Taas näitä elämän Ahaa-hetkiä.
Makaan juuri härskisti maidolla tainnutetun Kakkosen vieressä ja olen vaan. Nukkuisin, mutta koska kerkesin ennen äskeistä äkillistä tainnutuksen tarvetta nukahtaa viideksi minuutiksi, ei uni tietenkään enää tule.
Joten tässä makaan, pienen kylkimyyrän unileluna. Sain neuvoteltua ihoni sen suusta pois, mutta muuten ilmeisesti olisi hyvä pysyä ihan tässä vieressä kun herra kääntelee kylkeään.
No sitten siihen Ahaa:seen. Alistuin aika nopeasti tähän unilelukohtalooni, sillä oma napa on syötetty, pyykit viikattu ja blogimaailmassakin on jo aivan riittävästi hengailtu. Ajattelin, että eihän mulla ole kiire minnekään, voin yhtä hyvin tuijotella vauvaa. Ja kun siihen kyllästyy viidessä minuutissa, onhan mulla tämä kännykkä.
Päähän iski ajatus (ihan kohta tulee se Ahaa): olisi aivan kertakaikkisen syvältä, jos nyt pitäisi syöksyä koneelle tekemään jotain duunijuttua. Että nukuttaessa päässä takoisi ”mun on pakko ehtiä tehdä se ja se, nukkukaa nyt”, ja että sitten kun lepo viimein koittaisi, käyttäisin sen itselleni suodun ajan joidenkin aivan muiden ihmisten palvelemiseen.
Screw that, sanon minä, nämä hetket on mun ja mun lapsien (ja mun blogin, mutta sitä ei lasketa).
Sieltä se tuli: Ahaa! Mun ei siis kannata ikinä haaveillakaan jostain osittaisesta duunin ja kodin yhdistämisestä. Sitten kun palataan töihin, palataan. Ja kun tullaan kotiin, ollaan kotona. Ihan kunnolla. Ja Ahaa2: ei tässä kyllä mikään kiire ole vielä vaihtaa näitä kylkimyyryjä neukkariviinereihin.
Että terveisiä eräälle, joka pohtii töiden yhdistämistä kotielämään. Lääkkeeksi suosittelen lämpimästi juuri tänään oman nännimonnisi* viereen rojahtamista.
*Nännimonni -termin Copyright MH, paras evör.