Tietoa mainostajalle ›

Viisi lastani

Perheessämme on kolme uutta lasta, jotka ovat liittyneet perheeseemme osana lähiöpakettia. Tai no, joskus uusia lapsia on kolme, joskus yksi, joskus viisi. Taloyhtiössämme on yli kymmenen suunnilleen Ykkösen ja Kakkosen ikäistä lasta, joista peräti neljä ekaluokkalaisia tyttöjä. Aikamoinen jättipotti uusia ystäviä yhdessä talossa!

Ensimmäisinä viikkoina moikkailimme muita ujosti pihalla. Seuraavina aloimme tavata sattumalta iltaisin taloyhtiön leikkipaikoissa. Lopulta puolen vuoden tutustumisen aikana olemme siirtyneet ns. kaikki samaa laumaa -moodiin, jossa ovet käy tiuhaan ja kengät unohtuvat vääriin koteihin. Tänään ovikello soi kahdesti ruoanlaiton aikana, ja lopulta sohvalla istui viisi lasta räkättämässä jollekin leffalle. Melko ihanaa.

Myös paikoin melko rasittavaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Uusien kavereiden myötä säädön määrä kun ei ainakaan ole vähentynyt.

Keskellä oleva ihanus kestitsee meidän lapsia harva se päivä.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ei nyt ensinnäkään käy lapsiltakaan aina ihan kivutta, ja tässä viime kuukausien aikana ollaan saatu toimia sekä amorina että erotuomarina kun lapset ovat hakeneet uuden ystävyytensä muotoja. Ensin ei millään keksitty mitään yhteistä tekemistä, sitten unohdettiin yksi kaveri toisen hinnalla, lopussa laastaroitiin milloin kenenkin polvea kun pyöräleikit kävi liian kuumana.

Nyt kun kaikki ovat keskenään kavereita, kärsimme pienestä runsaudenpulasta. Useana päivänä viikossa lastenhuoneessa heitellään leluja koko korttelin voimin ja ruokapöydän ympäriltä löytyykin yhtäkkiä seitsemän nälkäistä suuta. Voinksmä tulla teille syömään on muuten yllättävän yleinen kysymys, ja siihen on vaikea vastata et. Onneksi olemme tajunneet siirtyä eineksiin ja puolivalmisteisiin.

Omalla tavallaan tämä on mitä suurinta luksusta. Lapset viihtyvät vihdoinkin hyvin keskenään ja ne saa helposti ulos. Arkeemme on ilmestynyt yllättävää vapaa-aikaa aikuisille ja hurjasti touhua lapsille! On päiviä, jolloin meidän lapset menee moneksi tunniksi alakertaan touhuamaan, ja kauppareissuja joihin ei tarvitsekaan ottaa lasta mukaan kun voi vain laittaa seuraavan rapun naapurille viestin että katsotko meidänkin likkaa siinä samalla.

Toisaalta välillä tuntuu, että oma rauha on liian kortilla.Viisi lasta on aika paljon enemmän sotkua, ääntä ja meininkiä kuin kaksi. Vaativa työ, talokaaoksen haasteet ja huonosti nukuttu yö saavat joskus huokaisemaan syvään kun ovikello kilahtaa. Viimeisen parin viikon aikana huomasin pari kertaa ajattelevani ei taas, voidaanko olla vain meidän perheen kesken.

Sittenhän sen tajusin. Voin myös sanoa sen ääneen!

Kuvassa näkyvän parturin vaimo on kestinnyt meidän lapsi melko monta (kymmentä) kertaa.

On ihan ok sanoa että nyt ei sovi, tuletko vaikka huomenna uudestaan. Tai kertoa että tänään ei riitä kaikille ruoka, menkää omiin koteihinne syömään. Muistuttaa, että leikit siivotaan lopuksi ja komentaa kaikkia lopettamaan se sohvalla riehuminen.

Kesti kumman kauan tajuta, että (ei enää niin) vieraita lapsiakin voi ja pitää komentaa. Että on ok sanoa että nyt on muiden aika mennä omiin koteihin. Heti kun sen tajusi, helpotti. Meillä on edelleen lupa ja syy vaalia omaa rauhaamme ja vetää rajoja. Kaverit ei häviä mihinkään, elleivät sitten sinne omiin koteihinsa (mieluiten meidän vekaroiden kanssa).

Vaikka melko erakkoja omalla tavallamme olemmekin ja tämä yhteisöllinen elämä on siksi paikoittain vähän rankkaa, en enää mistään hinnasta vaihtaisi tätä tilannetta siihen Töölön umpioon, jossa emme puolentoista vuodenkaan aikana saaneet puhuttua kuin yhden perheen kanssa.

Jos joku siellä naapureista luki tämän niin terveisiä: tänne ovat teidänkin lapset tervetulleita aina. Paitsi silloin kun sanon ettei nyt sovi.

Sama pätekööt myös toisin päin!

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Rakastu aloittamiseen

Sanoin ennen olevani perfektionisti. Se kuulosti niin komealta, kunnianhimoiselta.  Olen valitettavasti kuitenkin oppinut, etten todellakaan jaksa hinkata asioita niin täydelliseen lopputulokseen mitä pesunkestävä perfektionisti tekisi. Saatan hyvinkin laittaa blogijuttuun kuvan, johon en ole ihan tyytyväinen. Ihan vain saadakseni jutun tehtyä loppuun asti.

En siis kärsi Eeva Kolun tapaan täydellisyyden tavoittelusta, mutta jostain muusta kyllä. Olen kaikki tai ei mitään – ääliö.

Jos jotain tehdään, se tehdään kokonaan!

Kirjat luetaan loppuun vaikka olisivat huonoja, kotisiivoukseen kuuluu aina kaikki imuroinnista lakanoiden vaihtoon ja vessojen pesuun, loppuraportti tehdään töissä alusta loppuun, salilla treenataan koko ohjelma viimeistä toistoa myöten. Ruoanlaitossa vaihtoehtoina on kaikki alusta itse tai einekset. Puolivalmisteita ei tällainen ääliö tajua käyttää.

Mielessäni asioita ei tarvitse tehdä täydellisesti, mutta kokonaan ne kyllä pitää suorittaa. Arvatkaa vain kuinka usein siivoan tai käyn salilla?

Kaltaiselleni suorittajalle täydellistä lopputulosta tärkeämpää on kokonainen lopputulos. Sen takia moni juttu paisuu omassa päässä liian isoksi, enkä tee sitä ollenkaan. Salille lähtöä miettiessä päässä vilkkuu se kolmas kierros kahdeksatta liikettä ja kaikki tuntuu liian raskaalta. Töissä loppuraporttia aloittaessa näen jo edessäni kymmenet eri kuviot ja sepustukset, jotka vielä pitää saada aikaan.

Enkä tee yhtäkään. Sillä vaikka kuinka olen itse itseäni hienosti neuvonut pilkkomaan töitä ja asettamaan osatavoitteita, harvoin siinä oikeasti onnistun.

Katselen kateellisena minua rennompien ihmisten menoa. Insinöörin mielestä on oikein fine imuroida maanantaina, laittaa pyykkejä keskiviikkona ja pestä yksi vessa seuraavana lauantaina. Minua se kiristää, vaikka oma kaiken kattava tapani jättäisi koko kämpän taatusti siivoamatta seuraavaan Freska-päivään saakka.

Mieluummin en tee mitään kuin vain vähän.

Tämäkin blogikirjoitus meinasi jäädä kirjoittamatta, koska en ollut varma saanko tästä ajatuksesta kokonaista tekstiä aikaiseksi. Korvieni välissä joku sanoi että äh, älä, ei siitä ainakaan hyvä tule. Ei kannata yrittää jos ei voi voittaa tuntuu sekin välillä olevan elämäni mantra.

Maailma ympärillä vilisee suorittamista tukevia kliseitä kuten ”stop starting and start finishing”. No hemmetti kun tällä ajatuksella en sitten aloita ollenkaan!

Nyt haluan rakastua suorittamisen sijaan aloittamiseen. Tehdä tyytyväisenä vain viiden minuutin ajan uutta blogipostausta tai rohkeasti siivota vain keittiön.

Jos vaikka yrittäisin ensi alkuun totella omaa neuvoani, jonka kerran työkaverilleni annoin työblokkien purkamiseen. Hänellä se toimii kuulemma edelleen. Sen jujuna on aikaan sidottu aloittaminen: Laita ajastin soimaan 20 minuutin päähän ja sitoudu aloittamaan jotain isoa asiaa sen verran. Kun aika loppuu, saat lopettaa tekemisen.

Yleensä sen lyhyen ajan aikana saa vihdoin hommasta kiinni ja lopettamisen sijaan tuleekin nakutettua raivoisassa flow-tilassa kaikki valmiiksi.

Ei täydelliseksi, mutta valmiiksi. Ah, miten ihana ajatus.

..ei kun, siis..no, opettelen tästä pois. Vähän kerrallaan.

Vähän kehno mutta loppuun asti suoritettu kuva muistuttaa toisesta ikiviisaudesta: yksi asia kerrallaan.

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!

Kiire sopii minulle – muka

Tämä on jotenkin tosi harmillista huomata, mutta mulle sopii ihan hirveän hyvin kreisinopeat päivät ja ylitäydet aikataulut. Kun kalenterissa sykkii neljästä kuuteen palaveria ja tekemistäkin olisi; kun puhelin piippaa kysymyksiä ja meilejä on lähetettävänä, minä suihkin kympillä ja saan täyttymystä.

Näiden työpäivien jälkeen on kuin salilla olisi käynyt. Treenin tuntee vielä pulleissa käsissä ja väsyttää sopivalla tavalla. Tuntee antaneensa kaikkensa.

Hitaat päivät ovat kamalia. Kun tekemistä on niin vähän, ettei sitä oikein jaksa edes aloittaa. Muutaman löysemmän, mutta toki täysin toimistolla vietetyn toimettoman päivän jälkeen fiilis on tahmainen, kuin ei olisi vaihtanut yöppäreistään ollenkaan pois. Päätä särkee ja väsyttää. Kaikki takkuaa, kaikki harmittaa.

Kunnes hommat alkaa vähän kasaantua ja aika painaa päälle. Sitten hommat vain tehdään, vähän vielä nuristen ja valittaen.

Kaikki on toisin kun on tekemistä on liikaa. Silloin sotken oravanpyörää niin ettei tosikaan.

Sotkenkin sitä pyörää tosi nopeasti. Olen ihan liiankin nopea tyyppi. Jos kiire painaa päälle, saan tehtyä alle puolessa tunnissa järkyttävän määrän asioita. Viimeistelen tarjouksen, soitan puheluita, päivitän Instan ja kommentoin kollegan tarjousta. Nautin tästä kaikesta, kunnes tulee täysi stoppi.

Koska enhän minäkään yli-ihminen ole. Ei se kiire mulle oikeasti sovi. Muutaman tälläisen päivän jälkeen sohin edelleen samaa vauhtia ja teen töitä taksissakin, mutta sydän alkaa ilmoitella ettei pysy perässä. Yöunet huononee ja kärttyisyys lisääntyy.

Luulen olevani onnellinen ja tehokas mutta olenkin uupunut ja tehoton. Tänään tajusin, miksi teen tätä itselleni. Sillä kiirepäivinä olen onnellinen, koska suorittaja sisälläni tuntee itsensä vihdoinkin riittävän aktiiviseksi.

Lisää tätä kiitos.

Tämän kirjoituksen nakutin hetken mielijohteesta, kun olin jo sulkenut koneen superpitkän päivän päätteeksi. Oloni oli niin levollinen, mieli niin tyhjä. Koin kerrankin antaneeni kaikkeni. Mitä annoin?

Heräsin seitsemältä tekemään töitä. Olin palavereissa puoli kymmenestä puoli viiteen, taukoamatta. Söin muutaman tunnin välein jotain hölmöä (banaani, croissant, sushimättö, jugurttia). Nakutin viimeiset ai niin tämäkin piti hoitaa – hommat toimistolla muiden jo lähdettyä. 18.28 suljin koneen, 18.32 olin avannut sen uudestaan ja tämä teksti oli valmis.

Nopea. Tehokas. Vähän hullu. Enkä oikeasti saanut mitään kovin isoa aikaan.

Ja nyt en osaa lähteä kotiin. Koska on niin mukavaa tuntea saaneensa jotakin aikaan.

Voi herranjestas sentään. Mihin lataamolle minun kaltaiseni suorittajat pitäisi tunkea? Meditaatiovinkkejä, anyone?

Jalkapallo on pojille, tanssi tytöille

Eräänä torstaina samban takahuoneessa istui kanssani odottamassa äiti pienen poikansa kanssa. Kun tyllihelmaiset prinsessat olivat suhahtaneet toinen toisensa jälkeen sambailemaan, pojan äiti kysyi muiden tyttöjen äideiltä:

Saakohan tolla tunnilla käydä pojatkin?

Häneltä oli kai mennyt ohi että yksi ohivilahtaneista mekoista olikin sortsit, pojan päällä. Kerroin toki että mikä jottei, siellähän tuo meidän Kakkonenkin on. Äiti innostui, vaikka selkeästi vielä hieman mietti pienen poikansa kohtaloa tunnilla, koska ”mä jotenkin ajattelin että onko toi vaan tyttöjen harrastus”.

Niin, onko?


Viikkoa myöhemmin futisseura kävi lasten tarhalla esittelemässä. Ykkönen oli innostuneen näköisenä pihalla ja koko kotimatka puhuttiinkin futikseen menemisestä. Ykkönen etsi jotain lappua hartaasti takkinsa kätköistä ja kertoi että siinä on ohjeet miten futista pääsee harrastamaan.

Siis jos on poika. Pojille oli tarjolla kolme eri ryhmää, oikeassa ikäluokassa. Tytöille oli tarjolla yksi väärän ikäisten ryhmä, joka oli jo täynnä.

Nämä tyypit hädin tuskin osaa juosta, saati potkaista palloa. Miksi niiden pitää jakaantua eri ryhmiin niin ettei tytöille jää tilaa? Miten olisi neljä sekajengiä?

Sukupuolella on edelleen väliä silloinkin kun sillä ei pitäisi olla väliä. Keskellä Helsingin suvaitsevaisinta kuplaa pojat ei uskalla mennä sambaan ja tyttöjen pitää kaivaa futisjengit kiven alta.

Annan sen verran periksi, että urheilussa jos jossain on ehkä vielä jäljellä osin järkiperusteitakin sille, että naisten ja miesten tulisi harrastaa eri ryhmissä.

Ärsyttää silti. Ei kai vielä ihan pieninä ole mitään väliä kuka siihen palloon on osumatta?

Tiedän hakkaavani femakkopäätäni tässä tapauksessa aika kylmään seinään. ”Tyllihameet tytöille ja nappikset pojille” – asenne on vielä vahvassa. Mutta voisimmeko ehkä aloittaa siitä, ettei ihan pikkuruisten tyyppien harrasteissa välitettäisi vielä niistä sukupuolista kun ei ne noita lapsiakaan kiinnosta?

Ainoa syy, miksi poika sanoo ”en halua balettiin kun se on tytöille” on joku aikuinen. Ainoa syy, miksi pieni lapsi sanoo ”ei pojat voi käyttää mekkoja, meidän isä sanoi niin” on se hiton aikuinen. (Kuulin tämän päiväkodissa kerran mekkoaan rakastavan pojan vierellä, se oli ihan todella surullinen hetki.)

Voitaisiinko me aikuiset siis pliis pitää leipäläpimme kiinni ja antaa niiden lasten vain harrastaa, ihan sitä mitä he haluavat.

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuonna ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.

Isoja ajatuksia rullaportaissa 

Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.

Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.

Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.

Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.

Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.

Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.

En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.

Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.

Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.

Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin? 

Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa. 
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?

Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen. 

Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä. 

Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna? 

Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.  

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”