Välttelen parannusten pyytämistä viimeiseen asti. En lainkaan pidä siitä, jos joudun sanomaan jollekin minua auttavalle, että teepä se vähän eri tavalla. On jo riittävän tuskaista että he auttavat minua ensi sijassa. On vaikea pyytää apua kunnolla.
Kun ruumiini tai mieleni särkyy ihan oikeasti, uskallan kyllä sanoa sen ääneen ja kirjoittaa siitä tuhansille ihmisille. Tajuan olevani niin alhaalla että apua tarvitaan. Mutta kas, kun paraneminen alkaa ja hyväntahtoiset avuntarjoajat kysyvät sillä tietyllä äänensävyllä ”miten voit?”, koen pakonomaista tarvetta sanoa että tosi hyvin, nyt on kaikki paremmin. Vaikka ei olisi. Ettei toisen tarvitse taas auttaa, hyvänen aika.
Olen jo pitkään tiedostanut tämän. Että minun on vaikea heittäytyä tarvitsevaksi, olla heikko. Mutta miksi? Ei mulla ole mitään sellaista ajatusmallia, että heikkous olisi huonoa, tai että minun tarvitsisi aina olla vahva. En ajattele kenestäkään muusta apua tarvitsevasta mitään huonoa, päinvastoin: jos saan auttaa toista ihmistä, kiinnyn häneen enemmän. Hoivavietti on suuri ja oleellinen osa laumasieluamme. Miksi hemmetissä sitten minua nolottaa niin äärettömän paljon ajatus siitä, että vaivaan toista ihmistä vielä kerran säätämään käsinojaa tai löysäämään rillin sankoja?
Koska en koe olevani sen arvoinen.
Ajatus pälähti päähän ihan salamana kesken laatikkopyöräilyn. Olin huomaamattani ajatellut tätä asiaa ja kirkkauden tullessa meinasin pysähtyä niille sijoille ihmettelevien lasten kanssa. Että oikeasti, ajattelenko itsestäni noin? En ole sen arvoinen? Minkä arvoinen sitten olen? Ilmeisesti oletan, että minua auttaessaan muut tekevät sen velvollisuudesta, hieman vastentahtoisesti. Sitä taakkaa keventääkseni en pyydä yhtään enempää kuin on pakko. Etteivät sitten pidä minusta vielä entistäkin vähemmän.
Mitä helvettiä? Kyllähän minä järjen tasolla ihan oikeasti itseäni arvostan ja tunnistan itsestäni paljon hyvää. Olen ihan aidosti oppinut myös hyväksymään omat huonot puoleni ja jättämään niistä pahastuvat ihmiset pois elämästäni sen sijaan että yrittäisin muuttua heidän mieleisekseen. Mutta pienistä asioista sen saattaa yhtäkkiä huomata. Kiusaantunut kieltäytyminen ja päässä kaikuva ”älä nyt minun takiani…en ole sen arvoinen”. Mistä tämmöinen kumpuaa? Miten sen saa ratkottua pois?
Onko kyseessä vain suomalainen asennemaailma vai pitääkö tässä palata diippiin shittiin taas oman elämänsä ratkoakseen? Kertokaahan te, olen varma että muitakin kuumassa vedessä kärvistelijöitä löytyy.