Tietoa mainostajalle ›

Asiaa ja fiilistelyä lastenvaatteista

En ole juurikaan kirjoittanut lastenvaatteista, pääosin siksi että en halua osallistua ns. lastenvaatekiimaan, jossa kaikkien on pakko saada niitä tiettyjä apinoita tai juuri noita röyhelöitä. Se on kulttuurissamme melko sairas piirre. Vaatteista ei ole ollut myöskään kauheasti kerrottavaa.

Ensin vaatteita tuli lahjaksi ovista ja ikkunoista, ihanaa mutta kamalaa ketjukamaa kassikaupalla. Sitten kävimme läpi elsat, salamat ja muut karseat printit, joista ei juuri tehnyt mieli kirjoitella. Jossain kohtaa lapset kasvoivat keskimäärin kolmetoista senttiä viikossa. Kaiken kaikkiaan kävi kaikki nämä asiat, jotka Katja taas vaihteeksi nerokkaasti summasi.

Nyt lapset ovat vihdoin jo niin isoja, että a) kukaan ei halua ostaa enää vaatteita lahjaksi (122cm mekko ei ole yhtä söpö kuin 68) ja b) vaatteet saattavat kestää pitkäänkin käytössä. Ne eivät mene heti rikki, hukkaan tai kaapin pohjalle väärän koon takia. Siis jos lapset itse niistä pitävät.

Vihdoin on mahdollista tehdä yhdessä harkittuja vaateostostoksia, jossa eettisyydellä, makuasioilla ja laadulla on vissi merkityksensä. Siispä paljastan teille omat suosikkimme, voidaan sitten yhdessä kiistellä kenellä on paras maku!

Kotimaista designia: Vimma, Papu, Gugguu, Melli, Metsola

Sisävaatteissa ykkössuosikin sijaa pitää Vimma upeilla kuoseillaan, joista erityisesti leteillä on meidän perheessä vahva asema. Vimman takana on vahvasti kestävään kulutukseen uskovat naiset, jotka uskovat siihen että vaatteita pitäisi olla vähemmän mutta laadukkaampaa. Vimma on antanut tuotteitaan hyväntekeväisyyteen ja tekee ylijäämäkankaista asiakkaiden toiveiden mukaisia vaatteita.

Rakastan Vimmassa erityisesti heidän sivuiltaankin löytyvää sanomaa:

”Tähän maailmaan ei tarvitsisi tuottaa enää yhtään enempää tavaraa.”

Word!

Muista kotimaisista merkeistä Papu valloittaa graafisuudellaan, Gugguun materiaalit on napakoita ja vahvoja, Metsolan trikoopaidat ovat kestävintä mitä olen kohdannut ja Melli EcoDesignin trikoomekko on omasta vaatekaapistani kaikista eniten käytössä (eikä ole mennyt miksikään). Lista on pitkä ja onneksi uusia ihania merkkejäkin tulee jatkuvasti. Hyvä ostospaikka monelle on Weecos.

Suomen ulkopuolelta on annettava erityismaininta Po.P pyjamille, erityisesti klassikkoraidalliset kestävät todella hyvin kulutusta ja tuplakoot pitävät saman parin käytössä pari vuotta helposti.

Varoitus: Vimmalta olen saanut pientä blogialennusta ja Mellin vaatteet saimme bloginäkyvyyttä vastaan viime vuonna. 

Uusi tulokas MINUJU antaa asiakkaan suunnitella itse

MINUJU on ihan uusi merkki, mutta vahva ehdokas vakiosuosiksi kahden ylivoimaisen ominaisuuden takia. Ensinnäkin, asiakas suunnittelee tilaamansa vaatteet itse. Verkkokaupassa valitaan oston yhteydessä perusmallien päälle ominaisuudet hihan pituuksista taskujen malliin ja eri palojen väriin. Tällä jos jollain saa lapsetkin sitoutumaan tuotteen käyttöön kun lapsi voi koulussa oikeasti kertoa suunnittelleensa nämä eriparihihansa ihan itse.

Toisekseen, MINUJUlla kestävä kuluttaminen on kaiken keskiössä. MINUJUn vaatteita voi korjauttaa ja kierrättää heidän kauttaan suoraan. Ainakin polvipaikan sisältävät slim fit housut ovat jo niin paksua kangasta, että pääsen tuskin koskaan kokeilemaan korjauspalvelua. MINUJUn vaatteiden materiaali on parasta mahdollista GOTS-puuvillaa ja vaatteet valmistetaan yksilöllisesti ( = ei ylijäämätuotantoa eli hukkaa) Suomessa, mikä on poikkeus tänä päivänä. Silti hintapiste on varsin ok, legginsit alkaen 29€ ja mekot 44€ – ja koodilla valeaiti saatte näistä hinnoista vielä -10% pois. Koodin on voimassa 30.9.2017 saakka.

Varoitus: Me saimme MINUJUlta kasan vaatteita Instanäkyvyyttä vastaan. Tämä teksti ja koodi tuli kaupan päälle, koska innostuin. 

Ulkovaatteissa Reima, PoP, Stadium (ja XXL)

Reiman missiona on saada lapset liikkumaan enemmän ja se kyllä näkyy. Kamat ovat joustavia, mukavia ja silti täysin touhunkestäviä. Ykköselle ostettiin edelliseen lumettomaan talveen Reimatec+ haalari, ja sillä rymyttiin läpi talven. Nyt haalari näyttää täysin käyttämättömältä, edes lahkeiden kumilenkit eivät ole rikki. Reima tekee nykyään myös kenkiä, joiden kankaisista versoista meillä on vähän huonoja kokemuksia mutta nämä pesunkestävät Wetterit ovat olleet kyllä kova juttu. Erityismaininta hyvistä hanskoista!

Hintansa veroisia ovat myös olleet Po.Pin vaatteet, jos kohdalle ei osu huonojen vetskareiden kausi. Silloin takeissa on vetskari jota ei saa vahva mieskään kiinni ja auki. Muuten tavara on ollut ihan loistavaa, kierrätettävyys erityisesti hyvä.

Irallisena huomiona kerron, että NameItin softshell haalarit ovat ihan sikahyviä.

Stadiumin omat vaatteet ovat aivan ylivertaisia hinta-laatusuhteessaan, mutta tuotannon eettisyydestä tai visioista en osaa sanoa. Sama pätee XXL kamaan. Jälleenmyynti eli kierrätysarvo on ainakin varmempaa kovemman hintaluokan merkeissä, ja siksi niitä suosimme. Halvemmat merkit menevät helposti ongelmajätteen puolelle jos kukaan ei osta (ja yleensä ei voi lahjoittaa, koska ihan priimana eivät säily, ref: SPR Kontti).

Muista nämä lastenvaatehankinnoissa

Kierrätä. Osta käytettynä ja myy edelleen. Lahjoita loput, mutta tarkista kunto. Jos vaate on ihan liian tahrainen käyttöön, värjää se. Jos se on reikäinen, tee siitä vaikka nukenvaate. Meillä nuket pukeutuu puhkirakastettuun Vimmaan.

Pyykkää. Ehkä vain meidän perheen ohjenuora ja ehkä vähän nolo juttu, mutta… pariin kertaan on käynyt niin että luulen Ykkösen paitavaraston olevan täysin olematon, että kaikista on kasvettu ulos. Sitten pestään valkoisia tai pinkkejä pyykkejä ja kas kun löytyi taas kaappiin kamaa eikä ostoksille tarvinnutkaan lähteä.

Osta vähän mutta kestävää. Tämä tarkoittaa paitsi vankkaa laatua ja silmää miellyttävää kuosia myös oikean koon ostamista. Vaatteen pitää istua hyvin koko käytön ajan, jottei se ala ketuttaa pussittaa tai hierry rikki. Käytä mieluummin yhden koon aikana vähempiä vaatteita paljon ja laita ne sitten eteenpäin. Älä osta alennuksesta isompaa kokoa ennakkoon, se hyvin harvoin menee nappiin.

Vaihda fleece villaan. Fleece sisältää mikromuovia, joka saastuttaa meriä. Villa on materiaalina huomattavasti luontoystävällisempi ja lisäksi ihan sairaan hyvä käytössä: märkänä lämmin, ei kerää hajuja, hylkii likaa ja lämmittää ohuenakin.

Käsittele tahrat hyvin. Meidän perheen akilleen kantapää. En tiedä miksi mutta meidän isot lapset ahmii ruokaa edelleen sillä innolla että tomaatit roiskuu joka viikko rinnuksille. Tahroille pitää aina tehdä heti jotain, jottei käyttö- ja kierrätysarvo kärsi. Sappisaippua ja aurinko on parhaat kaverit, lopussa auttaa enää valikoitu katse tahrakohtiin (=teeskentele ettet näe).

Anna speksit lahjoihin. Pienemmille lapsille ostetaan mielellään vaatteita lahjaksi, mikä on hienoa! Pidä huoli, että lahjan antaja tietää, mitä teillä eniten tarvitaan. Ihan turha ottaa kaappiin seitsemättä mekkoa, jos yöppäreistä on pula. Tai vaihda lahja rohkeasti. Ajatus on tärkein.

Mitkä on teidän suosikit ja kovimmat vinkit? Erityisesti hyvistä kengistä otetaan mielellään vinkkejä vastaan, samoin hanskoista kouluikäisille!

Sunnuntain sekalaiset

4 No tags Permalink

Kun ensimmäisen lapsen tippuvasta hampaasta soitetaan fanfaareita, otetaan kuvia ja kirjoitetaan blogikirjoituksia, toisen kohdalla todetaan että kato, tipahti. Nyt on jo toinen tippumassa ja minä tyydyn kertomaan siitä näin.

Ehkä Kakkosta lohduttaa vähän se, että sillä on äitinsä kohtalotoverina. Mullakin heiluu hammas. Viisitoista vuotta sitten laitetty retentiokaari (ne tietää jotka tietää) ensin repsotti, sitten korjattiin väärin ja nyt osin poistettiin. Saan vielä kuukauden ajan jännätä heiluuko tämä etummainen vino hammas oikeaan suuntaan vai onko edessä oikomishoito.

Lainasin illalla Insinöörin maastopyörää ja rakastuin. En ollut ikinä ennen kokeillut koko hommaa, mutta nyt olen uskovainen. Kun taiteilee ihan hiljaista vauhtia kivien ja juurten yli, jyllää kropassa pieni adrenaliini ja keskittyminen on just eikä melkein. Silti ei kuole vaikka mokaisi. Pitkästä aikaa laji, joka saa oikeasti ajatukset pois kaikesta. Nyt en enää naura Insinöörin hulluille pyöräostoksille, voisi ostaa vielä vaikka yhden (mulle)!

Insinöörilläkin on uusi harrastus. Nämä tällaiset etsi viisi virhettä kuvat, joita sen sähköpostiin tulee moneltakin eri kaverilta viikottain. Tämänkertaisesta löytyi yksi virhe, spottaatko? Vinkkaan että kyseessä on valonkatkaisin, joka piirretään taitettuna drinkkipillinä mustan pallon päälle.

Tiedättekö, kun aina sanotaan että lapset on niin mutkattomia ystävystymään? Että ne vaan alkaa leikkiä yhdessä? Kakanmarjat sanon minä. Lause pitää paikkansa noin ikävuosina 4-5, sitten alkaa persoonat astua peliin. Ystävyys ei ole helppoa lapsillekaan. Ihan samalla tavalla kuin aikuisten, heidänkin pitää löytää jotain yhteistä ennen kuin eroja jaksaa sietää.

Saatoin tänään laittaa tyttärelleni pyynnöstä vähän meikkiä. Siitä saattoi tulla ihan törkeän kaunis ja mua saattoi alkaa pelottaa teini-ikä.

Kaikista kaunein se oli kuitenkin lllalla kasvojen pesun jälkeen.

On muuten rankkaa toimia pienten tyyppien ystäväkoutsina. Ei mitään hajua miten voisi auttaa ja autettavilla on suunnilleen sammakon tunnetaidot. Sattumalta välillä onnistuu ja silloin voikin leijua vaikka koko loppuillan tässä olen maailman paras vanhempi –kuplassa.

Huomenna sitten uudet draamat.

Tänään tulin suunnattoman onnelliseksi siitä että satuin valkkaamaan umpimähkään juuri oikean määrän henkareita pyykkikoneesta tulleille kauluspaidoille. Ai että, tätä nautintoa ei usein tule! Pienet ilot on suurimmat!

Kakkonen osaa kumota minkä tahansa totuuden, yhdellä pienellä sanalla. Kas näin: ”Tyyppi, sä oot jo viisi. Sun pitäisi osata syödä haarukalla, ei sormin.” ”Muka.”

Hän myös kyseenalaistaa valtaapitävät taiten: ”Siis pitääkö totella jo kerrasta?” hän kysyi tänään, puhtaasti hämmästyneenä. Jonka jälkeen ei totellut edes kolmesta kerrasta.

Sunnuntain sekalainen päättyy vinkkiin: Nämä ovat maailman parhaat ulkohousut pienelle lapselle. Pehmeät, kestävät, hyvin istuvat ja kohtuullisen hintaiset (30€). Tänään klo 24 asti vielä -20% XXL:stä niin kuin kaikki muukin siellä, jos liittyy uutiskirjeen tilaajaksi (saatan ostaa pari pyörää).

4 No tags Permalink

Jaksa vielä hetken aikaa – kohta helpottaa

Havahduin tänään jo toista kertaa viikon sisällä samaan hassuun tilanteeseen. Olen kotona, yksin. Tehnyt kaikki askareet ruoanlaitosta tiskaamiseen. Minulla on vapaa-aikaa. Muistatko vielä sen? Se oli se aika töiden ja nukkumaanmenon välillä jolloin sai tehdä ihan mitä halusi?

Käänsin selkäni ja sillä aikaa lapset kasvoivat niin, että minusta tuli vähän tarpeeton. Toki mua tarvitaan laastarihommiin ja yöllä vakuuttamaan että heiluva hammas ei ole pelätysti joutunut mahaan, mutta näin päivisin kaiken rullatessa ilman havereita elämä on jo super helppoa.

Minulla on aikaa, energiaa ja tilaa. Lapsilla on omat menot, kaverit ja jutut. Ne eivät edes halua tehdä ollenkaan jatkuvasti minun kanssani jotain. Ja ne on vasta 5 ja 6!

Mieleen tulee kaikki ne hetket, kun olen huokaissut että kylläpä nyt helpottaa. Vuoden kohdalla, sitten toisen, Kakkosen täyttäessä kaksi kuukautta, tissivuoren helpottaessa synnytyksen jälkeen, ensimmäisen kolmen tunnin unipätkän kohdalla.

Jälkikäteen katsottuna ehdottomasti isoin helpotuksen hetki oli siinä kohtaa, kun kummatkin lapsista alkoivat olla ihmisiä, jossain Kakkosen kaksivuotispäivän jälkeen. Kun koko elämä ei ollut enää vaippaa ja uhmaa. Sitä ennen meininki oli aikamoista.

Klassikko muistutuksena niistä vuosista. Ei ryppyjä, vaan ei myöskään hetkenkään lepoa.

Kaksi pientä lasta on stand-up show vuoristoradassa, keittiövuoro pyörän päällä, krapula ja bileilta samassa paketissa. Ihan hullua menoa, joka on niin siistiä ettei tosikaan mutta josta ei ehdi nauttia kun yrittää selviytyä seuraavaan hetkeen asti.

Se joka sanoo pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille kahden menevän siinä kuin yksi, valehtelee törkeästi.

Lähiömutsi-Hanne kirjoitti aikoinaan tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, kuinka vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä ja taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan.

Itsekin taisin joskus kirjoittaa että ”uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.”

valeäiti elämä helpottaa

Rypyt ehkä syvenee, mutta voitonmerkki se vaan vahvistuu.

Nyt, täältä autuuden päämajasta, voin kertoa teille että it todella gets better. Niin paljon parempaa on edessä. Teille rakkaille hajoaville, huutaville, itkeville ja väsyneille arjen figdet spinnereille lupaan, että ihan kohta helpottaa. Jaksat vain vielä hetken aikaa. Vaikka seuraavaan yöhön tai karkkipussiin.

Sillä yhtenä päivänä huomaat, että kaikki on mahtavaa. Kaksi lasta on yhtäkkiä enemmän ja parempaa kuin vain yksi.

Nyt tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni.

Enää vuosiin ei ole tullut niitä hetkiä kun pohdin kotiin tullessa mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin?

Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Elämässä ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ja lapset ovat suurimman osan ajasta aika mahtavia pakkauksia jotka antavat reilusti enemmän kuin ottavat.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee jatkuvalla syötöllä vastaan, minun omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, rakas väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa.

Lue myös:

Kai tähän tottuu?

2 No tags Permalink


Saavun alapihalle, kysyn miten on mennyt. Hyvin vain, kertovat. Haetaan yhdessä reppu ja kuulen että tänään tuli paljon läksyjä ja yksi kirja pitäisi päällystää. 

Tunnen itseni yhtäkkiä oikeasti äidiksi. Enemmän kuin ehkä koskaan. Nyt ollaan siinä, ihan lapsen kasvattamisen kynnyksellä. Oikeastaan tuntuu että kasvatan yhtäkkiä lastani yhdessä hänen kanssaan, hänen avullaan. 

Melko nextii levelii. 

Kävellään yhdessä tarhalle, kuulen päivän tapahtumat. IP-kerho on tänäänkin eniten mielessä. Oli siellä kuulemma jo joku oppituntikin mutta ei pieni vielä tajunnut mikä niistä hetkistä oli se tunti.

Reissuvihkossa on jo merkintöjä, pahamaineiseen Wilmaan ilmestyi lukkari. 

Onkohan sen nimi vielä lukkari? Lyijäri ainakin on nykyään lyikkäri ja koulutie ihan mahdottoman vaarallinen omaan metsäpolkuuni verrattuna.

Tarhalla sanotaan heipat ja muistutan pesemään kädet kotona. Minä menen hakemaan toista pientä yksinäni tarhasta ja päästän lapseni, noin eilen syntyneen rimppakintun, ensimmäistä kertaa koskaan ylittämään (helpon) suojatien yksin.

Hän aikoo mennä edeltä yksin kotiin, omilla avaimillaan. 

Eihän tätä voi kestää! Etten hetkeen tiedä varmasti missä oma lapseni on. Tai pysyykö se hengissä. Luotan puhtaasti hänen taitoihinsa. Onneksi ne ovat kohdillaan sillä kotona kuulen että 

”Meni äiti hyvin, se auto pysähtyi”. 

Tsiisus. Miten tästä elämästä selviää hengissä? Lapsi ja minä? 

Ainakin tänään olemme hengissä, onnellisia, ylpeitä ja itsenäisiä. Voi ettien että.  

2 No tags Permalink

Isoja ajatuksia rullaportaissa 

Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.

Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.

Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.

Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.

Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.

Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.

En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.

Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.

Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.

Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin? 

Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa. 
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?

Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen. 

Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä. 

Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna? 

Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.