Tietoa mainostajalle ›

Puolisona blogi vai mies?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli kriisiytyneiden parisuhteiden pelastusoperaatioista. Jännästi melko monella parilla oli pieniä lapsia.

Yksi artikkelissa nostetuista asioista pyörii mun päässä vielä pari päivää lukemisen jälkeen:

”Jotta [lämmin ja läheinen] tunnesuhde pysyisi yllä, yhteistä aikaa pitäisi olla 10-15 tuntia viikossa (..) Eikä se tarkoita vierekkäistä somettamista tai telkkarin katsomista, vaan yhteisiä lenkkejä tai vaikkapa kauppareissuja. Kaikkea sellaista, jonka lomassa voi jutella.”

10-15 tuntia viikossa jutustelua. Sehän on kaksi työpäivää! Keskimäärin kaksi tuntia päivässä pitäisi olla puolison kanssa ihan puolisona. Tai jos viikonloppuna otetaan isompia satseja, sanotaan nyt vaikka viisi tuntia lauantaina ja sunnuntaina rauhassa vaihdettuja lauseita (kenellä on edes niin paljon asiaa?), jää arkeen silti vielä tunti per päivä jutteluhommia. Käsi pystyyn, keneltä tämä onnistuu? Hitto vie, osalle pienten lasten vanhempia 10-15 tuntia selkopäistä hereilläoloaikaa on jo paljon.

Jos näin todella on, se selittäisi paljon pienten lasten vanhempien erotilastoista. Liian vähiin tunteihin jäänyt aito kohtaamisaika johtaa heikkoihin tunteisiin; siihen kuuluisaan erilleen kasvamiseen ja tunnesiteen kylmenemiseen. Tämä voisi myös selittää sen miksi etäsuhteet ovat vaikeita:

”Jo esimerkiksi viikon työmatkan jälkeen tunnesuhdetta joutuu rakentamaan uudelleen.”

Holy moly. Mitä tapahtuu kolmen viikon korvatulehdus-, uhma-, ja deadlinekiireessä jos tunnesuhde kärsii jo viikon nuivasta juttelutasosta?

Laskin nopeasti mihin itse aikaani viikottain päivisin käytän:

  • Työt: 35-45h
  • Urheilu: 1-4h
  • Arjen pyörittäminen (ruoka-, vaate- ja metaduunit): 10-15h
  • Lasten kanssa hengailu: 15-30h (onneksi sentään!)
  • Blogi: 6-10h / Insinöörillä vastaavasti Talo: 8-12h)
  • Insinöörin kanssa jutustelu 0,5-3h

Ooookei okei viimeistä kohtaa en osaa oikeasti laskea. Ei se ehkä ihan noin vähää ole. Mutta ei se kyllä varmasti siihen 15 tuntiin yllä eikä ehkä edes kymmeneen, kun muut aikasyöpöt haukkaavat elämästäni niin paljon. Sen ajan mitä voisin käyttää puolison kanssa hengailuun, käytän kotitöihin ja ennen kaikkea blogiin sekä sen liitännäisiin. Kerron tänne asioita, joita en ehkä jaksa enää edes toistaa puolisolle vaan pahimmillani oletan että hän lukee päivän mietteeni täältä.

Blogini, rakkaani

Eikä se ole mitenkään tarkoituksellista, se nyt vain on jäänyt jotenkin päälle. Huonoa tottumusta kai. Onneksi artikkelinkin pariskunnat saivat montakin juttua muutettua, ihan pienilläkin asioilla. Isoin muutos liittyi isoon elämän priorisointiin:

”Ylikuormittava elämä laitettiin uuteen tärkeysjärjestykseen: ensimmäiseksi nostettiin parisuhde, toiseksi lapset ja vasta sitten tuli kaikki muu.”

Myönnän että mun on vaikea ajatella että mikään menisi lasten edelle. Olen edelleen niin vahvassa sisäsyntyisessä paniikissa siitä että en osaa tätä vanhemmuushommaa, että koen tärkeäksi viettää joka halvatun hetken lasten kanssa.

Tästä ollaan nyt kotona puhuttu ihan aktiivisesti (olemme puhuneet keskenämme! Kelloon 17 minuuttia!) ja jo ekana iltana huomasin miten vaikeaa tämä mulle on. Kerroin lapsille että nyt on 45min aikaa leikkiä ennen iltapalaa ja Ykkönen keksikin heti jotain ja pyysi minut mukaan. Joo totta kai, huikkasin ja samalla Insinööri katsoi minua merkitsevästi. Tässä olis nyt aikaa meille, hänen kulmakarvansa viestittivät. Hän saattoi myös sanoa sen ääneen, mutta en ehkä kuunnellut, olin jo matkalla lasten huoneeseen.

Olisi tuntunut suurelta rikkomukselta sisäistä äitijumalaani kohtaan sanoa lapselle että en tule.

Mutta tämäkin on ihan tekopyhää höpöä. Oikeasti varastan kuitenkin lapsilta koko ajan aikaa. Teen töitä, hoidan blogihommia tai siivoan. Mietin miksi se sitten ei pahoita äitijumalan mieltä? Luulen että ne tekemiset ovat mielessäni ok, koska ne ovat suoritteita, välttämättömiä työtehtäviä. Aika miehen kanssa tuntuisi rikolliselta, sehän on ihan lööbailua!

Mutta kun sitä lööbailua voisi olla ihan tervettä myös sisällyttää elämäänsä. Oikeastaan juuri tätä lapset tarvitsisi: vanhempia jotka hengailee keskenään, juttelee, naureskelee; ovat vahva tiimi joka jakaa elämää eivätkä vain kodinhoitovuoroja.

Arvot ovat tekoja, ja minun arvomaailmaani taitaa nyt kuulua lähinnä erilaiset suoritukset, tietokoneen nakuttaminen ja tiskien pinoaminen. Lienee selvää että haluan muuttaa tämän. Haluan kuitenkin kymmenen vuoden päästä olla edelleen naimisissa mieheni, en blogin ja tiskikoneen kanssa.

Se on kuulkaa kellokortti käteen ja juttelemaan.

Sydän vähän kallellaan

Lähtiköhän se jo koulusta? Onko suojatien kohdalla tänään auto? Katsooko autoilija tietä vai Facebookia?

Miksei se vastaa? Onhan se kotona kun avaan oven?

valeäiti huolia

Minnehän ne meni leikkimään? Ikkunoista ei näy mitään.

Siellä on jo tosi pimeääkin. Kuinka monta minuuttia siitä on kun ovi pamahti kiinni? Löytyyhän sen pihalta kun menen hakemaan?

valeäiti huolia

Meidän pienet ovat kasvaneet ihan liian nopeasti viime aikoina, en oikein tahdo pysyä perässä. Ykkönen on kulkenut nyt viikon tai kaksi itse koulusta kotiin, kotoa kouluun. Kaikki on sovittu, harjoiteltu ja turvalliseksi havaittu. Joka päivä kello 13.22. tulee puhelu. Äiti voinko mä lähteä tänään yksin kotiin?

Katson kännykästä onko hän jo perillä. Kotimatka kestää yli puoli tuntia, vaikka matkaa on vain reilu kilsa. Hän rakastaa kävellä hitaasti, ihan omaa tahtia.

Minä rakastan häntä ja olen joka päivä sydän vähän kallellaan.

valeäiti blogi

Kakkonen on alkanut liikkua enemmän kavereiden kanssa ulkona. Joku tulee pimpottamaan ovikelloa, eteisessä kahisee hetken, sitten kuuluu reipas moikka! ja ovi pamahtaa kiinni. Rappukäytävässä kaikuu vielä hetken kikatus ja höpötys, sitten hiljenee. Lasken minuutteja, joskus vähän unohdan. Muistan sitten paniikissa miettiä mihin ne meni ja mitä ne tekee.

Hän rakastaa leikkiä ulkona kavereidensa kanssa, joskus yksinkin.

Minä rakastan häntä ja olen joka päivä sydän vähän kallellaan.

valeäiti huoli

Vanhemman huoli on ihan omaa sarjaansa. Mikään muu kokemani tunne ei kosketa yhtä syvältä, revi yhtä hajalle. Se tuntuu väärältä ja vaisto huutaa että tämä huoli pitää poistaa, miten minä annoinkin tämän tapahtua. Miksi päästin heidät lähtemään, miksi annoin mennä siihen keinuun? Toisille huolille ei voi mitään eikä niitä voi ennustaa. Useimpien huolien on pakko antaa tulla ja olla, ei niitä voi poistaa.

Epävarman vieraan kanssa on opittava elämään alusta alkaen.

Syntyykö hän terveenä, saako hän syötyä, osaanko hoitaa vauvaa, oppiiko ajallaan, pärjääkö päiväkodissa, laskeeko kuume, kulkeeko henki, kiusaako joku, kiusaako hän, pääseekö kotiin turvassa, eihän mene rakennustyömaalle.

Onko nämä kaverit hyviä, polttavatko tupakkaa, jääkö yksin, tuleeko raskaaksi tai loukkaako itsensä rinteessä, pyörällä, jonkun kyydissä.

valeäiti blogi

Ensin huolena olemme me ja meidän taitomme, sitten he ja heidän taitonsa. Luottamus on kaikkiin suuntiin pienessä testissä joka päivä, syntymästä hamaan tulevaisuuteen.

On se huoli toisaalta hienokin tunne. Se kertoo, että elämässä on jotain todella kaunista ja arvokasta. Se rakas paketti on sinulle niin merkityksellinen, että sen rikkoutuminen saisi sinutkin rikki. Lähetät maailmaan hauraimmman, tärkeimmän, kaikkesi ja toivot että maailma on sille hyvä.

Minun tehtäväni on vahvistaa sitä tärkeintä pakettia ja uskoa että hän osaa tehdä matkastaan hyvän.

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän
sä tulit käymään vaan
On silti mulla takiasi aina
sydän vähän kallellaan
sydän vähän kallellaan

 

Viikko 44

6 Permalink

Maanantai

Herään väsyneenä TBAF:n jälkeiseen viikkoon. Liskot ovat vierailleet ja viikonlopun märehtimiset meinaa vieläkin painaa väsyneeksi, Ykkösellä on lisäksi normaalista poiketen kasin aamu. Saadaan pienellä riidalla kaikki ajoissa paikalle. Töissä fiilis nousee kuitenkin, koska olin kerrankin valmistellut päivän to do:t valmiiksi jo sunnuntaina ja jakanut hommat riittävän pieniin tehtäviin. Saan pari hommaa heti aamusta ruksittua yli ja juuri ennen viikkopalaveria tulee yllättävä uutinen: asiakas taitaa hyväksyä tarjouksen! Porukan valuessa toimistolle syntyy sisäpiirin läppä jolle nauramme vedet silmissä. Onpa mahtavaa että on tämä tiimi vierellä, mietin, kun muistan Päivin kirjoituksen yksinyrittämisen yksinäisyydestä.

Lounastauon vietän Kampissa, jotta saan samalla käynnillä haettua Kakkosen talvihaalarin Stadiumista. Tilasin sen sinne jo viikko sitten verkkokaupasta ja nyt se on vihdoin siellä. Vien yhden sormuksen huoltoon, siinä on timantti menossa rikki tai tippumassa. Yllätän itseni tekemällä illalla ruokaa (Mamman lehtikaalipasta, ikuinen suosikki) JA vääntäytymällä illalla salille. Oo äm ja gee, niin kuin nuoret eivät enää koskaan sanoisi.

Sivumennen sanottuna, huomaan suihkun jälkeen että koivet pitäisi epiloida. Päätän tehdä sen myöhemmin.

Illalla Insinööri kuvailee tontilla edellispäivän saavutuksia ja minä kirjoitan viikonloppuna syntyneen ajatuksen puhtaaksi ja se tuntuu heti hyvältä. Muhjuinen, väsynyt päivä onkin kääntynyt älyhyväksi!

Tiistai

“Kirjastokirjat pitää palauttaa tänään”, muistuttaa Insinööri. Argh. Työpäivää (palaveria, organisoitumista, pitkä lounas ja monta monta jutteluhetkeä fiksujen ihmisten kanssa) pystyy tänään ongelmitta lyhentämään loppupäästä, joten juoksen Kakkosen ajoissa kotiin, nappaamme kotoa jo sinne yksinään tulleen Ykkösen ja kirjaston kirjat ja…ei. Ei muuten napatakaan. Toinen kirjoista on hävinnyt. Lopullisesti. Käännän ympäri kaikki laatikot, matot, patjat ja lipastot eikä se saatanan Supermarsu silti löydy mistään.

Kuinkahan paljon kirjaston kirjat keskimäärin maksaa?

Palautetaan toinen kirja. Kirjastosta tullaan neljän uuden kirjan kanssa kotiin ja tyypit sulkeutuu heti sohvalle lukemaan. Taustalla soi Karri Koira ja kaikki on ihanaa, niin idyllistä!

Minuuttia myöhemmin kaikki huutaa ja minä revin lasten jäseniä toisistaan irti. Mitä helvettiä oikeasti, välillä tuntuu että lapset syö salaa jotain demonipillereitä päivisin kun en näe.

Illasta en muista mitään, mutta oletan Insinöörin olleen tontilla ja minun nukahtaneen sohvalle. Muistan myös tehneeni yhteistyössä Insinöörin kanssa uunilohta, se saattoi hyvinkin olla tämä päivä.

Keskiviikko

“Nyt me oikeasti ollaan jo myöhässä, sä et varmaan pääse edes sisään enää!” Joo, no. Oltiinhan me myöhässä, minuutti. Ei se homma mitenkään nopeammin mennyt vaikka kaikki nalkutti toisilleen (etunenässä minä muille) ja yksi (minä) uhkaili typerästi. Yhdeksään mennessä anteeksipyyntöviestejä on viuhunut ainakin kolmeen numeroon. Juoksen töihin pää märkänä, hiusten kuivaaminen on lähes yhtä yliarvostettua kuin jalkojen epilointi. Ai saaaaamari, ne jalat!

Menen taas Stadiumiin, koska lapsille tilatuista hanskoista toiset on ihan hirvittävän pientä kokoa. Nappaan itselleni merinovillaisen juoksupaidan mukaan samalla, hups.

”Äiti meillä oli tänään se metsäretki, eikä me oltu pakattu mulle reppua. Mutta kaverit antoi mulle eväitään, ei hätää”.

Äitipisteet check!

Kotona löydän eteisen lattialta koulukuvat. Ai hemmetti. Siis nämähän on ne koulukuvat, joiden oletustilausta piti muuttaa kolme viikkoa sitten jotta sai haluamansa kuvat. Ihme juttu että meille päätyi väärät. Kirjaan päähäni yhden metatyön lisää: Palauta koulukuvat ja tilaa uudet. Rekisteröin tämän “etsi kirjaston kirja tai osta uusi ja naamioi se kirjaston kirjaksi kopiomalla EAN koodi jostain toisesta teoksesta” – metatehtävän viereen.

Keskiviikkoisin on harrastuskaaos, jonka joku hölmö (minä) on keksinyt. Kuudelta alkaa Kakkosen jalkapallo ja samalla kellonlyömällä ihan eri paikassa Ykkösen uimakoulu. Insinööri tulee viisi minuuttia myöhässä kotiin, joten me juostaan Ykkösen kanssa tukat heiluen autolla samalla kun nalkutan loittonevalle kotiovelle että tajuatko, meillä kestää ajaakin sinne melkein 20min! Myöhästymme minuutin. Kannattiko taaskaan valittaa? Uin tunnin aikana puoli kilsaa (wohoo!) ja Ykkönen hyppii niin monta kertaa juuri oppimaansa delfiinihyppyä että lopulta nenästä tulee vähän verta.

Illalla oletettavasti tonttia ja tietokonetta, vaikka tämä pää ei sitä enää muistakaan.

Torstai

Hetkinen, mullahan on vasta kymmeneltä töitä! Kipitän hetken mielijohteesta neljän kilsan lenkin (jäätävällä sykkeellä, nää aamut!) kauniissa aamussa ja käyn samalla ihailemassa taloa. Voi vitsi se alkaa jo näyttää hyvältä, ainakin oikeasta kuvakulmasta katsottuna.

Päivän vietän vastapestyissä (lue: aivan liian tiukoissa) farkuissa edustustehtävissä. Olemme järjestäneet ison startup-ohjelman, jonka toinen bootcamp, yhteinen työstäminen, on tänään. Pörrään päivän 5 asiakasyrityksen ja 17 startupin välimaastossa,  harrastaen sparrausta, nettwerkia ja kaikkia muita hypesanoja jotka väsyttää muakin. Innostava, kiinnostava ja todella energiaa vievä päivä. En istu jos ei ole pakko ja huomaan illalla vetskari olleen koko päivän auki. Nonni.

Töistä pitää ehtiä Kakkosen tarhan ja nopean safkan kautta Ykkösen koululle Halloween-juhlaan. Kotona vietetyn vartin aikana ehdimme syödä, vaihtaa vaatteet ja löytää kadonneen Supermarsun lasten kirjahyllyn takaa. Juoksemme kirjaston kautta koululle. En valehtele jos sanon että koululla on satoja hulluja ihastuttavia lapsia. Ympärijuoksemista, popcornia ja kiljuvia vekaroita on enemmän kuin kenenkään pitäisi koskaan kerralla kohdata. Yhden lapsen lähetän kotiin kun todistan hänen saavan melkein aivotärähdyksen. Apua.

Liekö se sammakkoasuun pukeutunut mieheni, mokkapalojen yliannostus vai seuraavan päivän stressi mutta päätän siivota vielä bileiden jälkeen. Seuraavaan Freska-käyntiin on vielä kaksi viikkoa joten en kestä enää. Imuroin, pyyhin, harjaan, tiskaan.

Samalla selitin lapsille, että työkaverillani on hieno systeemi kotona. Jokaiselle lapselle on annettu joku vastuu. Yksi hakee pienemmän eskarista, eskarilainen vastaa siitä että eteisen penkki on tyhjä rojuista.

Kakkonen tuijotti typertyneesti ja kuittasi: ”Onpa typerä elämä!”. Että ei sitten meidän kuppi teetä tämä vissiin.

Illalla tilaan pitkästä aikaa Kauppakassin ruoat huomiseksi kotiin ja nakutan neljä blogiin ja podiin liittyvää meiliä sekä yhden keittiöön liittyvän meilin. Yritän samalla kohteliaasti kuunnella kun Insinööri puhisee omia työjuttujaan (tai ehkä se puhui talosta?), mutta lähinnä mietin että huomenna pitää tulla Alkon kautta kotiin ja että jalkani alkavat jo tuntua vähän villapaidalta. Mmm. Lämmittää.

Insinööri karkaa hyvän seuran ääreltä tontille, minä menen kympiltä nukkumaan komennettuani ensin pimeässä salaa lukevan Kakkosen samoihin puuhiin.

Perjantai

Hurraa! Olen ajoissa! Tulen tasan kasiksi aamiaispalaveriin. Puhumme jo ensimmäisen vartin aikana parisuhteista ja nonviolent communicationista. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä tunti. Juoksen ysiltä takaisin startup-ohjelman tapahtumapaikalle, jossa on tänään mun vuoro vetää koko päivä hostina.

Päiväni pitchausten hostina (anteeksi näitä finglismejä, ei ole oikein parempia sanoja nyt) menee tosi hyvin. Vedän pääosin lonkalta ja mokailen vain vähän, nekin saan käännettyä vitsiksi. Yleisö nauraa ja moni tulee kiittämään jälkikäteen. Mahtava fiilis!

Sähköpostiin kilahtaa tilausvahvistus Freskalta. Siivous ensi keskiviikkona. Häh, nyt jo? Aivan turhaa oli sekin panostus! En enää ikinä siivoa vapaaehtoisesti!

Illalla ovikello soi tiuhaan, kaikki naapurin lapset ovat täällä taas. Olkoon. Laitan leffan pyörimään, siirryn itse koneelle ja keittelen samalla avokadorisottoa kasaan. Viini maistuu jotenkin erityisen hyvältä tänään.

Alan kirjoittaa tätä tekstiä ja huomaan heti etten muista maanantaista mitään, torstai on muuttunut keskiviikoksi ja iltaharrasteet ovat aivan hämärän peitossa. Turvaudun kalenteriin, Instaan ja kännykän kuviin muistaakseni mitä olen tällä viikolla tehnyt. Ruuhkavuodet sulattaa aivot.

Ruoan syötyämme (En tykkää tästä! Nyt syötte kaikki saakeli, minä tein! Saanko lisää?) jälkeen äänestämme mikä olisi paras päivä karkkipäiväksi. Minä ja Ykkönen äänestämme perjantaita, Insinööri lauantaita, Kakkonen keskiviikkoa (?) ja päädymme siihen että ainakin tänään, jollei joka päivä. Katsotaan yhdessä kaksi jaksoa Idolsia, juon pari lasia viiniä ja menen keskiyöllä vähän pöhnäisenä nukkumaan.

Ai niin, ne jalat. Ehtiihän sitä, vaikka huomenna sitten.

Muistatteko te mitä teitte viime viikolla? Oliko hyvä boogie?

6 Permalink