Tietoa mainostajalle ›

Puolisona blogi vai mies?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli kriisiytyneiden parisuhteiden pelastusoperaatioista. Jännästi melko monella parilla oli pieniä lapsia.

Yksi artikkelissa nostetuista asioista pyörii mun päässä vielä pari päivää lukemisen jälkeen:

”Jotta [lämmin ja läheinen] tunnesuhde pysyisi yllä, yhteistä aikaa pitäisi olla 10-15 tuntia viikossa (..) Eikä se tarkoita vierekkäistä somettamista tai telkkarin katsomista, vaan yhteisiä lenkkejä tai vaikkapa kauppareissuja. Kaikkea sellaista, jonka lomassa voi jutella.”

10-15 tuntia viikossa jutustelua. Sehän on kaksi työpäivää! Keskimäärin kaksi tuntia päivässä pitäisi olla puolison kanssa ihan puolisona. Tai jos viikonloppuna otetaan isompia satseja, sanotaan nyt vaikka viisi tuntia lauantaina ja sunnuntaina rauhassa vaihdettuja lauseita (kenellä on edes niin paljon asiaa?), jää arkeen silti vielä tunti per päivä jutteluhommia. Käsi pystyyn, keneltä tämä onnistuu? Hitto vie, osalle pienten lasten vanhempia 10-15 tuntia selkopäistä hereilläoloaikaa on jo paljon.

Jos näin todella on, se selittäisi paljon pienten lasten vanhempien erotilastoista. Liian vähiin tunteihin jäänyt aito kohtaamisaika johtaa heikkoihin tunteisiin; siihen kuuluisaan erilleen kasvamiseen ja tunnesiteen kylmenemiseen. Tämä voisi myös selittää sen miksi etäsuhteet ovat vaikeita:

”Jo esimerkiksi viikon työmatkan jälkeen tunnesuhdetta joutuu rakentamaan uudelleen.”

Holy moly. Mitä tapahtuu kolmen viikon korvatulehdus-, uhma-, ja deadlinekiireessä jos tunnesuhde kärsii jo viikon nuivasta juttelutasosta?

Laskin nopeasti mihin itse aikaani viikottain päivisin käytän:

  • Työt: 35-45h
  • Urheilu: 1-4h
  • Arjen pyörittäminen (ruoka-, vaate- ja metaduunit): 10-15h
  • Lasten kanssa hengailu: 15-30h (onneksi sentään!)
  • Blogi: 6-10h / Insinöörillä vastaavasti Talo: 8-12h)
  • Insinöörin kanssa jutustelu 0,5-3h

Ooookei okei viimeistä kohtaa en osaa oikeasti laskea. Ei se ehkä ihan noin vähää ole. Mutta ei se kyllä varmasti siihen 15 tuntiin yllä eikä ehkä edes kymmeneen, kun muut aikasyöpöt haukkaavat elämästäni niin paljon. Sen ajan mitä voisin käyttää puolison kanssa hengailuun, käytän kotitöihin ja ennen kaikkea blogiin sekä sen liitännäisiin. Kerron tänne asioita, joita en ehkä jaksa enää edes toistaa puolisolle vaan pahimmillani oletan että hän lukee päivän mietteeni täältä.

Blogini, rakkaani

Eikä se ole mitenkään tarkoituksellista, se nyt vain on jäänyt jotenkin päälle. Huonoa tottumusta kai. Onneksi artikkelinkin pariskunnat saivat montakin juttua muutettua, ihan pienilläkin asioilla. Isoin muutos liittyi isoon elämän priorisointiin:

”Ylikuormittava elämä laitettiin uuteen tärkeysjärjestykseen: ensimmäiseksi nostettiin parisuhde, toiseksi lapset ja vasta sitten tuli kaikki muu.”

Myönnän että mun on vaikea ajatella että mikään menisi lasten edelle. Olen edelleen niin vahvassa sisäsyntyisessä paniikissa siitä että en osaa tätä vanhemmuushommaa, että koen tärkeäksi viettää joka halvatun hetken lasten kanssa.

Tästä ollaan nyt kotona puhuttu ihan aktiivisesti (olemme puhuneet keskenämme! Kelloon 17 minuuttia!) ja jo ekana iltana huomasin miten vaikeaa tämä mulle on. Kerroin lapsille että nyt on 45min aikaa leikkiä ennen iltapalaa ja Ykkönen keksikin heti jotain ja pyysi minut mukaan. Joo totta kai, huikkasin ja samalla Insinööri katsoi minua merkitsevästi. Tässä olis nyt aikaa meille, hänen kulmakarvansa viestittivät. Hän saattoi myös sanoa sen ääneen, mutta en ehkä kuunnellut, olin jo matkalla lasten huoneeseen.

Olisi tuntunut suurelta rikkomukselta sisäistä äitijumalaani kohtaan sanoa lapselle että en tule.

Mutta tämäkin on ihan tekopyhää höpöä. Oikeasti varastan kuitenkin lapsilta koko ajan aikaa. Teen töitä, hoidan blogihommia tai siivoan. Mietin miksi se sitten ei pahoita äitijumalan mieltä? Luulen että ne tekemiset ovat mielessäni ok, koska ne ovat suoritteita, välttämättömiä työtehtäviä. Aika miehen kanssa tuntuisi rikolliselta, sehän on ihan lööbailua!

Mutta kun sitä lööbailua voisi olla ihan tervettä myös sisällyttää elämäänsä. Oikeastaan juuri tätä lapset tarvitsisi: vanhempia jotka hengailee keskenään, juttelee, naureskelee; ovat vahva tiimi joka jakaa elämää eivätkä vain kodinhoitovuoroja.

Arvot ovat tekoja, ja minun arvomaailmaani taitaa nyt kuulua lähinnä erilaiset suoritukset, tietokoneen nakuttaminen ja tiskien pinoaminen. Lienee selvää että haluan muuttaa tämän. Haluan kuitenkin kymmenen vuoden päästä olla edelleen naimisissa mieheni, en blogin ja tiskikoneen kanssa.

Se on kuulkaa kellokortti käteen ja juttelemaan.

Ärsyttävä mutta sairaan hauska muikkeli täällä moro!

Olen lähes koko ikäni kuullut olevani ärsyttävä.

ärsyttävä valeäiti

Ensimmäiset vuodet meni hämmennyksen vallassa, kun en oikein tiennyt miksi olin niin ärsyttävä. Opin kuitenkin luottamaan siihen että näin on. Tein siitä osan persoonaani. Teini-iässä ystävälliset tytöt osasivat kertoa päin naamaa miten monella eri tavalla olin ärsyttävä, joten pian osasin itsekin niitä piirteitä paljon listata.

Opiskeluaikana tein aika aktiivisesti töitä häivyttääkseni ärsyttävät puoleni. Tsemppasin, mukauduin ja tarkkailin itseäni. Tulin siinä aika hyväksi. Olin vähemmän ärsyttävä ja enemmän ahdistunut. Jossain kolmenkympin kohdilla aloin kuitenkin vihdoin oppia jotain vielä paljon tärkeämpää.

Opin ettei sillä ole väliä. Että minun ei pidä enää yrittää muuttaa itseäni ja koittaa olla vähemmän ärsyttävä, vaan ennemminkin ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät ne piirteet. Ehkä jopa pitävät niistä!

Enää en sietäisi keneltäkään samaa viestiä. Olet ärsyttävä on hirveä asia sanoa toiselle! Nyt kun olen asian kanssa täysin zen, voin paljastaa teille ihan uusia ärsyttäviä piirteitä, joita ei ehkä edes silloin teininä vielä ollut. Olen oikeastaan asian suhteen niinkin zen että olen kartuttanut itselleni lisää ärsyttäviä piirteitä!

Kolme ärsyttävintä asiaa minussa (tällä hetkellä)

  1. Puhun aivan sairaan paljon ja törkeän nopeasti. Paitsi silloin kun esiinnyn, siitä propsit mulle! Ilmeisesti sitä voi kuitenkin jotain oppia kun riittävän monta kertaa huomautetaan. Keskeytän myös muita jatkuvalla syötöllä. En siksi että haluaisin puhua itse päälle, vaan siksi että olen niin innoissani kun arvaan mihin toinen on menossa. Täydennän siis muiden lauseita ennen kuin he itse pääsevät maaliin asti. Vitsi miten ärsyttävää! Anteeksi!
  2. Puhun koko ajan englantia. En tiennyt tämän olevan edelleen ongelma ennen kuin katsoin Insta-liven tallennetta Päivin ja Lauran kanssa nauhoitetusta podcast-jaksosta Valeäidin nauhoitusten toiseen tuotantokauteen. Olipa ärsyttävää kun yksi jatkuvalla syötöllä heittelee jenkiksi anekdootteja. Anteeksi! Mutta minulla on syyni. Kävin lukion englanniksi Suomessa. Puhuin kolme vuotta englantia Karoliinan, Uchennan, Marjutin ja Sonjan kanssa, vaikka meistä jokainen puhui suomea äidinkielenään. Englanti oli opiskelu- ja puhekielemme, ei sille nyt oikein mitään mahtanut. Sujuvasti kysyimme toisiltamme what’s your lukujärjestys like today ja nyt huomaan että jatkan samaa edelleen pienemmässä mittakaavassa.
  3. Laulan tai vielä pahempaa vihellän jatkuvasti. Tätäkään en huomannut ennen kuin New Yorkin reissulla ystäväni sanoi että en tiennytkään sun olevan tollainen viheltelijä ja heti sen perään naapurin tyttö kysyi minulta metsäretkellä onko pakko laulaa koko ajan. Turns out, kyllä on.

Ja tasapainon vuoksi tiedoksi niille, joilta nämä ovat menneet ohi:

hauska valeäiti

Kolme parasta asiaa minussa

  1. Olen hauska. Parhaimmillani olen kävelevä stand-up show joka saa ihan missä tilanteessa vain edes pienen naurun ihmisestä ulos. Saan pahimmatkin jäärät ja kylmäkiskoiset business-ukkelit nauramaan!
  2. Olen empaattinen. Pystyn samaistumaan, sanoittamaan ja ymmärtämään erilaisia tilanteita hyvin. Sanoisin myös että tämän ansiosta osaan hoitaa yleensä tosi nihkeätkin tilanteet niin että kaikille jää hyvä mieli.
  3. Olen hyvä kuuntelemaan murheita ja ratkomaan niitä. Aivoni toimivat niin että (muiden) ongelmat on helppo pilkkoa, analysoida ja paketoida sellaiseksi paketiksi että niiden kanssa on helpompi jatkaa.

Niin että jos olet valmis sietämään turhaa englannin vilauttelua, moottoriturpaa ja lauseittesi lopettamista, saat vastineeksi hauskan shown jonka aikana kaikki ongelmasi ratkeaa!

JaniillemuilletiedoksiettäfuckyouI’mtoohauskaforyoulalalalallalalalaaaa!!!

Kun en voittanut ja se oli juuri hyvä niin

Ei osunut voitto kohdille perjantain The Blog Awards Finlandissa. Nyt pitäisi heti ekana sanoa että hyvälle hävisin ja oli kunnia olla ehdolla, mutta jos ihan totta puhutaan, nämä fiilikset on pitänyt hakea vähän pidemmän kaavan kautta. Perjantaina olin ihan rehellisesti todella pettynyt. Gaalan valoloiste peitti hyvin allensa minun kirvelevät fiilikset kun silmäkulmassa nyki joku kummallinen iso möntti.

Hymyilin urheasti ja taputin voittajalle. Kun seuraavaa kategoriaa jo juhlittiin, minun päässäni soi.

Olen aivan paska, lopetan koko bloggaamisen, miksi edes ajattelin että olisi mahdollisuudet?

Ei sillä etteivätkö kilpakumppanit olisi kummatkin ansainneet voittonsa. Palkittu voittaja Tuure tekee aivan mieletöntä työtä omalla Tube-kanavallaan. Tuure on todellakin keskustelunherättäjä, rohkea, lahjakas ja sinnikäs Ja vielä niin nuori, ihana tyyppi! Isot onnittelut vielä kerran Tuurelle!

Sitten oli Eino, joka olisi myös ansainnut palkinnon. Eino nostaa jatkuvasti tapetille asioita, joihin minä en uskalla edes koskea. Alustaa, monimuotoistaa ja rakentaa taitavalla kynällään keskustelua joka vie yhteiskuntaamme parempaan suuntaan. Lisäksi on vielä komea ja ihana, todellakin olisi voittonsa hänkin ansainnut!

Oikeastaan, en ole ihan varma olenko vieläkään edes vakuuttunut siitä että juuri minä ansaitsin päästä edes finalistiksi näiden kahden rinnalle.

Kaiken lisäksi olin aidosti aivan naurettavan onnellinen jokaisen perjantaina voittaneen puolesta. Mamman voittaessa perhekategoriassa musta tuntui että tässä oli kaikki mitä tarvitsin. Kun Laura piti kiitospuhettaan, minä itkin onnesta kuin pieni vauva ja mietin että ei mun tarvitse enää edes itse voittaa.

Sillä tavalla taitava olen että osasin silti pettyä muutamaa minuuttia myöhemmin.

Ihan jouduin aidosti nieleskelemään uusia kyyneleitä. Reaktio oli itsellenikin yllättävä kunnes keksin miksi.

Olin pitänyt mahdollista voittoa pelastusveneenä, joka antaisi luottoa blogihommiin. Ajattelin palkinnon kertovan että riitän. Sillä olen tässä syksyllä ihan todella, todella paljon kipuillut Valeäidin kanssa, kokenut valtavaa riittämättömyyden ja huonouden tunnetta.

Eikä tässäkään ole mitään järkeä, koska koko vuosi on ollut ihan mieletön! Blogin muuttaminen omalle domainille oli mulle iso juttu, olen päässyt mukaan aivan mielettömiin yhteistöihin, saanut yhden podcast-kauden menestyksellisesti ulos ja olen ollut paljon enemmän mukana koko alan kehittämisessä. Tämä on monella tavalla ollut käänteen tekevä vuosi.

Mutta sitten on se saakelin Google Analytics, joka romuttaa kaiken. Luvut ovat blogimuuton jälkeen näyttäneet huonoilta. Huonoilta mihin verrattuna? Niin no, en tiedä. Verrattuna muihin, lupauksiin, fiiliksiin tai omiin odotuksiini kai. Joka kerta kun avaan sen pirun käppyräkoneen, tuntuu että kaikki viivat osoittavat alaspäin.

Katson käyriä ja mietin miksi. Mitä teen väärin? Onko tässä järkeä, miksi vielä edes yritän? Onko minulla tähän aikaa, onko mulla oikeaa tahtoa ja kunnianhimoa, onko edes osaamista – olenko riittävä?

No voi herranjestas sentään.

Olen huomaamattani pudonnut syvälle tavoitteellisuuden kuoppaan. Mikä pahinta, olen luonut sen kuopan ihan itse, sitä ei kukaan ole minulta vaatinut eikä tule koskaan vaatimaan. Tämä ei ole päivätyöni, tämä ei ole minuuteni mittari, luvut eivät ole osoitus arvostani muille eivätkä merkki muiden rakkaudesta tai sen puutteesta.

Tämä on rakas harrastus, jolle löydän aikaa koska haluan, ei siksi että olisi pakko.

Joten miksi helvetissä mun pitäisi edes kilpailla jotain lukuja vastaan?

Kaksi yötä nukuttuani aloin puskea takaisin valoisimpiin väreihin. Nyt muistan taas, missä olen ja mitä teen. Heräsin takaisin siihen totuuteen että on todellakin äärettömän suuri kunnia että pääsin ehdolle. Että minut valittiin tuhansien joukosta kolmen kovan joukkoon. Huh! Tästä maailman isoin kiitos teille, jotka minua ehdotitte sekä tuomaristolle joka tarttui ehdotukseen.

En saanut palkintoa mutta sain herätyksen. Muistutuksen siitä miksi tätä teen ja miten paljon tätä rakastan. Jos olisinkin voittanut, olisin mennyt tässä tavoitekuopassani vielä paljon syvemmälle. Onneksi en voittanut, pysyy joku roti tässä!

Olen todella kiitollinen että saan jo kuudetta vuotta kirjoittaa tätä blogia, ja että joku on sitä joskus lukenut. Olen todella, todella kiitollinen ja iloinen teistä kaikista; jokaisesta lukijasta, jokaisesta sivun klikkauksesta joka piirtyy sinne Analyticsin käppyröihin.

(Silti, laitan nyt kyllä sen Analyticsin vähäksi aikaa kiinni. Meidän suhteemme ei taida olla terveellä pohjalla.)