Tietoa mainostajalle ›

Hyvä sparrauskaveri on kultaakin arvokkaampi

5 No tags Permalink

Kuulkaahan lapset, täti kertoo teille nyt menestyksen salaisuuden.

Elämässä ja erityisesti töissä on tosi tärkeää saada omille tuotoksilleen toinen mielipide. Ihminen, joka tarjoaa tukea, neuvoa ja mielipiteitä, lyhyesti sparrausta. On ympäröitävä itsensä itseään fiksuimmilla ihmisillä, joilta kysyä neuvoa. Tai pyytää vain taputusta olalle, saada vahvistusta ennen pelottavaa julkistusta.

Sparrauksessa kerrot ajatuksesi tai näytät luonnoksesi jollekin luotettavalle ja osaavalle ihmiselle ennen kuin julkaiset sen työnä asiakkaalle, puheena hääparille tai tekstinä blogiin.

Hyvä sparrauskaveri on kuin pehmeä kaikukuoppa, joka palauttaa tekeleesi samana mutta uutena: ajatus piirun verran kirkkaampana, vitsit terävämpänä ja punainen lanka eheämpänä.

Tämäkin teksti olisi paljon parempi jos näyttäisin sen ensin Lauralle.

Paras sparrauskumppani on sellainen joka katsoo vähän eri suuntaan vierelläsi.

Minun on jo pitkään pitänyt kiittää Lauraa hyvästä sparrauskumppanuudesta. Laura on yksi parhaita tuntemiani sisällöntuottajia, ellei paras.

Ainakin kerran muistin tämän kertoa Lauralle, nyt teen sen vielä julkisesti:

”Oot muuten tosi lahjakas sisältömuija, kai tiedät sen?”

Eikä Lauran taidot pelkästään sisältömuijan tehtäviin jää. Sparrailen Lauran kanssa kaikkea töistä ruoanlaittoon ja pukeutumiseen.

Silloin tällöin olen Lauran osaamisesta avoimesti kateellinen, mutta useammin mietin ”mitenhän Laura tämän tekisi” ja piiskaan pelkällä ajatuksella oman työni paremmaksi.

Facebookissa viestit vain kolahtelee kun lähetämme toisillemme tekstejä tsekattavaksi ja kommentoimme niitä. Pitäisikö tuon pätkän sittenkin olla vähän tiiviimpi? Toi on kova, aloita tuolla!

Jaamme myös aiheita. Annamme toiselle käyttöön idean jostain mikä ei omaan mediaan tai mielentilaan sovi.

Tämän kaiken jälkeen huomaan tulleeni itse paremmaksi. Kuvat ovat vahvempia ja teksti tiukempaa.

TJEU: Lauran Insta ja sen story on ihan omaa luokkaansa. Tässäkin syntyi timanttista sisältöä.

Sparrauksemme tuloksia on ainakin teksti Ujo lapsi on fiksu, joka lähti keskustelustamme. Samoin 20+1 lausetta, joita miehille ei sanota sai monta lausetta Lauralta.

Kas kummaa, nämä kummatkin ovat Valeäidin Top-listalla luetuimmissa teksteissä ikinä. Sparraus kannattaa.

Sparrauksen kauneus ylettyy kaikkiin elämän osa-alueisiin. Aina kannattaa kysyä toista mielipidettä ja olla valmis oikeasti myös kuulemaan sitä rakentavaa palautetta.

Lopullinen vastuu on kannettava itse.

Joskus teksti on julkaistava vaikka muut epäröivät, jättää se vähän outo läppä joka ei kaikille auennut. Sillä kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää toisen omaa ääntä.

Sinä olet oman mediasi ja hitto vie elämäsikin päätoimittaja, joka tekee lopullisen linjanvedot.

Hanki silti ympärillesi timanttinen toimitus, joka haluaa auttaa toinen toistaan vain auttamisen ilosta. Muista kiittää heitä hyvästä työstä aina kun voit.

Kiitos Laura <3

5 No tags Permalink

Ajattele edes vessassa

Päivittelin jokin aika sitten kauhuissani kaverille, että olen ottanut tavaksi tuijottaa kännykkää jopa hammaspesun aikana. Kohtasin hämmennystä – mitä vikaa siinä on? No sitä vikaa, että se kaksi minuuttia oli vielä jokin aika sitten ainoa hetki päivässä jolloin sain tylsistyä eli ajatella.

Melkein kaikki muut välit täytän jollain. Kännykällä. Lenkillä kuuntelen siitä podcasteja, autossa soitan puheluita, vessassa selaan somea (#tunnustan) ja siivotessakin jokin media pauhaa jossain kohtaa kämppää. Vain suihkussa olen ajatusteni kanssa, onneksi sentään se.

Sitten kävi niin onnellisesti, etten osannut laittaa uudessa liittymässäni asetuksia oikein kahden edellisen ulkomaan matkan aikana.

Olin ensin New Yorkissa 5 päivää ilman (mobiili)nettiä, sitten melkein heti perään Portugalissa lähes olemattoman netin armoilla. Se oli ihanaa.

Sillä kaikella ajallani ehdin katsoa esimerkiksi New Yorkin metrossa ihmisiä vähän säälien. Niin hölmöiltä näyttivät kaikki niskanikamat pulleina ruutujaan tuijottaen. Se on surullinen ja vähän kreisi näky kun koko vaunu istuu hiljaa yksin, siirtelee peukkua lasittuneella katseella, nousee omalla pysäkillä penkistä eteensä vilkaisemattakaan. Ikään kuin korviin kasvaneista nauhoista olisi kuulunut käsky liikkua.

Jos joku 80-luvulla olisi nähnyt tämän tulevaisuuden silmissään, ei salettiin olisi uskonut. Että joka ikinen ihminen lapsesta mummoon istuu hiljaa ja swaippaa. Marty McFlyn hoverboardkin näytti todennäköisemmältä.

Eihän tässä menossa ole mitään järkeä.

En mä tässä nyt yritä liikaa hurskastella. Ihan yhtä lailla kulutan minäkin kännykän akun päivällä loppuun kun vedän sormella uusia ja uusia juttuja eteeni. Insta – FB – meilit – privameilit – slack. Sitten kierros uudestaan jos jotain löytyisikin. Kävellessä, vessassa, liikennevaloissa.

Paitsi että nuo kolme viimeksi mainittua olen päättänyt lopettaa. Taas.

Olen kuin jojolaihduttaja: Maanantaina päätän elää terveellisemmin ja viimeistään tiistaina mussutan donitsia, koska oli niin rankka päivä ja ansaitsen nyt tämän.

Mutta nyt ilmassa on jotain uutta, aitoa sisäistä halua. Sitä tarvitaankin, kuin laihduttaessa; pelkkä päätös ja donitsien jyrkkä kieltäminen ei auta mitään. On oikeasti haluttava muutosta elämään, tunnettava miten hyvältä se parempi vaihtoehto tuntuu.

Ei tätä enää kiitos. (PS: älä ahistu, kuva lavastettu. Tavallaan).

Se on ihme juttu, miten nopeasti siihen tottuu. Ajattelemaan. Katselemaan, miettimään ja vain hengittelemään. Olemaan jouten. Sillä ajalla tämäkin teksti on päässä syntynyt.

Joutilaana oleminen on ihanaa. Tylsistyminen on mahtavaa ja ajattelu piristävää. Haluan sitä taas enemmän elämääni.

Viimeksi tämän suuren mindfulnessharjoituksen suurin anti oli kahden eläkeläisrouvan keskustelu, joka kantautui korviini bussin viereiseltä penkiltä. Siinä rouvat vertailivat kikherneiden hintoja (yksi laatu on toista halvempaa mutta ne pitää keittää, eli sähköä ja vettä kuluu enemmän) ja tajusin kuinka eri maailmassa elämme; minulle 0,79€ maksava purkki on kaapin pohjalle jäävä hävikki ja heille merkittävä osa päivittäisestä proteiinin saannista.

Oli muuten melko paljon syvällisempi havainto kuin neljä uutta smoothiebowlia Instassa.

Voisinko antaa ajatusteni taas harhailla edes kerran päivässä ihan oma-aloitteisesti? Vaikka vessassa, tai hampaiden pesun ajan? Illalla ennen nukahtamista, kännykkä olkkarissa ja minä sängyssä?

Aloitan pienestä ja sanon nyt itselleni: ajattele edes vessassa.. Tuntuu vaikealta, mutta palkinto on yleensä hyvä.

Lähdetkö messiin? Ajatellaanko enemmän?

Pitäisi haluta enemmän

Oletteko huomanneet, että me teemme tosi paljon asioita koska pitäisi tehdä jotain? 

Pitäisi käydä lenkillä ja nähdä ystäviä, lukea enemmän kirjoja ja roikkua vähemmän netissä. Hirvittävän vähän asioita tehdään siksi että niitä halutaan tehdä. 

Laitan tämän nyt stereotyyppisesti äitimarttyyrien piikkiin. Usein se on perheen äiti jonka on kovin vaikea tehdä asioita joita haluaa tehdä.  Osittain varmasti siksi, etteivät ruuhkavuodet anna ihan kaikelle periksi. Joka duunipäivän jälkeen ei voi mennä spontaanille terassiviinille. 

Mutta on paljon sellaista, mitä voisi järjestää helposti tai jopa sellaista mitä jo tehdään, mutta usein teemme niitäkin sitä asiaa suorittaen, pitäisi takaraivossa.

Portugalin viimeisinä päivinä tämä äitimarttyyri sai eräässä turistibussissa pienimuotoisen uhmakohtauksen kun tajusi ettei tee juuri nyt todellakaan mitään sellaista mitä haluaisi tehdä. Ystävä katseli (melko) kärsivällisesti kiukutteluani ja kysyi sitten hellästi; mitä sinä sitten haluaisit tehdä? 

Jatkoin kiukuttelua hiljaa, koska en tiennyt vastausta hänen kysymykseensä. Jouduin miettimään ihan kunnolla, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Huomasin listan olevan tärkeä myös kotiin vietäväksi joten tein siitä vähän pidemmän.

Haluan tyhjää aikaa.

Parasta on aikatauluista vapaa aika, jonka voi käyttää ihan niin kuin haluaa. Että ehtii haahuilla Lissabonin kaduilla, pötköttää sohvalla tai hypistellä ihania kenkiä mitään ostamatta. Puhua maratonpuheluita kaverin kanssa tai lueskella vanhoja naistenlehtiä. Tärkeintä on ettei erehdy selailemaan somea. 

Haluan kirjoittaa.

Melkeinpä ihan sama mitä kirjoitan, pääsen siinä armolliseen onnelliseen flow-tilaan. Rakastan asetella sanoja hyviksi lauseiksi ja toimiviksi tarinoiksi. 

Kirjoittamiseen liittyy salattu, maaginen hetki, jonka jahtaaminen oikeuttaa kaikki tylsät ja turhat lauseet siinä välissä. 

Maagisella hetkellä päässä (tai näppiksellä) muodostuu lause, joka toimii. Se on kaunis, se on näppärä, se kuvastaa täydellisesti sitä mitä ajattelit. Se soljuu ajatuksissa kauniisti, maistuu hyvältä ja tuntuu silkkiseltä. Ah. Writer’s high, sanon.

Haluan kirjoittaa blogia.

Rakas blogi, välillä niin rasittava riippakivi. Mutta haluan jatkaa sitä vielä hamaan tulevaisuuteen. Kirjoitan tänne minusta, lapsista, elämästämme, koska haluan muistaa. Nämä ruuhkavuodet sulattaa aivot, jotenkin nämä hetket pitää tallettaa.

Haluan laulaa.

Lauluun on piilotettu se sama maaginen hetki kuin kirjoittamisesssa. Kun avaan suuni ja laulan, jotain ihmeellistä tulee minusta ulos. 

Tunteita, ilmaisua, ääntä, minua. Peittelemätöntä ja voimallista minua. Joskus tuntuu että olen eniten oma itseni kun laulan. Olen lopettanut laulamisen viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan, enkä oikein tiedä miksi.

Laulaminen on hyvinvoinnilleni niin tärkeää, että kun pakotin itseni laulamaan taas ja osuin ensimmäiseen melodiseen kertsiin joka sopii täydellisesti äänialaani, aloin itkeä. Lisää autossa laulamista kiitos.

Haluan tanssia.

Tanssissa on sama efekti kuin laulamisessa. Kummassakaan en ole maailman tai edes korttelin paras, mutta sillä ei ole väliä. Oleellista on se raaka fiilis, joka purkautuu kun musiikki vie mennessään. 

Nolona myönnän että lempparitapani tanssia on baarin lattialla, jonkun ihanan kermaisen pop-biisin vietävänä. Tanssia tapahtuu todella harvoin koska ne baari-illatkin on aika harvassa. Mutta voisiko kotona tanssia samalla tavalla?

Haluan pelata koripalloa.

Korispelin aikana ei voi ajatella mitään. Sydän hakkaa parhaansa mukaan, jalat yrittää jaksaa hypätä vielä kerran ja aivot raksuttavat parasta pelipaikkaa etsien. Se on ihanaa. 

Valitettavasti sellaisen touhun jälkeen ei voi ajatella mitään muuta kuin kipeää selkäänsä. Niinpä olen raskain sydämin sanonut toistaiseksi hyvästit Sukkiksille. Toivottavasti en lopullisesti. Kesähöntsä mainittu!

Haluan kävellä metsässä.

Rakkaus, jonka olen löytänyt vasta tässä keski-iän lähestyessä mutta voih miten ihanaa se on. Olen kulkenut metsässä koko lapsuuteni, koulumatkatkin meni metsän kautta. Silloin metsässä oli koko maailma, leikisti koti ja oikeasti reitti kotiin. 

Nyt menen havujen ja juuristen polkujen ääreen purkamaan vaikeaa hengittämistä ja mustia ajatuksia. Metsän suojainen, raikas ilma saa joka kerta olon kevyemmäksi.

Asetan itselleni kesäpäätöksen: näitä kaikkia pitäisi haluta lisää. Mitä sinä haluat tehdä?

Ei se ohi ole

Vuosi sitten keväällä uin masennuksen syvissä vesissä. En pitkään, enkä kovin syvästi. Hoidin homman tapani mukaan nopeasti räpeltäen, kärsimättömästi kuvitteelliseen maaliin. Vähän juttelua, vähän saikkua ja vähän lepoa.

Tässä tämä nyt oli, kaikki ok!

Eihän tietenkään ole. Eivät masennus ja ahdistus ole mitään flunssia jotka podetaan pois muutamalla sohvapäivällä. Ne elävät inhimillisinä taipumuksina mukana elämässä päivästä toiseen.

Ne vievät välillä enemmän mukanaan ja joskus saattavat imaista kuukausiksi pimeään. Uskon että se viikkoja kestävän pimeän aika on minulla aidosti takana (vaikka saattaa toki olla edessäkin), mutta niitä pienempiä aaltoja kyllä tulee edelleen.

Joskus on vaikea hengittää, vaikka edessä on uskomattoman kaunis vuoristo Portugalissa ja lämpö hellii ihoa. On helppo ahdistua.

Joskus huomaa, ettei rinnassa tunnu sellaista läikähtelevää intoa mitä pitäisi tulla kun edessä on uima-altaallinen onnesta kiljuvia lapsia ja kädessä olut. On vaikea innostua.

Haasteena on se että muistaisi olevansa toipilas. Että näitä fiiliksiä pitää edelleen työstää ja käsitellä, eikä mennä möllöttää välillä vaikeasti hengitellen.

Kun ei muista olevansa vielä matkalla jonnekin, päähän nousee harmaita ajatuksia. Olenko onneton? Olenko vain tosi vaikea tyyppi?

Sitten sitä tajuaa olevansa vain vähän vinksahtanut. Että ai niin, tää oli tää juttu, eihän tässä! Otan sen vastaan, annan sen tulla ja kirjoitan sen ulos.
Sitten voi taas elää.

Ja kyllä kuulkaa voikin kylmä olut maistua hyvältä kun antaa sen maistua hyvältä.

Olisipa se edes PMS

Tähän aikaan huomenna astun ulos lentokoneesta ja ihmettelen JFK:n hälinää. Puristan passia hikisesti ja toivon, etten näytä t e r r o r i s t i l t a (eihän ne lue suomalaisia blogeja, eihän?). Venyttelen yhdeksän tunnin aikana vielä pahemmaksi mennyttä selkääni ja mietin, onko vuokraamamme AirBnB kämppä oikeasti olemassa.

Parempi olisi, koska siellä on kattoterassi.

Kattoterassi! New York, ystävät, vapaus, loma, aurinko! Tässä pitäisi olla aivan todella, todella fiiliksissä!

Sen sijaan löydän itseni itkemästä pimeästä makkarista, koska olen taas menettänyt hermoni lapsille. Kitissyt ja nalkuttanut ja vähän huutanutkin. Sitten itken sitä etteivät ne edes tajua mun olevan surullinen ja että ne nauraa kikattaa siellä kahdestaan. Että menetän senkin mukavan hetken niiden kanssa.

Viimeisen hetken.

Ihan kuin olisin lähdössä kuuhun. Että nyt kun on tämä viimeinen ilta niin pitää lasten kanssa olla oikein läsnä ja iloinen ja meidän kaikkien pitää vaan halata ja olla onnellisia ja ne voisi vaikka pukea ne vitun yöppärit kun pyydän eikä repiä uutta sohvaa.

Ei saatana.

Voisinpa ottaa näin rennosti tällä upealla uudella sohvallamme. Mutta en voi, koska vituttaa myös se etten saa aikaiseksi ottaa sohvasta parempia kuvia. Aaaaargh. Kerron silti että se on Hakolan Lazy ja se on ihana. NIin on toi poikakin.

Kärsin siitä yberärsyttävästä äitiyden sivuoireesta, jossa poden huonoa omatuntoa siitä että mulla on aivan luksusreissu edessä. Oletan, että minua tullaan siitä rankaisemaan. Viiden päivän aikana tulee varmasti soitto kotoa että joku on joutunut sairaalaan. Tai joudun itse jonkun p o m m i n alle (huomaattehan miten nerokkaasti välttelen sitä T-leimaa!)

Lapset joutuu sitten kasvamaan raajarikkoina ja äidittöminä koska mutsin oli pakko mennä johonkin perkeleen New Yorkiin.

Kannattiko, nii?

En olisi uskonut sanovani näin, mutta toivottavasti mulla alkaa vaikka menkat huomenna. Olisipa tämä PMSää. Koska muuten kyllä vituttaa olla näin hullu akka.

P.s. HUOMENNA NEW YORK!!!!

 

(ei se fiilistely kyllä vieläkään ihan aidosti lähde).