Tietoa mainostajalle ›

Sunnuntain sekalaiset

4 No tags Permalink

Kun ensimmäisen lapsen tippuvasta hampaasta soitetaan fanfaareita, otetaan kuvia ja kirjoitetaan blogikirjoituksia, toisen kohdalla todetaan että kato, tipahti. Nyt on jo toinen tippumassa ja minä tyydyn kertomaan siitä näin.

Ehkä Kakkosta lohduttaa vähän se, että sillä on äitinsä kohtalotoverina. Mullakin heiluu hammas. Viisitoista vuotta sitten laitetty retentiokaari (ne tietää jotka tietää) ensin repsotti, sitten korjattiin väärin ja nyt osin poistettiin. Saan vielä kuukauden ajan jännätä heiluuko tämä etummainen vino hammas oikeaan suuntaan vai onko edessä oikomishoito.

Lainasin illalla Insinöörin maastopyörää ja rakastuin. En ollut ikinä ennen kokeillut koko hommaa, mutta nyt olen uskovainen. Kun taiteilee ihan hiljaista vauhtia kivien ja juurten yli, jyllää kropassa pieni adrenaliini ja keskittyminen on just eikä melkein. Silti ei kuole vaikka mokaisi. Pitkästä aikaa laji, joka saa oikeasti ajatukset pois kaikesta. Nyt en enää naura Insinöörin hulluille pyöräostoksille, voisi ostaa vielä vaikka yhden (mulle)!

Insinöörilläkin on uusi harrastus. Nämä tällaiset etsi viisi virhettä kuvat, joita sen sähköpostiin tulee moneltakin eri kaverilta viikottain. Tämänkertaisesta löytyi yksi virhe, spottaatko? Vinkkaan että kyseessä on valonkatkaisin, joka piirretään taitettuna drinkkipillinä mustan pallon päälle.

Tiedättekö, kun aina sanotaan että lapset on niin mutkattomia ystävystymään? Että ne vaan alkaa leikkiä yhdessä? Kakanmarjat sanon minä. Lause pitää paikkansa noin ikävuosina 4-5, sitten alkaa persoonat astua peliin. Ystävyys ei ole helppoa lapsillekaan. Ihan samalla tavalla kuin aikuisten, heidänkin pitää löytää jotain yhteistä ennen kuin eroja jaksaa sietää.

Saatoin tänään laittaa tyttärelleni pyynnöstä vähän meikkiä. Siitä saattoi tulla ihan törkeän kaunis ja mua saattoi alkaa pelottaa teini-ikä.

Kaikista kaunein se oli kuitenkin lllalla kasvojen pesun jälkeen.

On muuten rankkaa toimia pienten tyyppien ystäväkoutsina. Ei mitään hajua miten voisi auttaa ja autettavilla on suunnilleen sammakon tunnetaidot. Sattumalta välillä onnistuu ja silloin voikin leijua vaikka koko loppuillan tässä olen maailman paras vanhempi –kuplassa.

Huomenna sitten uudet draamat.

Tänään tulin suunnattoman onnelliseksi siitä että satuin valkkaamaan umpimähkään juuri oikean määrän henkareita pyykkikoneesta tulleille kauluspaidoille. Ai että, tätä nautintoa ei usein tule! Pienet ilot on suurimmat!

Kakkonen osaa kumota minkä tahansa totuuden, yhdellä pienellä sanalla. Kas näin: ”Tyyppi, sä oot jo viisi. Sun pitäisi osata syödä haarukalla, ei sormin.” ”Muka.”

Hän myös kyseenalaistaa valtaapitävät taiten: ”Siis pitääkö totella jo kerrasta?” hän kysyi tänään, puhtaasti hämmästyneenä. Jonka jälkeen ei totellut edes kolmesta kerrasta.

Sunnuntain sekalainen päättyy vinkkiin: Nämä ovat maailman parhaat ulkohousut pienelle lapselle. Pehmeät, kestävät, hyvin istuvat ja kohtuullisen hintaiset (30€). Tänään klo 24 asti vielä -20% XXL:stä niin kuin kaikki muukin siellä, jos liittyy uutiskirjeen tilaajaksi (saatan ostaa pari pyörää).

4 No tags Permalink

Jaksa vielä hetken aikaa – kohta helpottaa

Havahduin tänään jo toista kertaa viikon sisällä samaan hassuun tilanteeseen. Olen kotona, yksin. Tehnyt kaikki askareet ruoanlaitosta tiskaamiseen. Minulla on vapaa-aikaa. Muistatko vielä sen? Se oli se aika töiden ja nukkumaanmenon välillä jolloin sai tehdä ihan mitä halusi?

Käänsin selkäni ja sillä aikaa lapset kasvoivat niin, että minusta tuli vähän tarpeeton. Toki mua tarvitaan laastarihommiin ja yöllä vakuuttamaan että heiluva hammas ei ole pelätysti joutunut mahaan, mutta näin päivisin kaiken rullatessa ilman havereita elämä on jo super helppoa.

Minulla on aikaa, energiaa ja tilaa. Lapsilla on omat menot, kaverit ja jutut. Ne eivät edes halua tehdä ollenkaan jatkuvasti minun kanssani jotain. Ja ne on vasta 5 ja 6!

Mieleen tulee kaikki ne hetket, kun olen huokaissut että kylläpä nyt helpottaa. Vuoden kohdalla, sitten toisen, Kakkosen täyttäessä kaksi kuukautta, tissivuoren helpottaessa synnytyksen jälkeen, ensimmäisen kolmen tunnin unipätkän kohdalla.

Jälkikäteen katsottuna ehdottomasti isoin helpotuksen hetki oli siinä kohtaa, kun kummatkin lapsista alkoivat olla ihmisiä, jossain Kakkosen kaksivuotispäivän jälkeen. Kun koko elämä ei ollut enää vaippaa ja uhmaa. Sitä ennen meininki oli aikamoista.

Klassikko muistutuksena niistä vuosista. Ei ryppyjä, vaan ei myöskään hetkenkään lepoa.

Kaksi pientä lasta on stand-up show vuoristoradassa, keittiövuoro pyörän päällä, krapula ja bileilta samassa paketissa. Ihan hullua menoa, joka on niin siistiä ettei tosikaan mutta josta ei ehdi nauttia kun yrittää selviytyä seuraavaan hetkeen asti.

Se joka sanoo pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille kahden menevän siinä kuin yksi, valehtelee törkeästi.

Lähiömutsi-Hanne kirjoitti aikoinaan tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, kuinka vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä ja taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan.

Itsekin taisin joskus kirjoittaa että ”uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.”

valeäiti elämä helpottaa

Rypyt ehkä syvenee, mutta voitonmerkki se vaan vahvistuu.

Nyt, täältä autuuden päämajasta, voin kertoa teille että it todella gets better. Niin paljon parempaa on edessä. Teille rakkaille hajoaville, huutaville, itkeville ja väsyneille arjen figdet spinnereille lupaan, että ihan kohta helpottaa. Jaksat vain vielä hetken aikaa. Vaikka seuraavaan yöhön tai karkkipussiin.

Sillä yhtenä päivänä huomaat, että kaikki on mahtavaa. Kaksi lasta on yhtäkkiä enemmän ja parempaa kuin vain yksi.

Nyt tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni.

Enää vuosiin ei ole tullut niitä hetkiä kun pohdin kotiin tullessa mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin?

Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Elämässä ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ja lapset ovat suurimman osan ajasta aika mahtavia pakkauksia jotka antavat reilusti enemmän kuin ottavat.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee jatkuvalla syötöllä vastaan, minun omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, rakas väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa.

Lue myös:

Kai tähän tottuu?

2 No tags Permalink


Saavun alapihalle, kysyn miten on mennyt. Hyvin vain, kertovat. Haetaan yhdessä reppu ja kuulen että tänään tuli paljon läksyjä ja yksi kirja pitäisi päällystää. 

Tunnen itseni yhtäkkiä oikeasti äidiksi. Enemmän kuin ehkä koskaan. Nyt ollaan siinä, ihan lapsen kasvattamisen kynnyksellä. Oikeastaan tuntuu että kasvatan yhtäkkiä lastani yhdessä hänen kanssaan, hänen avullaan. 

Melko nextii levelii. 

Kävellään yhdessä tarhalle, kuulen päivän tapahtumat. IP-kerho on tänäänkin eniten mielessä. Oli siellä kuulemma jo joku oppituntikin mutta ei pieni vielä tajunnut mikä niistä hetkistä oli se tunti.

Reissuvihkossa on jo merkintöjä, pahamaineiseen Wilmaan ilmestyi lukkari. 

Onkohan sen nimi vielä lukkari? Lyijäri ainakin on nykyään lyikkäri ja koulutie ihan mahdottoman vaarallinen omaan metsäpolkuuni verrattuna.

Tarhalla sanotaan heipat ja muistutan pesemään kädet kotona. Minä menen hakemaan toista pientä yksinäni tarhasta ja päästän lapseni, noin eilen syntyneen rimppakintun, ensimmäistä kertaa koskaan ylittämään (helpon) suojatien yksin.

Hän aikoo mennä edeltä yksin kotiin, omilla avaimillaan. 

Eihän tätä voi kestää! Etten hetkeen tiedä varmasti missä oma lapseni on. Tai pysyykö se hengissä. Luotan puhtaasti hänen taitoihinsa. Onneksi ne ovat kohdillaan sillä kotona kuulen että 

”Meni äiti hyvin, se auto pysähtyi”. 

Tsiisus. Miten tästä elämästä selviää hengissä? Lapsi ja minä? 

Ainakin tänään olemme hengissä, onnellisia, ylpeitä ja itsenäisiä. Voi ettien että.  

2 No tags Permalink

Isoja ajatuksia rullaportaissa 

Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.

Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.

Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.

Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.

Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.

Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.

En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.

Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.

Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.

Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin? 

Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa. 
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?

Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen. 

Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä. 

Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna? 

Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.  

Laituri käytössä: juhlaa aamusta iltaan


Kaupallinen yhteistyö: Lip-Lap Laituri ja Suomen blogimedia. Lip-Lap laitureiden oma esite löytyy täältä.

Uusi laituri on ollut nyt noin kuukauden käytössä ja on aika raportoida miltä kaunotar oikeasti tuntuu. Voi pojat, missä käytössä se onkaan ollut!

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

Laiturilla kalastetaan, uidaan, syödään, hengaillaan, otetaan aurinkoa ja nautitaan iltaviinit. Se on niin tukeva ja turvallinen, että lapset on jopa välillä epähuomiossa päässeet ilman pelastusliivejä sinne astelemaan.

Joskus ne liivittömät rontit pääsee jopa livahtamaan lettujen ääreen kesken äidin kuvaussession.

liplap kokemuksia valeäiti

Uusi laituri on juuri sen verran isompi, että se on tuonut meidän mökille aivan uuden luksuksen. Meillä on vihdoinkin ilta-auringossa paikka ruokapöydälle!

Kun roudasin pihapöytämme kokeeksi yhtä iltapäiväkahvia varten laiturille, en todellakaan arvellut että se jäisi siihen pidemmäksi aikaa. Mutta niin se vain siinä jököttää suurimman osan ajasta. Laituri on ihan oikeasti riittävän tukeva ja iso siihen.

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

Laiturin jämäkkä olemus tekee myös sen, että siinä voi hengailla turvallisemmin isolla porukalla. Ei tarvitse katsoa onko paino jakaantunut tasaisesti, vaan lapset saa rauhassa seistä ihan reunalla kalastamassa.

Laiturin reunoista paljastui yllättävä bonus: paksu ponttoonin reuna on tosi mukava ihoa vasten. Laiturilla on siis hyvä istua ja heilutella jalkoja vedessä, ja pienen lapsenkin on helpompi laiturilla makoillen vähän kokeilla veden pintaa.

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

liplap kokemuksia valeäiti

hyvä mökkilaituri valeäiti

Laiturin mukana tulleet uimatikkaat ovat perushyvät: toimivat ja tukevat. Niiden alta löytyvä vesi on vain edelleen karaistavan kylmää.

Meidän laiturimme on malliltaan tuplamoduli (muut mallit löytyy täältä), joka on helppo asentaa ja nostaa talveksi pois, mutta sen mukana tulee myös yksi pieni haitta: Laiturin modulien väliin jää melko iso aukko, joka on ollut meille pienen oppimisen paikka. Sinne väliin on jo solahtanut ainakin yhden leikki-ikäisen jalka ja Legoukon kypärä. Toinen selvisi traumastaan hyvin, toinen menehtyi.

mökkilaitur

mökkilaituri

Useammasta palasta koostuva laituri myös niiailee vähän eri tavalla kuin vanha tönkkömme ja välillä meinaa varpaat kastua, jos toinen seisoo liian lähellä liittymäkohtaa.

Mutta: laituri on kaunis, toimiva ja turvallinen. Kaikkea mitä laiturin pitää olla. Kaikkinensa kokonaisuus on ihan kymppi miinus, ja laituri on tuonut merkittävää parannusta meidän kesähengailuun.

Seuraava raportti laiturista tulee ensi keväänä kun takana on laiturin nosto talviteloille ja lasku takaisin vesille. Innolla odotetaan, yrittääkö kaveri lähteä taas karkuun.

Nyt lähden pakkaamaan laukkuja ensi viikon laiturilomaa varten, adios!

liplap laituri