Vuosi sitten keväällä uin masennuksen syvissä vesissä. En pitkään, enkä kovin syvästi. Hoidin homman tapani mukaan nopeasti räpeltäen, kärsimättömästi kuvitteelliseen maaliin. Vähän juttelua, vähän saikkua ja vähän lepoa.
Tässä tämä nyt oli, kaikki ok!
Eihän tietenkään ole. Eivät masennus ja ahdistus ole mitään flunssia jotka podetaan pois muutamalla sohvapäivällä. Ne elävät inhimillisinä taipumuksina mukana elämässä päivästä toiseen.
Ne vievät välillä enemmän mukanaan ja joskus saattavat imaista kuukausiksi pimeään. Uskon että se viikkoja kestävän pimeän aika on minulla aidosti takana (vaikka saattaa toki olla edessäkin), mutta niitä pienempiä aaltoja kyllä tulee edelleen.
Joskus on vaikea hengittää, vaikka edessä on uskomattoman kaunis vuoristo Portugalissa ja lämpö hellii ihoa. On helppo ahdistua.
Joskus huomaa, ettei rinnassa tunnu sellaista läikähtelevää intoa mitä pitäisi tulla kun edessä on uima-altaallinen onnesta kiljuvia lapsia ja kädessä olut. On vaikea innostua.
Haasteena on se että muistaisi olevansa toipilas. Että näitä fiiliksiä pitää edelleen työstää ja käsitellä, eikä mennä möllöttää välillä vaikeasti hengitellen.
Kun ei muista olevansa vielä matkalla jonnekin, päähän nousee harmaita ajatuksia. Olenko onneton? Olenko vain tosi vaikea tyyppi?
Sitten sitä tajuaa olevansa vain vähän vinksahtanut. Että ai niin, tää oli tää juttu, eihän tässä! Otan sen vastaan, annan sen tulla ja kirjoitan sen ulos.
Sitten voi taas elää.
Ja kyllä kuulkaa voikin kylmä olut maistua hyvältä kun antaa sen maistua hyvältä.