Ei (melkein) mitään sanottavaa

Tämä viikko on kyllä ollut. On se. Ja kohta sekin on ohi. Jotenkin paljon on tapahtunut niiden hetkien välissä, kun näennäisesti emme ole tehneet mitään. On ollut keuhkokuumetta, menestyksekkäitä seisomaharjoituksia, uusia kenkiä, tukkeutunutta lavuaaria ja sen ratkaissutta ihkaelävää Mr.Musclea, kipeitä lapsia, terveitä lapsia, kiukkuja, iloja, haleja, treffejä, kevätvaatteita, oven takaa kurkkimista, hengitettävää lääkettä, tylsistymistä, sisustusprojekteja, käytäväjuoksuja ja niihin kuuluvia kiljahteluja, muksahteluja ja niihin kuuluvia karjahteluja, syöttötuolia, kantoreppuraatoja, pientä tyttöä, isoa tyttöä, työpäivää, tyttöjen iltaa, kipeää selkää, kipeää mahaa, Kolmosesta keskustelua (eikö ikinä vai vastako viiden vuoden päästä) ja imetyksen lopettamista.

Vaikka tänään päästinkin takaisin tahtiin ”pulkkamäkeä ja puistoa”, jotenkin tuntuu että se minun omakin henki kulkee vähän huonosti tällä hetkellä. Ilman röngtenkuviakin tiedän, että minun putkissani kiristää bakteerin sijaan loskainen sairasteluviikko ja epämääräisyyden olotila töihin paluun lähestyessä. Vanhaa Turkulaista sanalaskua mukaillen, gyl tää kai taas täst.

Sitä odotellessa yritän keskittyä puhumisen ja kirjoittamisen sijasta valokuvaamiseen, siihen kun ei vaadita hirveästi älyä. Jos oikein alhaiset tavoitteet asettaa, ei tarvita taitoa eikä edes taiteellista silmää, voi vaan tsempata ja yrittää osua niihin hetkiin.

Ja niin sitä näköjään olikin taas paljon sanottavaa. Puhepata se vaan porisee vaikka lämmötkin on jo pois.

P.s. välitön koukuttuminen tohon täysin uuteen tuttavuuteen, Blogloviniin! Voisko kaikki mun lemppariblogit lisätä ittensä sinne nyt heti kiitos, toimii paljon paremmin kuin joku Blogger!