Tietoa mainostajalle ›

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Rakastu aloittamiseen

Sanoin ennen olevani perfektionisti. Se kuulosti niin komealta, kunnianhimoiselta.  Olen valitettavasti kuitenkin oppinut, etten todellakaan jaksa hinkata asioita niin täydelliseen lopputulokseen mitä pesunkestävä perfektionisti tekisi. Saatan hyvinkin laittaa blogijuttuun kuvan, johon en ole ihan tyytyväinen. Ihan vain saadakseni jutun tehtyä loppuun asti.

En siis kärsi Eeva Kolun tapaan täydellisyyden tavoittelusta, mutta jostain muusta kyllä. Olen kaikki tai ei mitään – ääliö.

Jos jotain tehdään, se tehdään kokonaan!

Kirjat luetaan loppuun vaikka olisivat huonoja, kotisiivoukseen kuuluu aina kaikki imuroinnista lakanoiden vaihtoon ja vessojen pesuun, loppuraportti tehdään töissä alusta loppuun, salilla treenataan koko ohjelma viimeistä toistoa myöten. Ruoanlaitossa vaihtoehtoina on kaikki alusta itse tai einekset. Puolivalmisteita ei tällainen ääliö tajua käyttää.

Mielessäni asioita ei tarvitse tehdä täydellisesti, mutta kokonaan ne kyllä pitää suorittaa. Arvatkaa vain kuinka usein siivoan tai käyn salilla?

Kaltaiselleni suorittajalle täydellistä lopputulosta tärkeämpää on kokonainen lopputulos. Sen takia moni juttu paisuu omassa päässä liian isoksi, enkä tee sitä ollenkaan. Salille lähtöä miettiessä päässä vilkkuu se kolmas kierros kahdeksatta liikettä ja kaikki tuntuu liian raskaalta. Töissä loppuraporttia aloittaessa näen jo edessäni kymmenet eri kuviot ja sepustukset, jotka vielä pitää saada aikaan.

Enkä tee yhtäkään. Sillä vaikka kuinka olen itse itseäni hienosti neuvonut pilkkomaan töitä ja asettamaan osatavoitteita, harvoin siinä oikeasti onnistun.

Katselen kateellisena minua rennompien ihmisten menoa. Insinöörin mielestä on oikein fine imuroida maanantaina, laittaa pyykkejä keskiviikkona ja pestä yksi vessa seuraavana lauantaina. Minua se kiristää, vaikka oma kaiken kattava tapani jättäisi koko kämpän taatusti siivoamatta seuraavaan Freska-päivään saakka.

Mieluummin en tee mitään kuin vain vähän.

Tämäkin blogikirjoitus meinasi jäädä kirjoittamatta, koska en ollut varma saanko tästä ajatuksesta kokonaista tekstiä aikaiseksi. Korvieni välissä joku sanoi että äh, älä, ei siitä ainakaan hyvä tule. Ei kannata yrittää jos ei voi voittaa tuntuu sekin välillä olevan elämäni mantra.

Maailma ympärillä vilisee suorittamista tukevia kliseitä kuten ”stop starting and start finishing”. No hemmetti kun tällä ajatuksella en sitten aloita ollenkaan!

Nyt haluan rakastua suorittamisen sijaan aloittamiseen. Tehdä tyytyväisenä vain viiden minuutin ajan uutta blogipostausta tai rohkeasti siivota vain keittiön.

Jos vaikka yrittäisin ensi alkuun totella omaa neuvoani, jonka kerran työkaverilleni annoin työblokkien purkamiseen. Hänellä se toimii kuulemma edelleen. Sen jujuna on aikaan sidottu aloittaminen: Laita ajastin soimaan 20 minuutin päähän ja sitoudu aloittamaan jotain isoa asiaa sen verran. Kun aika loppuu, saat lopettaa tekemisen.

Yleensä sen lyhyen ajan aikana saa vihdoin hommasta kiinni ja lopettamisen sijaan tuleekin nakutettua raivoisassa flow-tilassa kaikki valmiiksi.

Ei täydelliseksi, mutta valmiiksi. Ah, miten ihana ajatus.

..ei kun, siis..no, opettelen tästä pois. Vähän kerrallaan.

Vähän kehno mutta loppuun asti suoritettu kuva muistuttaa toisesta ikiviisaudesta: yksi asia kerrallaan.

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!

Kiire sopii minulle – muka

Tämä on jotenkin tosi harmillista huomata, mutta mulle sopii ihan hirveän hyvin kreisinopeat päivät ja ylitäydet aikataulut. Kun kalenterissa sykkii neljästä kuuteen palaveria ja tekemistäkin olisi; kun puhelin piippaa kysymyksiä ja meilejä on lähetettävänä, minä suihkin kympillä ja saan täyttymystä.

Näiden työpäivien jälkeen on kuin salilla olisi käynyt. Treenin tuntee vielä pulleissa käsissä ja väsyttää sopivalla tavalla. Tuntee antaneensa kaikkensa.

Hitaat päivät ovat kamalia. Kun tekemistä on niin vähän, ettei sitä oikein jaksa edes aloittaa. Muutaman löysemmän, mutta toki täysin toimistolla vietetyn toimettoman päivän jälkeen fiilis on tahmainen, kuin ei olisi vaihtanut yöppäreistään ollenkaan pois. Päätä särkee ja väsyttää. Kaikki takkuaa, kaikki harmittaa.

Kunnes hommat alkaa vähän kasaantua ja aika painaa päälle. Sitten hommat vain tehdään, vähän vielä nuristen ja valittaen.

Kaikki on toisin kun on tekemistä on liikaa. Silloin sotken oravanpyörää niin ettei tosikaan.

Sotkenkin sitä pyörää tosi nopeasti. Olen ihan liiankin nopea tyyppi. Jos kiire painaa päälle, saan tehtyä alle puolessa tunnissa järkyttävän määrän asioita. Viimeistelen tarjouksen, soitan puheluita, päivitän Instan ja kommentoin kollegan tarjousta. Nautin tästä kaikesta, kunnes tulee täysi stoppi.

Koska enhän minäkään yli-ihminen ole. Ei se kiire mulle oikeasti sovi. Muutaman tälläisen päivän jälkeen sohin edelleen samaa vauhtia ja teen töitä taksissakin, mutta sydän alkaa ilmoitella ettei pysy perässä. Yöunet huononee ja kärttyisyys lisääntyy.

Luulen olevani onnellinen ja tehokas mutta olenkin uupunut ja tehoton. Tänään tajusin, miksi teen tätä itselleni. Sillä kiirepäivinä olen onnellinen, koska suorittaja sisälläni tuntee itsensä vihdoinkin riittävän aktiiviseksi.

Lisää tätä kiitos.

Tämän kirjoituksen nakutin hetken mielijohteesta, kun olin jo sulkenut koneen superpitkän päivän päätteeksi. Oloni oli niin levollinen, mieli niin tyhjä. Koin kerrankin antaneeni kaikkeni. Mitä annoin?

Heräsin seitsemältä tekemään töitä. Olin palavereissa puoli kymmenestä puoli viiteen, taukoamatta. Söin muutaman tunnin välein jotain hölmöä (banaani, croissant, sushimättö, jugurttia). Nakutin viimeiset ai niin tämäkin piti hoitaa – hommat toimistolla muiden jo lähdettyä. 18.28 suljin koneen, 18.32 olin avannut sen uudestaan ja tämä teksti oli valmis.

Nopea. Tehokas. Vähän hullu. Enkä oikeasti saanut mitään kovin isoa aikaan.

Ja nyt en osaa lähteä kotiin. Koska on niin mukavaa tuntea saaneensa jotakin aikaan.

Voi herranjestas sentään. Mihin lataamolle minun kaltaiseni suorittajat pitäisi tunkea? Meditaatiovinkkejä, anyone?

Jalkapallo on pojille, tanssi tytöille

Eräänä torstaina samban takahuoneessa istui kanssani odottamassa äiti pienen poikansa kanssa. Kun tyllihelmaiset prinsessat olivat suhahtaneet toinen toisensa jälkeen sambailemaan, pojan äiti kysyi muiden tyttöjen äideiltä:

Saakohan tolla tunnilla käydä pojatkin?

Häneltä oli kai mennyt ohi että yksi ohivilahtaneista mekoista olikin sortsit, pojan päällä. Kerroin toki että mikä jottei, siellähän tuo meidän Kakkonenkin on. Äiti innostui, vaikka selkeästi vielä hieman mietti pienen poikansa kohtaloa tunnilla, koska ”mä jotenkin ajattelin että onko toi vaan tyttöjen harrastus”.

Niin, onko?


Viikkoa myöhemmin futisseura kävi lasten tarhalla esittelemässä. Ykkönen oli innostuneen näköisenä pihalla ja koko kotimatka puhuttiinkin futikseen menemisestä. Ykkönen etsi jotain lappua hartaasti takkinsa kätköistä ja kertoi että siinä on ohjeet miten futista pääsee harrastamaan.

Siis jos on poika. Pojille oli tarjolla kolme eri ryhmää, oikeassa ikäluokassa. Tytöille oli tarjolla yksi väärän ikäisten ryhmä, joka oli jo täynnä.

Nämä tyypit hädin tuskin osaa juosta, saati potkaista palloa. Miksi niiden pitää jakaantua eri ryhmiin niin ettei tytöille jää tilaa? Miten olisi neljä sekajengiä?

Sukupuolella on edelleen väliä silloinkin kun sillä ei pitäisi olla väliä. Keskellä Helsingin suvaitsevaisinta kuplaa pojat ei uskalla mennä sambaan ja tyttöjen pitää kaivaa futisjengit kiven alta.

Annan sen verran periksi, että urheilussa jos jossain on ehkä vielä jäljellä osin järkiperusteitakin sille, että naisten ja miesten tulisi harrastaa eri ryhmissä.

Ärsyttää silti. Ei kai vielä ihan pieninä ole mitään väliä kuka siihen palloon on osumatta?

Tiedän hakkaavani femakkopäätäni tässä tapauksessa aika kylmään seinään. ”Tyllihameet tytöille ja nappikset pojille” – asenne on vielä vahvassa. Mutta voisimmeko ehkä aloittaa siitä, ettei ihan pikkuruisten tyyppien harrasteissa välitettäisi vielä niistä sukupuolista kun ei ne noita lapsiakaan kiinnosta?

Ainoa syy, miksi poika sanoo ”en halua balettiin kun se on tytöille” on joku aikuinen. Ainoa syy, miksi pieni lapsi sanoo ”ei pojat voi käyttää mekkoja, meidän isä sanoi niin” on se hiton aikuinen. (Kuulin tämän päiväkodissa kerran mekkoaan rakastavan pojan vierellä, se oli ihan todella surullinen hetki.)

Voitaisiinko me aikuiset siis pliis pitää leipäläpimme kiinni ja antaa niiden lasten vain harrastaa, ihan sitä mitä he haluavat.