Tietoa mainostajalle ›

Hiljaa hyvä tulee

0 No tags Permalink

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. En epäile hetkeäkään, etteivätkö päiväkodin hoitajat toteuttaisi tätä kasvatussuunnitelmaansa suurella lempeydellä ja positiivisen kautta. Jotenkin silti korvaan jäivät soimaan lauseet ”pitäisi oppia pitämään puoliaan” ja ”meidänkin täytyy alkaa pitää huolta, että vaaditaan aina se vastaus”.

Ja kaikista eniten päässä vaivaa kysymys, jota en ole ikinä ennen joutunut miettimään: kuuluuko jokaisen yhteiskuntamme jäsenen oppia vaatimaan kovaäänisesti omia asioitaan? Vai voisiko tarkkaileva mukautuja pärjätä, tulla hyväksi ystäväksi ja luotetuksi kuuntelijaksi?

Minä olen ollut aina rääväsuu, puhelias kyläluuta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut puhuvat hiljaa. Tai ovat puhumatta, sehän on hurjan kivaa! Toisaalta olen ollut myös aina se pieni juniori, joka joutuu menemään muiden mukana ja muiden tahtia silloinkin, kun oma kantti tai taidot eivät kantaisi ihan yhtä pitkälle. Muut halusi, minunkin oli haluttava. Do or die.

Mutta nyt on tämäkin puhepata vähän sanaton. Minä, jolla sanoja aina riittää ja joka aloitti tämänkin tekstin kertomalla itsestäni. Puheella minä selviydyn. Mutta miten selviytyy pieni Ykköseni, herkkä tarkkailija?

Lastentarhaopettaja kertoi, että Ykkönen on iloinen, kiltti ja taitava tyttö. Mutta sitten on tämä pieni ongelma. Kun hän ei oikein uskalla puhua aikuisille. Tai jos puhuukin, puhuu kovin hiljaisella äänellä. Ei pyydä apua, eikä halua syliin jos sattuu. Vaikka jälkimmäinen on äärimmäisen surullista, muuten jäin taas odottamaan, missä kohtaa oli se ongelma. Sehän on vain sen (ihana) luonne, teki mieli todeta, kun asiaa puitiin tänään lasten keharissa, vasussa. Sellainen sen isäkin oli, ja katso, sillä menee ihan hyvin.

Mutta ei sillä kuulkaa nykyään pärjää. On opittava pyytämään maitoa kovempaa, vaatimaan muita omiin leikkeihin. Pitämään puoliaan. Muuten koulussa voi olla jo hankalampaa. Juu juu, nyökkäilin, tiedänhän minä. Tytöt on ihan kauheita yläasteella, simputtavat toisiaan ja kyykyttävät kilteintä. Mutta kun en minä oikeasti halua ymmärtää. Sanotaanko niiden äänekkäämpien, vauhdikkaampien ja halaamaan juoksevien lasten keskusteluissa, että teidän tyttönne ei aina anna hiljasemmille tilaa, ota mukaan leikkeihin ja pyydä anteeksi kädestä riuhtaistua lelua? Vai sanotaanko heille, että on niin reipas ja puhelias tyttö, ja tälläinen nahina nyt kuuluu tämän ikäisille lapsille?

Jotenkin mulla jäi nyt vähän sellainen olo, että tähän yhteiskuntaan kuuluu röyhkeys, kova ääni ja tappeleminen. Että eiköhän nyt yhdessä yritetä opettaa teidän lapsellenne näitä taitoja.

Kun haluaisin niin kovin vastata ”Ei. Opetetaan mieluummin maailma kuuntelemaan myös niitä (minua) hiljaisempia tyyppejä.” Ehkä kuitenkin riisun nämä siniset silmälasini ja kohtaan todellisuuden. Opetan Ykköstä puhumaan kuuluvalla äänellä ja luottamaan aikuisiin, joita minä en itse edes tunne, tilanteissa, jossa me emme ole paikalla auttamassa.

Mitä sinä tekisit? Sano vaan kuule ihan reippaasti, puhu kuuluvalla äänellä.

0 No tags Permalink

Comments are closed.