmaan pitää leikata (ylläri).

Se painaa hermojuurta. Ja kyllähän se haittaa sun elämää, sähän et voi kumartua. 

No en voi tehdä muutamaa muutakaan asiaa, mutta niin se on ollut jo aika monta vuotta. Minulla on kuitenkin keinoni: pahoina päivinä joku muu voi avata oven ja tyhjentää tiskikoneen. Syliin voi hypätä tai kammeta polven kautta, naaman voi pestä lavuaarista kiinni pitäen, tavarat voi noukkia kyykkäämällä tai varpailla nostamalla (jos on hyvä päivä). Kaatuneen lapsen voi pyytää itse nousemaan tai napata haalarin niskapalasta kiinni. Koriksen pelaamiseen en kyllä ole vielä löytänyt oikotietä.

Mistä tietää, auttaako leikkaus? Mistä tietää onko pullistuma kahden kuukauden takaa vai vuosia lymyillyt? Mistä tietää, tuleeko se uudestaan? Ja mistä, oi mistä, saisin jonkun takuuvarman lääkkeen jolla tää madafakin homma saadaan oikeasti loppumaan? Menen vaikka vesijumppaan jos joku osaa kertoa että se sen oikeasti ratkaisee ja mun paska selkä poistuisi meidän perheen vakiojäsenistöstä.

Annetaan ajatusten ja selän levätä vielä pari viikkoa, sitten ”neuvotellaan” ortopedin kanssa.

Sillä välin hauskaa vappua kaikille!

0 No tags Permalink

Muina tyylibloggaajina tässä näin

0 No tags Permalink
Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle!

Te olette jo varmasti kuulleet ihan kyllästymiseen asti hirvittävän glamorööseistä blogigaaloista. Olette uskoakseni jo korvianne myöten täynnä kertomuksia siitä, miten kaupungin virtuaalikerma valui liian pienissä hepenissään Helsingin Suvilahteen ja söi liian pieniä annoksia raakaa lihaa.

Minun(kin) iltani oli glamoröösi ja mahtava. Tapahtumien kulun voi kerrata ja parsia yhteen lukemalla pötköön esimerkiksi kanssani hillitysti krebailleiden Lähiömutsin, Mamma Rimpuilee:n, Periaatteen Naisen, Leluteekin (filosofille sopivaan tyyliin pohdiskelevan), Mehukekkereiden ja Nakit ja Mutsin versiot illasta. Ehkä oikeellisimman kuvan illan tapahtumista ja mammabloggareiden salatusta sielunmaisemasta antaa kuitenkin Tämän kylän homopoika Eino, joka kuvailee paitansa veroisella värikkyydellä koko porukan yhdessä kokemia #homohommia.

Vaikka voisi kuulostaa siltä, että illassa parasta oli nämä mahtavat kollegat, uudet ja vanhat tuttavuudet, se ei pidä laisinkaan paikkansa. Parasta eivät olleet edes ne paljon puhutut drinkit, joita tahmaisista laseista kiskoimme kaksin tahmaisin käsin. Heittämällä parasta koko illassa oli se, että minua luultiin tyylibloggariksi!*. No jos totta puhutaan, tämä tyylimaailman ihminen lähestyi koko seuruettamme, mutta haluan ajatella että minä olin lähestymisen syy enkä vain lähin, jolle puhua.

Siinä me muina mammoina seisoimme, kun Hän lähestyi. Hän sanoi ”anteeksi, mutta meillä on tuolla alkamassa tyylibloggareille sellainen haaste. Kyseessä on TV-sarjan casting”.

Me sanoimme: ”—-”. Hän tuijotti. Me änkytimme ”tota, me ei olla tyylibloggareita”. Hän ilahtui, ”ai, mitäs bloggareita te sitten olette?”. Me kohotimme lastemme venyttämät rintamme ja sanoimme ylpeinä ”me ollaan tässä perheskenessä”. Hän punastui ja lähti kiireesti peruuttamaan pois, samalla mutisten ”ai jaha, eh, ai te ootte siinä perheskenessä no heh kivaa iltaa vaan teille”.

Pienestä rivienvälistä luettavasta loukkauksesta huolimatta me tyylikkäät mammabloggaajat hehkuimme loppuillan onnesta, sellaisesta jonka saa vain siitä kun joku kysyy sinulta Alkossa paperit tai gaalassa TV-castingiin. Ai että. Harmi ettei Hän tavannut minua viime vuonna, olisi tiennyt heti kärkeen kuinka mahdottoman photogeeninen olen.

*onkohan tämä edes oikea termi?

0 No tags Permalink