Anna armoa, nuku päiväunet

8 No tags Permalink

Voi veljet että olin tänään loppu. Toudella. Sain juuri ja juuri sinniteltyä ne muutamat työhommat, joita pöydällä odotti ja sitten vääntäydyin lapsia hakemaan. Matkalla sain oikeasti keskittyä että pysyin hereillä. Mikä nyt mättää?

Olenko saamassa sen saman miniflunssan jota Ykkönen sinnikkäästi yrittää aamuisin itselleen masinoida? Olenko raskaana (lol, en), saamassa vatsataudin, masentunut, kaamoksen lannistama? Urheillut liian vähän, stressannut liikaa, syönyt huonosti?

Päätin luisua kohti yöunia vahvasti riman alta. Hain lapset, lämmitin kaikille ruokaa, heitin jokaiselle vielä vähän jälkkärikarkkejakin naamaan ja asetuin sohvalle. Lapsille telkkaria ja mulle lepoa, talttuu sitten kaikki taudit ehkä vähän nopeammin. Tai jos se onkin masennusta, ehkä lepo auttaa käsittelemään asiaa paremmin.

Ihan en vielä tiedä mitä asiaa, mutta kyllä tässä nyt varmaan jotain löytyy kun oikein alkaa kaivelemaan.

Tässähän on ollut vähän kaikkea. Aika paljon töitä, talojuttuja, podcastin viimeistelyä ja reissua. Lasten kanssa vääntämistä ja ruokaakin on täällä tehty. Urheiluakin on kertynyt niin paljon viime aikoina, olenkohan rehkinyt siinä kuitenkin liikaa? Hitto, pitää taas miettiä teenkö liikaa. Painan varmaan liian kovalla sykkeellä!

Heräsin tunnin päästä virkeänä ja päädyin diagnoosiin.

Olin väsynyt.

Armoa viikkoonne ystävät, muistakaa ottaa välillä päikkärit!

8 No tags Permalink

Kuopuksista tulee johtajia, äideistä hermoraunioita

Jos satuit tänään siinä yhdeksän aikaan ihmettelemään Itä-Helsinkiläisessä rappukäytävässä paiskovan oven ääntä ja lapsen itkua, pahoitteluni. Toivottavasti et hätääntynyt. Lapsella oli kaikki oikein hyvin, hän vain protestoi veden väärää lämpötilaa vastaan. Ovia paiskoi (lempeästi ja välillä vahingossa) eräs äiti, joka pakeni pari kertaa rappukäytävään hengittämään kun hermot alkoi käydä vähän liian kireällä.

Siis tämä melkein kuusivuotias johtajamme. Anna mun kaikki kestää.

Päivän epistola meni ihan perinteisesti. Seurasimme tuttua polkuamme. Ohje, kuurotuminen, käsky, mykkäkoulu, tiukempi käsky, neuvottelu, riita.

”Tule hakemaan jotkut kengät.”
(ei reaktiota)
“Tule hakemaan tai minä valitsen”
(ei reaktiota)
”Hyvä on, et tullut joten minä valkkaan, mennään näillä Timberlandeilla.”
”Ei kun mä halusin Sorelit!”
”No jos haluat ne, haet ne itse. Voit nyt vielä hakea ne nopeasti.”
”Ei kun sä tuot ne.”
“Selvä, Timberlandilla mennään”
”EI KUN MÄ HALUSIN SORELIT!”

Ja tämä sama souvi vedettiin jokaisen asialistamme kohdan läpi; vaatteet päälle, hampaiden harjaus, haalarin laittaminen, kyllä te tiedätte. Tiedätte myös sen, että en tässä seitsemän vuoden harjoittelunkaan jälkeen ole itse vielä niin aikuinen että jaksaisin loputtomasti vetää niitä rajoja ja sanoittaa. Välillä on mentävä rappukäytävään, esimerkiksi silloin kun herra jotenkin onnistui neuvottelemaan itselleen lasillisen vettä, jääkylmää vettä johonkin väliin.

Josta hän sitten valitti että onko pakko juoda kokonaan.

Aaaaaargh!!! Sä halusit! Ite! Sen! Helevetin VEDEN!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Minä sorruin tähän vesilasijuttuun sillä tavalla, että hän heitti sen kasuaalisti jonkun muun neuvottelun väliin, jolloin tartuin syöttiin kuin mikäkin ääliö ja yritin käyttää sitä itse neuvotteluvälineenä. Että joo okei saat veden sitten kun on hampaat pesty ja haalari päällä. Kun sitten neljätuhatta minuuttia myöhemmin nämä oli tehty, pyysin vahingossa laittamaan vielä kengät jalkaan. Muistin väärin oman valttikorttini. Arvatahan sen saattaa:

“MUT ME SOVITTIIIII-IIIIN ETTÄ MÄ SAAN SITÄ VETTÄ-ÄÄÄÄ”.

Joo, mä olen meistä just se joka näistä säännöistä nyt lipsuu.

Ärsyttävintä näissä on aina se, että kyseenalaistan itseni joka käänteessä. Olenko nyt kohtuuton? Olenko liian tiukka? Ei, mä olen sittenkin liian lepsu. Eiku tiukka. Eiku. Lopulta sitä päätyy ihan mulkerona ilmoittamaan että ei sä et nyt saa ottaa vitsikirjaa tarhaan koska minä sanoin niin ja korvat sen kun punottaa kun hävettää miten tyhmä sitä itsekin on, kun sillä vitsikirjalla ei ole mitään väliä. Ihan hyvin voisi sen ottaa. Sitä paitsi mitä väliä jollain vitsikirjalla, tässä on vielä monta saapasta tapeltavana.

En tiedä onko tämä sitten se kuopusilmiö josta sekä Satu että Hesari eilen kirjoitti, Satu osuvasti tiivistäen:

”Ja rajat! Dsiisus, niitä koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia ”vielä yhtä” ihan vain vaatimisen riemusta.”

Amen! Ihan vain vaatimisen riemusta!

Näin se meilläkin on. Kuopus on syntymästään asti ollut tiukka paketti, vahva tunteissaan suuntaan jos toiseenkin. Ainoa ero tietysti Satun perheeseen on se että meidän kuopuksemme täyttää jo pian kuusi. Harmittaa etten ole saanut tätä vieläkään haltuun, vaan edelleen rimpuilemme samassa typerässä harhaluulossa että jokin muu kuin absoluuttisen tiukat rajat auttaisi.

Että jos se vaikka joku päivä ihan vain tottelisi?

Siellä minä siis tänään keräilin itseäni rappukäytävässä. Kirjoitin tätä tekstiä päässäni ja mietin analyyttisesti mitä pitäisi tehdä. Muistutin itselleni että asetan tässä vain rajoja, palaveri saa odottaa ja blaadiblaadiblaa. Oven takana toinen itki välillä mielenosoituksellisesti ja välillä puki kenkiä hiljaa.

Palasin aina pian sisään tietysti ja kerroin että kävin jäähyllä. Kerroin että asetan hänelle rajoja koska rakastan. Takaisin tuijotti krokotiilinkyyneleiden viiruttama mies, joka mietti jo seuraavaa siirtoaan (se liittyi uudestaan kenkiin toim. huom.). Katsoin jämäkän lempeästi takaisin ja mietin että hitto miten paljon rakastan tota tyyppiä mutta voi jeesus se osaa ärsyttää.

Käveltiin sovussa mutta kumpikin vähän vielä ärrinmörrin tarhaan. Matkalla juteltiin että meille ei kyllä taida koskaan tulla kolmatta lasta, mutta hamsteri voisi olla kiva. Ehdotin että tehtäisiinkö vaikka niin että sovitaan selkeästi säännöt ja noudatetaan niitä ilman mitään neuvotteluja. Kun näin on mennyt viisi päivää, saat valita itse kenkäsi. Miltä kuulostaa?

“Hyvältä!”

“…mut sovitaan neljä päivää.”

Tuleva johtaja, olkaa hyvä.

 

Lue myös:

Melkein sama teksti viime vuoden syyskuulta: Kun keinot loppuu, laske rimaa. 

Tekeekö vanhemmuus meistä parempia ihmisiä?

17 Permalink

”Joskus minusta tuntuu, että lapseni kasvattaa minua enemmän kuin minä häntä” – Mikä tahansa naistenlehti missä päin maailmaa tahansa. 

Kasvattaako vanhemmuus tosiaan ihmistä?

Joskus sitä itsekin erehtyy lausumaan jotain ylhäistä siitä, kuinka vanhemmuus kasvattaa ja tekee paremmaksi työntekijäksi ja lässyn lässyn lää. Mutta jos nyt ihan arjen tasolla katsellaan niin en minä nyt sanoisi lasten myötä kypsemmäksi tulleeni. Lähinnä olen lapsellisempi kuin koskaan; kiukuttelen pienestä, vetäydyn mököttämään ja itken väsymyksestä.

En ainakaan muista DINK-suhteessa uhkailleeni että no ei mennä sit ulos ollenkaan jos et kerran halua pukea. Hyvin vähän muistan myöskään kahmineeni karkkia kaksin käsin kaapin suojassa muiden näkemättä.

Olihan elämä toki erilaista ennen lapsia. Niinä vuosina kun nukuin, päätin omat WC-aikatauluni ja söin milloin halusin minulla oli energiaa ja varaa olla joustava. Silloin jaksoin ehkä hengittää syvempään ennen kuin rakentavasti vastasin toisen kommenttiin. Oli aikaa ja tahtoa pohtia analyyttisesti, kuinka olemme päätyneet nyt tähän umpikujaan ja miten siitä päästäisiin pois. Oli kiinnostusta keskutella metatasolla yhteiskunnan ongelmista.

No hyvä on, ei ollut, mutta olisi saattanut olla jos minulla olisi ollut seitsemän vuotta aikaa ja intoa kehittää itseäni ihmisenä!

Ainoa mahdollinen hyve jota personaani on vanhemmuuden myötä karttunut on ehdottomuuden kariseminen ja mustavalkoisuuden muuttuminen muutamaksi muuksikin väriksi, sama ilmiö josta Satu juuri kirjoitti. Kun lapseksi on sattunut aivan eri temperamentilla varustettu yksilö, on pakko nähdä asiat toistenkin näkökulmasta. Ja kun huomaa olevansa täysin avuton, epävarma ja hirveän usein väärässä, ei se oma varmuus mielipiteistä vain enää pysy yhtä tiukkana.

En kuitenkaan ole kärsivällisempi, lempeämpi, viisaampi, rauhallisempi, rennompi tai ylipäätään parempi ihminen. Kaikkea muuta. En jaksa kuunnella turhaa urputusta, loputonta pohdintaa epäoleellisista tai osallistua kissanristiäisiin jotka eivät minua kiinnosta.

Vaikka naistenlehtien jutuista voisi toisin käsittää, vanhemmaksi tullessaan sitä ei automaattisesti maaretkallioidu ja ala juoda vihersmoothieta, kierrättää muovia ja hoivata empaattisesti kaikkia eläviä olentoja. Sitä saattaa vanhempanakin olla paikoitellen itsekeskeinen mulkku joka syö liikaa sipsejä.

Ainoat oikeat asiat, jota vanhemmuus on minussa muuttanut ovat nämä:

Elän läävässä. Olen sisäisesti siisti ihminen, jopa nipo. Kotini ei siltä näytä, sillä samassa taloudessa elää kolme dinosaurusta, joiden hännät heittävät kamaa lattialle ja rapaa seiniin.

Vuodenajat ovat muuttuneet: Kevään ja kesän (SS! AW!) lisäksi elämääni on tullut HV-kausi. Tällä joskus välikaudeksikin kutsutulla kaudella naulakossa on yhtä aikaa kaikki talouden ulkovaatteet, joista puolet on märkää hiekkaa ja toinen puoli jäänyt yhtäkkiä liian pieneksi.

Saan itseni lähtövalmiiksi viidessä minuutissa. Pakollinen selviytymiskeino jolla kompensoidaan sitä että vastaava toimitus lapsille kestää noin tunnin.

Edelliseen liittyen, standardini siisteydestä ulkonäönkin suhteen ovat massiivisesti laskeneet. Kuivashampoo on tullut elämääni vakiovieraaksi. Suihkun voi korvata wet wipellä ja dödöllä. Huulipuna voittaa mustat silmänaluset. Tahra mekossa ei tunnu missään, mutta jos se on ihmisen eritettä on syytä tarkistaa ensin ettei se haise miltään.

Olen aina myöhässä. Olin ennen aina ajoissa, sitten löysin maagisen aikakapselin, jossa voin väittää myöhästyneeni lasten takia ja kukaan ei valita. Sain elämääni monta hyvää minuuttia lisää!

En ole enää aamuvirkku. Oikeastaan, en ole enää virkku mihinkään kellonaikaan. Lapset eivät minua enää valvota mutta kaipuu rauhallisiin hetkiin saa aina venyttämään iltaa liian pitkälle ja aamusta tulee sitä myöten kankea.

Laukustani löytyy todennäköisemmin pieniä kiviä kuin meikkejä.

Ryyppään vähemmän ja urheilen enemmän. Tämä taitaa liittyä ikäänkin, mutta kyllä ne meillä elävät ihmisherätyskellotkin tähän vaikuttavat. Pakko pysyä kunnossa. Sitäpaitsi, urheilu on aina hyväksyttävä syy lähteä himasta hetkeksi pois!

Juon tosin aina viiniä kun voin. Lasi päivässä pitää uhmaraivon loitolla!

Olen oppinut hirvittävästi asioita, joita ilman olisin hyvin voinut elää: Suppo, kihomato, täi, märkärupi, napatynkä, eskariuhma, välikausihaalari (HV-haalari), seisomalauta, rintakumi, jälkivuoto, vauvarokko, synnytysmasennus, mitä näitä nyt on.

Sanavarastooni on karttunut aivan mielettömiä uussanoja! Ylieilen, tuoksuttaminen, jalkojen ranteet ja äitiettä ovat tämän hetken lempparit.

En enää tarvitsisi rintaliivejä mutta käytän niitä menneiden aikojen muistoksi.

Spotify-tilini on pilalla sillä se ehdottaa minulle lähinnä Robinia, Mikael Gabrielia ja Ipanapaa.

Listaa katsoessa saattaa ihan tulla mieleen että olen ehkä laiskempi ja itsekkäämpi kuin ennen. Hups.

Toisaalta, ennen en olisi vapaaehtoisesti siivonnut toisen ihmisen oksennusta keskellä yötä, keksinyt sitten rentouttavaa unilaulua siihen päälle ja nukahtanut rakas kaveri kainalossa. Ihan hyvä vaihtokauppa.

17 Permalink