Tietoa mainostajalle ›

Miksi, oi miksi, edelleen kokkaan kun en halua?

Taas sitä saa miettiä. Että mikä siellä omassa päässä oikein viiraa. Meillä käytiin eilen seuraava keskustelu:

Minä: Voisitko sä tehdä huomenna ruoan?

Insinööri: (syvä huokaisu) no kai mä voin.

Minä: Onko se nyt noin kamalaa?

Insinööri: Kun mä en vain haluaisi tehdä arkena ruokaa ollenkaan.

Minä: No en mäkään jaksaisi aina tehdä.

Ininööri: Ei sit tehdä.

Minä: Täh? Mitä me sitten syötäisiin?

Insinööri: Syödään eineksiä.

Minä: NO EI VARMAAN! Sehän on kamalan epäterveellistä ja kallista ja laiskaa siis ei nyt hyvänen aika voi ihminen olla tekemättä edes ruokaa mikä se semmoinen aikuinen on joka ei edes ruokaansa tee, siivouskin ollaan jo jätetty ja mitä ne lapsetkin siitä oppii?! Täytyy sitä nyt herranjumala oma ruoka jaksaa tehdä. Ehhehei, ei, en todellakaan koskaan suostuisi.

Insinööri: No eihän ne ole epäterveellisiä. Vähemmän suolaa ja rasvaa kuin meidän ite tekemässä ruoassa.

Minä: Joo no..ehkä joo, mutta ei niin vain voi elää.

Insinööri: Miksei?

Minä: No, kun. No, kun. Ei vaan voi. Jokainen solu mun sisällä huutaa ettei se sovi!

No nyt sitten, solut ja kaikki.

Oikeasti, mitä helvettiä? Olen aika tosi huono tekemään ruokaa. En nauti siitä. Siihen menee tosi paljon meidän perheen energiaa ja aikaa. Lopputulos on huomattavasti enemmän epäterveellinen, ravintoköyhä ja tylsä kuin miltä se pääni sisäisessä sädekehässä vaikuttaa.

En minä ennen lapsia tästä vauhkonnut. Silloin käytiin ravintolassa tai syötiin leipää. Ihan oli hyvää elämää sekin. Tämä taitaakin olla yksi vahvimmista äitimyyteistä pääni sisällä. Perheelle tehdään ruokaa. Piste.

Vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa itselleni että einekset on tosi ok (ja on mulle sitä aika paljon opetettukin!) ja niitä aina säännöllisesti ostan, kokonaan (arki)ruoanlaitosta luopuminen saa jo ajatuksena minut hyperventiloimaan. Miksei saman tien lopettaisi sitten vaikka hampaiden pesua, tai vaatteiden pyykkäämistä! Ei käydä pöntölläkään kun kerran koko inhimillisyys perutaan!

Tänään ”tein” Insinöörin pakottamana puolivalmista lasagnea kaupan paketista. Lasagne, jos jokin pitäisi minusta tehdä itse. Se on juuri sopivan kärsimyksellistä. Nyt ruoasta tuli vähän pahaa, mutta tulipahan helposti. Samalla luin Lujasti lempeän tekstiä, jossa kehotettiin poistamaan elämästä turhat kuormitukset:

”Esimerkiksi alkoholi, sosiaalinen media, siisti koti, alusta asti itse laitettu ruoka ja ylimääräiset harrastukset voivat olla viisaita karsimiskohteita ruuhkaisessa elämässä.”

Viisaita karsimiskohteita? Eikä ole! Vaan ihan kamalia ajatuksia, nuo kaikki!

On ehkä myönnettävä, että pääni sisällä asuu edelleen joko Jeesus tai äitini. Joka joku sanoo, että ollaksesi hyvä ihminen, sinun on uhrauduttuva. Tee sitä ruokaa saatana (okei, Jesse ei sanoisi noin).

On myös ehkä myönnettävä, että tämä kynsin ja hampain ruoanlaitosta kiinni pitäminen on tosi tosi dorkaa, kun mukavaan repertuaariini kuuluu edelleen vain jauhelihaa ja makaronia.

Tämän tekstin jälkeen tulee varmuudella tapahtumaan se, että Insinööri ostaa kaapin täyteen eineksiä ja ilmoittaa juhlallisesti että näillä mennään. Yhtä varmasti tapahtuu se, että minä sanon ei ei ei se ei sovi, vääntäen samalla kiukulla ruokaa (ja ostan kuitenkin jatkossakin pinaattilettuja kerran viikkoon, koska niitä nyt vaan ei lasketa.)

Otin minä sentään pieniä askeleita kohti äitijumalalle haistattelua. Irtisanoin ensi kertaa sitten yhteistyön Sannan ruokakassin, koska siitä alkoi tulla kuormittava tekijä. Huomenna suostun pinaattilettuihin.

Sitten kun tämä talo rakennettu, minusta tulee taas ahkera siivooja ja ruoanlaittaja. Odottakaas vain.

 

Lue myös: 

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!

Jaksa vielä hetken aikaa – kohta helpottaa

Havahduin tänään jo toista kertaa viikon sisällä samaan hassuun tilanteeseen. Olen kotona, yksin. Tehnyt kaikki askareet ruoanlaitosta tiskaamiseen. Minulla on vapaa-aikaa. Muistatko vielä sen? Se oli se aika töiden ja nukkumaanmenon välillä jolloin sai tehdä ihan mitä halusi?

Käänsin selkäni ja sillä aikaa lapset kasvoivat niin, että minusta tuli vähän tarpeeton. Toki mua tarvitaan laastarihommiin ja yöllä vakuuttamaan että heiluva hammas ei ole pelätysti joutunut mahaan, mutta näin päivisin kaiken rullatessa ilman havereita elämä on jo super helppoa.

Minulla on aikaa, energiaa ja tilaa. Lapsilla on omat menot, kaverit ja jutut. Ne eivät edes halua tehdä ollenkaan jatkuvasti minun kanssani jotain. Ja ne on vasta 5 ja 6!

Mieleen tulee kaikki ne hetket, kun olen huokaissut että kylläpä nyt helpottaa. Vuoden kohdalla, sitten toisen, Kakkosen täyttäessä kaksi kuukautta, tissivuoren helpottaessa synnytyksen jälkeen, ensimmäisen kolmen tunnin unipätkän kohdalla.

Jälkikäteen katsottuna ehdottomasti isoin helpotuksen hetki oli siinä kohtaa, kun kummatkin lapsista alkoivat olla ihmisiä, jossain Kakkosen kaksivuotispäivän jälkeen. Kun koko elämä ei ollut enää vaippaa ja uhmaa. Sitä ennen meininki oli aikamoista.

Klassikko muistutuksena niistä vuosista. Ei ryppyjä, vaan ei myöskään hetkenkään lepoa.

Kaksi pientä lasta on stand-up show vuoristoradassa, keittiövuoro pyörän päällä, krapula ja bileilta samassa paketissa. Ihan hullua menoa, joka on niin siistiä ettei tosikaan mutta josta ei ehdi nauttia kun yrittää selviytyä seuraavaan hetkeen asti.

Se joka sanoo pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille kahden menevän siinä kuin yksi, valehtelee törkeästi.

Lähiömutsi-Hanne kirjoitti aikoinaan tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, kuinka vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä ja taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan.

Itsekin taisin joskus kirjoittaa että ”uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.”

valeäiti elämä helpottaa

Rypyt ehkä syvenee, mutta voitonmerkki se vaan vahvistuu.

Nyt, täältä autuuden päämajasta, voin kertoa teille että it todella gets better. Niin paljon parempaa on edessä. Teille rakkaille hajoaville, huutaville, itkeville ja väsyneille arjen figdet spinnereille lupaan, että ihan kohta helpottaa. Jaksat vain vielä hetken aikaa. Vaikka seuraavaan yöhön tai karkkipussiin.

Sillä yhtenä päivänä huomaat, että kaikki on mahtavaa. Kaksi lasta on yhtäkkiä enemmän ja parempaa kuin vain yksi.

Nyt tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni.

Enää vuosiin ei ole tullut niitä hetkiä kun pohdin kotiin tullessa mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin?

Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Elämässä ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ja lapset ovat suurimman osan ajasta aika mahtavia pakkauksia jotka antavat reilusti enemmän kuin ottavat.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee jatkuvalla syötöllä vastaan, minun omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, rakas väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa.

Lue myös:

Eka puhelin koululaiselle: kaikki mitä tarvitsee tietää

(Psst: Olen päivittänyt Valeäidin myös Blogloviniin, käy seuraamassa! Follow my blog with Bloglovin )

Te, joiden lapsi on syntynyt vuonna 2010 lienette tämän saman ongelman ääressä: tulevalle koululaiselle pitäisi hommata eka puhelin. Mutta mikä puhelin ja mikä liittymä? Minä kysyin tätä tetysti Valeäidin FB – sivuilta, josta poimin kaiken viisauden sekä lainaukset tähän tekstiin.

Kommenttienne ansiosta me päädyimme antamaan Ykköselle mun vanhan iPhone6:n, ostettiin laitteeseen Moi:n perusliittymä ja tilattiin Amazonista lapsen valitsemat kuoret suojaksi.

Nyt on kännykkäonni suurimmillaan ja viestit laulaa. On aika kertoa teille, mitä matkan varrella opin. Vuorossa siis Valeäidin vinkit: eka puhelin koululaiselle.

Lapselle puhelin

Eka puhelin lapselle – Satasella luuri, parikymppiä kuoriin

Konsensus tuntuu olevan selvä: osta lapselle Android-pohjainen puhelin, mieluummin jotain muuta kuin Samsung, koska:

”Samsungit on hanurista ja menee äkkiä uusintaan, kun kapasiteettiä ei ole mihinkään ja kosketusnäyttö huono käyttää”

Erityisen paljon kehuja sai Honor 7 sekä Huawei Y5, joka on kohtuullisen hintainen: noin satasen luokkaa, tosin ainakin hetki sitten DNA kaupoissa se näkyi olevan alennuksella 79€.

Katso ettei luuri ole liian suuri (lapsi osaa käsitellä) ja että se kestää rajua käyttöä. Kännykkä tulee varmuudella jäämään repun pohjalle myös sinä päivänä kun reppua käytetään nerokkaasti pulkkana.

Siksi kannattaa myös miettiä vakuutuksen ottamista:

”Puhelimeen voi ottaa vakuutuksen vahingon varalle (kokenut, kannattaa, molemmilla lapsilla korvannut uudella samanlaisella)”.

Itseäni olisi turnauskestävyyden takiakin kiinnostellut ihan tosi kovasti uudet Nokialaiset, erityisesti Nokia 3, mutta kun siitä ei ollut kokemuksia saatavilla. Samaa tuskailtiin kommenteissakin. Vink vink Nokia: heittäkää pari luuria bloggaajille!

Jos perheenne on yhtä omenoihin hurahtanut kuin me ja jonkun vanha on kotona iPhone lojumassa, anna se. Lapsi on silloin jo tottunut käyttöjärjestelmään ja “vahtiminen” on Perhejaon ansioista helppoa, siitä alla lisää. Ideaali olisi vanha iPhone 5 tai SE, koska se on lapselle juuri sopivan kokoinen käteen.

Muista ehdottomasti hankkia kuoret, ehkä myös suojalasi: mieluiten sellainen kuori joka sulkee kännykän kokonaan sisäänsä, siis myös etukansi joka lukittuu jotenkin kiinni. Monessa näissä on korttikotelo mukana joka on kätsy: siihen saa bussilipun sekä vanhemman puhelinnumeron kun puhelin häviää. Sehän siis tulee häviämään, useasti.

Tämä FB-sivulle tullut kommentti kiteytti hyvin nämä puhelinasiat:

”Älypuhelin, Android, niin saa kavereitten kanssa pelata samoja pelejä. Liikkeessä myyjä tietää mikä malli on suosituin ekaluokkalaisten puhelin. Osta niistä se suht edullinen/keskihintainen, niin ei harmita kun se puhelin on vessanpöntössä tai se on lopullisessa hukassa ja saat ostaa uuden. Pahimmassa tapauksessa niitä menee viisi vuoden aikana. 😉 Kuoret puhelimeen, niin se pysyy kädessä paremmin ja näyttöön se liimattava suojahomma. Se puhelin tippuu kädestä vaikka mitä tekis”.

Liittymän valinta lapselle

Liittymän ei tarvitse alkuun sisältää juuri ollenkaan puheluita tai normaaleja viestejä. Nettiäkin tarvitaan vain jonkin verran, sillä ainakin aluksi netin käyttöä pitää vahtia eli se tapahtuu kotona wi-fin ääressä. Jossakin perheessä 10€ prepaid oli kestänyt melkein vuoden.

Me valitsimme Moi:n, koska siinä on hyvät ominaisuudet käytön valvontaan ja perushinta oli edullinen (6€/kk kattaa netin, päälle tulee puhelut ja viestit).

Monella teleoperaattorilla hinnoissa on keskusteluvaraa ja omia valvontaominaisuuksia. Kannattaa siis kysellä ja tingata.

Säännöt kännykän käyttöön

Me harjoittelemme vasta ensimmäistä viikkoa, joten ihan guru en näissä ole. Tilanne elää kun opitaan mikä toimii. Yksi sääntö meillä on jo nyt ehdoton: puhelinta ei käytetä, ei edes oteta käteen ulkona liikenteessä. Muutenkin käyttöön kysytään aina erikseen lupa.

Lapsen kanssa kannattaa sopia yhdessä kuinka paljon ruutuaikaa saa päivässä olla, me olemme päätyneet alkuun tuntiin. Sovimme myös, ettei kännykän kanssa vetäydytä omaan huoneeseen näpyttelemään, ja kännykkä viettää iltansa muualla kuin sängyn luona. Tämä sääntö tulossa myös aikuisille. Ihan…kohta.

Somejutut saa jäädä vielä pitkäksi aikaa pois. Insta ja FB on ihan syystä K-13. Alakouluikäinen lapsi ei mitenkään osaa ratkoa itse mikä sisältö on sopivaa jaettavaksi ja mikä ei.

Muuten säännöissä on oleellista lähinnä niistä sopiminen. Yhdessä keskustellen, sääntöjä jatkuvasti päivittäen.

Sovellukset & asetukset – tiedä missä lapsi liikkuu ja mitä se tekee

lapsen puhelin seuranta

Ruutukaappaus ScreenTimen vanhemman näkymästä.

Moi:n yksi hyviä puolia on MunMoi, josta näkee helposti käytetyt minuutit ja datakertymät mutta mikä parasta – sen kautta voit sulkea lapsen liittymästä netin kokonaan pois. Rakastan sitä, että tämä toiminto on nimetty osuvasti ”Data-aresti”. Buahahahahaa.

Apple-perheen parasta antia taas on Perhejako: me hallitsemme Ykkösen kännykkämeininkejä hyvinkin tarkkaan. Kaikki uudet sovelluslataukset hyväksytetään meidän kauttamme ja näemme jatkuvasti, missä lapsi liikkuu. Lisäksi latasin puhelimeen ScreenTime-sovelluksen (aluksi ilmainen, sitten 5€/kk), jonka avulla voi seurata käytettyä ruutuaikaa ja laittaa myös kännykän sovellukset pois päältä ajan ylittyessä. Toistaiseksi käyttö rajoittuu ajan seuraamiseen: tuleeko siellä hengailtua liikaa. Life 360 kiinnostelee myös, saatan ladata sen kaveriksi.

Monilla teleoperaattoreilla on myös ratkaisuja näihin. Mainittuja olivat ainakin F-Securen mobiiliturva joka hoitaa virukset ja paikannuksen sekä asennusten valvomisen.

Asetuksista laitoin kaikenlaisia rajoituksia päälle: minkä ikärajan sovelluksia saa edes yrittää ladata, saako sovelluksia poistaa itse (ei) ja saako netissä mennä aikuisviihdesivuille (arvatkaa).

Aseta puhelimen asetuksista myös lapsen numero salaiseksi, ellet välttämättä halua lapsesi ostavan eläkevakuutuksia ystävälliseltä sedältä. Puhelinmyyjien pois käskemisen hoidan jatkossakin minä.

Android-klaanista osaan sanoa sen verran, että sovellusturvallisuus ja -laatu on eri luokkaa kuin Applella. Kannattaa olla siis tarkkana. Ainakin nämä sovellukset ovat saaneet suosioita osakseen; Norton Family Parental Control, Net Nanny ja Qustodio Parental Control. Myös aiemmin mainitut ScreenTime ja Life 360 löytyvät Android versioina.

ensimmäinen puhelin lapselle

Kasvata ja tue

Tämä on kaikista tärkein asia, oli puhelin ja liittymä sitten mikä tahansa. Lapsen kännykän käyttö vaatii pitkään tukea ja turvaa aikuiselta. Älä jätä lasta yksin kännykän viidakkoon vaan ole mukana aktiivisesti kolmella tavalla:

Ohjeista: Miten puheluihin vastataan, kuinka monta kertaa ”moi – moi” viestiketjun pitää jatkua, keille oman numeron voi antaa, mihin kellonaikoihin on ok viestitellä, milloin pitää olla äänet pois. Netin kanssa pitää vielä pitkään toimia aikuisen rinnalla, Googlesta löytyy mitä vain vaikka kuinka yrittäisit laittaa rajoituksia päälle. Kokemuksesta voin esimerkiksi kertoa, ettei “baby born” ole hyvä hakusana kuvahaulle. Meillä kaikilla on tästä keissistä arvet.

Seuraa: Netti on asia erikseen, mutta myöskään ekaluokkalaisten oma WhatsApp ryhmä ei ole paikka, jossa lasten kannattaa mellestää itsekseen. Katjan esimerkkiä seuraten aion tunkea ainakin itseni, mielellään myös jonkun toisen aikuisen tulevaan ryhmään seuraamaan keskustelua. En väijyäkseni, vaan auttaakseni. Jokainen pienistä tarvitsee ohjausta vielä pitkään sopivan viestintätavan löytämiseksi (ehkä jotkut aikuisetkin tarvitsisivat tätä vielä, toim. huom).

Muista kuitenkin myös tärkein: kannusta ja kehu. Oman kännykän saaminen on ihan mieletön merkkipaalu, ensimmäinen iso askel kohti itsenäisyyttä. Kännykkä on iso vastuu, josta kuuluukin olla ylpeä.

Lapsesta saattaa myös uuden viestintäkanavan myötä kuoriutua ihan uudenlaisia piirteitä ulos: syvää kiitollisuutta ja yllättävän kuivaa huumorintajua.

 

Eka puhelin lapselle

Hymiöistä on selvästi hyvä kiittää.

 

Tässä on kaikki ihan kymppiplussaa!

Toivottavasti tästä paketista oli hyötyä, lisää vinkkejä kaivataan ehdottomasti kommenttiboksiin!

PS. Uudessa Valeäidissä kommentit menevät ensimmäisen kerran minun hyväksynnän kautta, sen jälkeen pitäisi onnistua ilman välikäsiä.

Tsekkaa myös:
Lapsen ensimmäinen puhelin: 10 vinkkiä konkarilta (Minityyli)
Osta lapsen kännykkä nyt heti ja lataa sovellus sen valvomiseksi (TE)
Älyä vai helppokäyttöisyyttä? Näin hankit lapselle sopivan ensipuhelimen (HS)

Pitäisi haluta enemmän

Oletteko huomanneet, että me teemme tosi paljon asioita koska pitäisi tehdä jotain? 

Pitäisi käydä lenkillä ja nähdä ystäviä, lukea enemmän kirjoja ja roikkua vähemmän netissä. Hirvittävän vähän asioita tehdään siksi että niitä halutaan tehdä. 

Laitan tämän nyt stereotyyppisesti äitimarttyyrien piikkiin. Usein se on perheen äiti jonka on kovin vaikea tehdä asioita joita haluaa tehdä.  Osittain varmasti siksi, etteivät ruuhkavuodet anna ihan kaikelle periksi. Joka duunipäivän jälkeen ei voi mennä spontaanille terassiviinille. 

Mutta on paljon sellaista, mitä voisi järjestää helposti tai jopa sellaista mitä jo tehdään, mutta usein teemme niitäkin sitä asiaa suorittaen, pitäisi takaraivossa.

Portugalin viimeisinä päivinä tämä äitimarttyyri sai eräässä turistibussissa pienimuotoisen uhmakohtauksen kun tajusi ettei tee juuri nyt todellakaan mitään sellaista mitä haluaisi tehdä. Ystävä katseli (melko) kärsivällisesti kiukutteluani ja kysyi sitten hellästi; mitä sinä sitten haluaisit tehdä? 

Jatkoin kiukuttelua hiljaa, koska en tiennyt vastausta hänen kysymykseensä. Jouduin miettimään ihan kunnolla, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Huomasin listan olevan tärkeä myös kotiin vietäväksi joten tein siitä vähän pidemmän.

Haluan tyhjää aikaa.

Parasta on aikatauluista vapaa aika, jonka voi käyttää ihan niin kuin haluaa. Että ehtii haahuilla Lissabonin kaduilla, pötköttää sohvalla tai hypistellä ihania kenkiä mitään ostamatta. Puhua maratonpuheluita kaverin kanssa tai lueskella vanhoja naistenlehtiä. Tärkeintä on ettei erehdy selailemaan somea. 

Haluan kirjoittaa.

Melkeinpä ihan sama mitä kirjoitan, pääsen siinä armolliseen onnelliseen flow-tilaan. Rakastan asetella sanoja hyviksi lauseiksi ja toimiviksi tarinoiksi. 

Kirjoittamiseen liittyy salattu, maaginen hetki, jonka jahtaaminen oikeuttaa kaikki tylsät ja turhat lauseet siinä välissä. 

Maagisella hetkellä päässä (tai näppiksellä) muodostuu lause, joka toimii. Se on kaunis, se on näppärä, se kuvastaa täydellisesti sitä mitä ajattelit. Se soljuu ajatuksissa kauniisti, maistuu hyvältä ja tuntuu silkkiseltä. Ah. Writer’s high, sanon.

Haluan kirjoittaa blogia.

Rakas blogi, välillä niin rasittava riippakivi. Mutta haluan jatkaa sitä vielä hamaan tulevaisuuteen. Kirjoitan tänne minusta, lapsista, elämästämme, koska haluan muistaa. Nämä ruuhkavuodet sulattaa aivot, jotenkin nämä hetket pitää tallettaa.

Haluan laulaa.

Lauluun on piilotettu se sama maaginen hetki kuin kirjoittamisesssa. Kun avaan suuni ja laulan, jotain ihmeellistä tulee minusta ulos. 

Tunteita, ilmaisua, ääntä, minua. Peittelemätöntä ja voimallista minua. Joskus tuntuu että olen eniten oma itseni kun laulan. Olen lopettanut laulamisen viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan, enkä oikein tiedä miksi.

Laulaminen on hyvinvoinnilleni niin tärkeää, että kun pakotin itseni laulamaan taas ja osuin ensimmäiseen melodiseen kertsiin joka sopii täydellisesti äänialaani, aloin itkeä. Lisää autossa laulamista kiitos.

Haluan tanssia.

Tanssissa on sama efekti kuin laulamisessa. Kummassakaan en ole maailman tai edes korttelin paras, mutta sillä ei ole väliä. Oleellista on se raaka fiilis, joka purkautuu kun musiikki vie mennessään. 

Nolona myönnän että lempparitapani tanssia on baarin lattialla, jonkun ihanan kermaisen pop-biisin vietävänä. Tanssia tapahtuu todella harvoin koska ne baari-illatkin on aika harvassa. Mutta voisiko kotona tanssia samalla tavalla?

Haluan pelata koripalloa.

Korispelin aikana ei voi ajatella mitään. Sydän hakkaa parhaansa mukaan, jalat yrittää jaksaa hypätä vielä kerran ja aivot raksuttavat parasta pelipaikkaa etsien. Se on ihanaa. 

Valitettavasti sellaisen touhun jälkeen ei voi ajatella mitään muuta kuin kipeää selkäänsä. Niinpä olen raskain sydämin sanonut toistaiseksi hyvästit Sukkiksille. Toivottavasti en lopullisesti. Kesähöntsä mainittu!

Haluan kävellä metsässä.

Rakkaus, jonka olen löytänyt vasta tässä keski-iän lähestyessä mutta voih miten ihanaa se on. Olen kulkenut metsässä koko lapsuuteni, koulumatkatkin meni metsän kautta. Silloin metsässä oli koko maailma, leikisti koti ja oikeasti reitti kotiin. 

Nyt menen havujen ja juuristen polkujen ääreen purkamaan vaikeaa hengittämistä ja mustia ajatuksia. Metsän suojainen, raikas ilma saa joka kerta olon kevyemmäksi.

Asetan itselleni kesäpäätöksen: näitä kaikkia pitäisi haluta lisää. Mitä sinä haluat tehdä?