Elokuu 2017: Kohta se on jo valmis (melkein)

Seuraa ammattimaisesti selostettua talon edistymistä.

In bed with Valeäiti 4.

Näyttää siltä, että talossamme on kohta harjakaisten aika. Se kuulostaa huonon sketsihahmon nimeltä, mutta ilmeisesti liittyy kuitenkin siihen että talossa on harja, katon harja. Eli katto, ja sehän se siellä jo melkein on! Oletan, että perinteeseen kuuluu jollain tavalla kossupullo sekä joku lahjottu kaupungin virkamies.

Viimeksi mainitulle ainakin voisi olla tarvetta, sillä pieni urhea talomme ei läpäissyt sille viime viikolla tehtyä runkokatselmusta. Kriittisistä paikoista (parin hassun tolpan välistä) puuttui eristettä ja gore texin tyyppistä kalvoa, jotka taistelevat talvisin kylmyyttä vastaan. Hupsistasaatana.

Mainittakoon, että yksi asentajaporukka heitettiin jo tätä ennen välissä pihalle ja tilalle tuli uudet ukot. Ihan kerralla ei hommia saatu oikein, mutta hyvällä sykkeellä niitä nyt korjaillaan.

Nyt kun mietin niin ehkä ihan hyvä, ettei virkamies ollut lahjottu. Olen antanut kertoa itselleni että ilman näitä nyt tehtäviä korjauksia talo olisi ollut oiva ehdokas hometaloksi.

Viimeisten parin viikon aikana talo on siis noussut ihan hurjaa vauhtia, puinen tolppa kerrallaan. Yhtäkkiä taivaalle kohosi jättimäisten tulitikkujen näköiset tolpat, joiden väleihin ilmestyi lisää tolppia (ammattimaisesti kuvattua, eikö?).

Parin päivän päästä niiden välissä oli lisää puuta, välipohjaksi sitä kai kutsuttiin. Taloon alkoi hahmottua seinien luurankoja, tulevia ikkuna-aukkoja. Tärkeintä mielestäni oli se, että pääsin ottamaan ensimmäisen In bed with Valeäiti kuvan tokasta kerroksesta, tulevan makkarin korkeuksista!

Viime päivinä taloon on ilmestynyt myös villaa. Hauskaa ekovillaa, joka on tehty kierrätyspaperista. Olin melko varma että kyseessä on viherpesty tuote, mutta niin vain sieltä meidän keittiön seinästä löytyi painettuna viestinä ainakin ”kl 13!” ja ”Salossa”.

Aidoista lehdistä, kotimaisista tuotteista me seinämme rakennamme.

Elokuussa tavaraa tuli tontille melkein päivittäin niin maan perkeleesti. Ikkunoita, villaa, terästolppia ja yksi katto. Talon palikat ei vaan mahtuneet enää minnekään, joten vuokrattiin kaupungilta pala katua. Sen olen aina halunnut tehdä.

Kuulitteko muuten että elokuussa vähän sateli? Jotain pientä myrskyä meibi? Se on kiva elementti kun tontti on täynnä puuta ja villaa.

In bed with Valeäiti 5.

Niin sanotusti v***ti villaa.

Niin sanotusti v***ti vettä.

In bed with Valeäiti 6. Ihan törkeän vaarallinen kuvauspäivä, sentti viereltäni lähti pudotus alimpaan mahdolliseen koloon.

Taloon tuli muutamassa viikossa siis (sata litraa vettä) runko, välipohja, kattotuolit, aluskate, sekä osa villoista ja tuulensuojalevyistä. Huh! Samalla viimeisteltiin sähkösuunnitelmia, sillä nyt niitä piuhoja aletaan laittaa jo lopullisille paikoilleen. Maatyöt saatiin kokonaan päätökseen ja kellariin ilmestyi valuvalmistelut (piuhaa, styroksia ja teräsverkkoa) sekä yllättäen, pyytämättä ja tilaamatta yksi Kurasyöppö. Oh well.

Muuten, kun sanon näistä asioista että ollaan tehty jotain tarkoitan että Insinööri on tehnyt. Kaiken. Minä olen möhissyt sohvalla ja valittanut etten osaa enkä siis halua päättää kylppärin pistorasioiden paikkaa tai valojen värisävyjä.

Olen ollut sillä tavalla hyvä vaimo ja kiva rakennuskaveri. Näyttää se talo kuitenkin näinkin etenevän!

Ensi viikolla taloon tulee vielä peltikatto, ja kaikki seinät muuttuvat hetkellisesti sinisiksi tuulensuojalevystä. Parin viikon sisällä taloon myös lätkäistään ikkunat. Siitä ihan hetken päästä saadaankin jo laittaa kauniit mustat julkisivulaudat paikoilleen.

Toisin sanoen, parin viikon sisällä talomme näyttää ulkoa päin jo valmiilta. Kreisiä.

Lähden kossuostoksille.

Kiire sopii minulle – muka

Tämä on jotenkin tosi harmillista huomata, mutta mulle sopii ihan hirveän hyvin kreisinopeat päivät ja ylitäydet aikataulut. Kun kalenterissa sykkii neljästä kuuteen palaveria ja tekemistäkin olisi; kun puhelin piippaa kysymyksiä ja meilejä on lähetettävänä, minä suihkin kympillä ja saan täyttymystä.

Näiden työpäivien jälkeen on kuin salilla olisi käynyt. Treenin tuntee vielä pulleissa käsissä ja väsyttää sopivalla tavalla. Tuntee antaneensa kaikkensa.

Hitaat päivät ovat kamalia. Kun tekemistä on niin vähän, ettei sitä oikein jaksa edes aloittaa. Muutaman löysemmän, mutta toki täysin toimistolla vietetyn toimettoman päivän jälkeen fiilis on tahmainen, kuin ei olisi vaihtanut yöppäreistään ollenkaan pois. Päätä särkee ja väsyttää. Kaikki takkuaa, kaikki harmittaa.

Kunnes hommat alkaa vähän kasaantua ja aika painaa päälle. Sitten hommat vain tehdään, vähän vielä nuristen ja valittaen.

Kaikki on toisin kun on tekemistä on liikaa. Silloin sotken oravanpyörää niin ettei tosikaan.

Sotkenkin sitä pyörää tosi nopeasti. Olen ihan liiankin nopea tyyppi. Jos kiire painaa päälle, saan tehtyä alle puolessa tunnissa järkyttävän määrän asioita. Viimeistelen tarjouksen, soitan puheluita, päivitän Instan ja kommentoin kollegan tarjousta. Nautin tästä kaikesta, kunnes tulee täysi stoppi.

Koska enhän minäkään yli-ihminen ole. Ei se kiire mulle oikeasti sovi. Muutaman tälläisen päivän jälkeen sohin edelleen samaa vauhtia ja teen töitä taksissakin, mutta sydän alkaa ilmoitella ettei pysy perässä. Yöunet huononee ja kärttyisyys lisääntyy.

Luulen olevani onnellinen ja tehokas mutta olenkin uupunut ja tehoton. Tänään tajusin, miksi teen tätä itselleni. Sillä kiirepäivinä olen onnellinen, koska suorittaja sisälläni tuntee itsensä vihdoinkin riittävän aktiiviseksi.

Lisää tätä kiitos.

Tämän kirjoituksen nakutin hetken mielijohteesta, kun olin jo sulkenut koneen superpitkän päivän päätteeksi. Oloni oli niin levollinen, mieli niin tyhjä. Koin kerrankin antaneeni kaikkeni. Mitä annoin?

Heräsin seitsemältä tekemään töitä. Olin palavereissa puoli kymmenestä puoli viiteen, taukoamatta. Söin muutaman tunnin välein jotain hölmöä (banaani, croissant, sushimättö, jugurttia). Nakutin viimeiset ai niin tämäkin piti hoitaa – hommat toimistolla muiden jo lähdettyä. 18.28 suljin koneen, 18.32 olin avannut sen uudestaan ja tämä teksti oli valmis.

Nopea. Tehokas. Vähän hullu. Enkä oikeasti saanut mitään kovin isoa aikaan.

Ja nyt en osaa lähteä kotiin. Koska on niin mukavaa tuntea saaneensa jotakin aikaan.

Voi herranjestas sentään. Mihin lataamolle minun kaltaiseni suorittajat pitäisi tunkea? Meditaatiovinkkejä, anyone?

Sunnuntain sekalaiset

4 No tags Permalink

Kun ensimmäisen lapsen tippuvasta hampaasta soitetaan fanfaareita, otetaan kuvia ja kirjoitetaan blogikirjoituksia, toisen kohdalla todetaan että kato, tipahti. Nyt on jo toinen tippumassa ja minä tyydyn kertomaan siitä näin.

Ehkä Kakkosta lohduttaa vähän se, että sillä on äitinsä kohtalotoverina. Mullakin heiluu hammas. Viisitoista vuotta sitten laitetty retentiokaari (ne tietää jotka tietää) ensin repsotti, sitten korjattiin väärin ja nyt osin poistettiin. Saan vielä kuukauden ajan jännätä heiluuko tämä etummainen vino hammas oikeaan suuntaan vai onko edessä oikomishoito.

Lainasin illalla Insinöörin maastopyörää ja rakastuin. En ollut ikinä ennen kokeillut koko hommaa, mutta nyt olen uskovainen. Kun taiteilee ihan hiljaista vauhtia kivien ja juurten yli, jyllää kropassa pieni adrenaliini ja keskittyminen on just eikä melkein. Silti ei kuole vaikka mokaisi. Pitkästä aikaa laji, joka saa oikeasti ajatukset pois kaikesta. Nyt en enää naura Insinöörin hulluille pyöräostoksille, voisi ostaa vielä vaikka yhden (mulle)!

Insinöörilläkin on uusi harrastus. Nämä tällaiset etsi viisi virhettä kuvat, joita sen sähköpostiin tulee moneltakin eri kaverilta viikottain. Tämänkertaisesta löytyi yksi virhe, spottaatko? Vinkkaan että kyseessä on valonkatkaisin, joka piirretään taitettuna drinkkipillinä mustan pallon päälle.

Tiedättekö, kun aina sanotaan että lapset on niin mutkattomia ystävystymään? Että ne vaan alkaa leikkiä yhdessä? Kakanmarjat sanon minä. Lause pitää paikkansa noin ikävuosina 4-5, sitten alkaa persoonat astua peliin. Ystävyys ei ole helppoa lapsillekaan. Ihan samalla tavalla kuin aikuisten, heidänkin pitää löytää jotain yhteistä ennen kuin eroja jaksaa sietää.

Saatoin tänään laittaa tyttärelleni pyynnöstä vähän meikkiä. Siitä saattoi tulla ihan törkeän kaunis ja mua saattoi alkaa pelottaa teini-ikä.

Kaikista kaunein se oli kuitenkin lllalla kasvojen pesun jälkeen.

On muuten rankkaa toimia pienten tyyppien ystäväkoutsina. Ei mitään hajua miten voisi auttaa ja autettavilla on suunnilleen sammakon tunnetaidot. Sattumalta välillä onnistuu ja silloin voikin leijua vaikka koko loppuillan tässä olen maailman paras vanhempi –kuplassa.

Huomenna sitten uudet draamat.

Tänään tulin suunnattoman onnelliseksi siitä että satuin valkkaamaan umpimähkään juuri oikean määrän henkareita pyykkikoneesta tulleille kauluspaidoille. Ai että, tätä nautintoa ei usein tule! Pienet ilot on suurimmat!

Kakkonen osaa kumota minkä tahansa totuuden, yhdellä pienellä sanalla. Kas näin: ”Tyyppi, sä oot jo viisi. Sun pitäisi osata syödä haarukalla, ei sormin.” ”Muka.”

Hän myös kyseenalaistaa valtaapitävät taiten: ”Siis pitääkö totella jo kerrasta?” hän kysyi tänään, puhtaasti hämmästyneenä. Jonka jälkeen ei totellut edes kolmesta kerrasta.

Sunnuntain sekalainen päättyy vinkkiin: Nämä ovat maailman parhaat ulkohousut pienelle lapselle. Pehmeät, kestävät, hyvin istuvat ja kohtuullisen hintaiset (30€). Tänään klo 24 asti vielä -20% XXL:stä niin kuin kaikki muukin siellä, jos liittyy uutiskirjeen tilaajaksi (saatan ostaa pari pyörää).

4 No tags Permalink