Heräsin huomaamaan, että olen kasvattamassa hirviötä. Onhan se toki jo kauan sitten huomattu että Ykkönen on välillä ihan karsea pilalle hemmoteltu riiviö voimakastahtoinen, mutta nyt olen oikein pannut merkille jotain; sen ikätovereille voi näköjään sanoa ”ei”. Kyllähän ne ehkä joskus siitä hermostuu, mutta harvemmin ne sellaista bakkanaalia pistää pystyyn kuin toi meidän spagettikasa.
Ykkönen osaa kaikki kiukuttelun muodot ja mallit: täysi huuto naama punaisena, suupielet alaspäin räkä ja (krokotiilin)kyyneleet valuen, spagetiksi vetäminen, kaarelle kiristyminen, lattialle rojahtaminen ja pään / muiden elimien hakkaaminen sitä vasten, tavaroiden heittäminen…ja useimmiten nämä kaikki yhtäaikaa. Mikäs siinä, niinhän lapset tekee. Mutta nyt on tapahtunut kaksi käännettä, joiden takia aion muuttaa tilanteen. Ensinnäkin, se välillä näyttää siltä että sen tekisi mieli lyödä mua ja katsoa mitä käy (en tiedä itsekään, en halua kokeilla). Toisekseen, olen alkanut välttää tilanteita, joista tiedän tulevan kauhea huuto. Eli tanssin sen pillin tahtiin. Sekään ei käy.
Ja tiedän ihan tasan, miksi tässä on käynyt näin. Se ei todellakaan johdu siitä että olen lässyn-lässyn-lää-mun-kullalle-ei-pettymyksiä -äiti, vaan siitä etten kestä sitä %&€#€ huutoa. En K E S T Ä sitä. Olen ennenkin maininnut, että mulla on säälittävän alhainen itkunsietokyky (erinomainen piirre kahden alle kaksivuotiaan äidille). Mutta ette ehkä ymmärrä missä mittakaavassa tämä toteutuu: kun lapsi parahtaa yht’äkkiseen itkuun, pelästyn. Siis fyysisesti pelästyn. Saatan jopa huudahtaa ”apua” ääneen. Viimeksi tänään lensi spagetit (ei Ykkönen vaan ihan ruoka) seinään, koska Kakkonen heräsi huutamaan juuri kun sekoitin kastiketta ja tietenkin pelästyin. Lisäksi kärsin huutoneuroosista, jossa uskon, ettei huuto koskaan lopu. Kun se alkaa, ei loppua varmastikaan ole. (Tunnetusti kärsin myös uni- ja nukahtamisneurooseista, olen mm. sanonut ”se ei varmaan vaan enää ikinä nukahda”.)
Nämä vammat yhteenlaskettuna on yhtä kuin erittäin hedelmällinen uhmaiän kasvualusta. Miksi olla kiltisti kun huutamalla saa aina äidiltä just sen mitä haluaa? Kun ei se jaksa kuunnella kuitenkaan? Voitte arvata minkälaista elämä on jo nyt ja etenkin minkälaista se tulee olemaan. Rattaisiin ei mennä suosiolla, puuron kanssa todellakin sotketaan, tavarat lentää lattialle, hampaita ei harjata, vaipanvaihdossa ei olla aloillaan, vaatteita ei saa riisua, lääkkeitä HAHAHAHAHA-anna-mun-nauraa, ja henk.koht suosikki: kuumeen mittaaminen. Kaikki yli kolmen sekunnin toiminnot on liikaa.
Joten nyt alkaa kuri, lähinnä mulle ja meille. Tästä lähtien teoista seuraa vakava puhuttelu, ja väärät teot estetään. Samoin kuin ne asiat, jotka äiti sanoo että tehdään, myös tehdään. Juuri silloin kun sanoin. Ja minä aion kuunnella sen huudon läpi. Vaikka ei sitten söisi illalla mitään sen takia, en anna periksi. Pehmustan ehkä vain ensin sen pään ettei se hakkaa sitä liian kovaa kivilattiaan. Sama juttu omalle kuupalle, ei se seinäkään pehmeä ole.
Onko teillä yhtä huonosti kasvatettuja kakaroita kovapäisiä mukuloita? Osaatteko te muut muka olla niille tiukkoina? Ainakin idolini Satu, Kati ja Lotta pitää kovaa jöötä hyvin tuloksin…