Tänään oli ihan todella pitkästä aikaa se sellainen naisen hetki. Päätä särki, selkää pakotti. Tehtiin huikea työ yhden asiakkaan takia, ja silti se päätti epäillä meidän rehellisyyttä, painaa meidät selkä seinää vasten.
En taaskaan auttanut työkaveria tarpeeksi ja kun se yritti jutella mun kassa, myöhästyin bussista. Sillä pahimmalla tavalla, niin että kuski ”ei nähnyt minua”. Metri ovesta saatana, matkustajien katsellessa ikkunoista hiljaa empatisoiden (muttei kuitenkaan kuskille huikaten).
Seison tuulen tuiverruksessa, raskas työlaukku olalla painaen. Tiedän, että joudun kävelemään 25 minuuttia. Tiedän, että tulen silti myöhästymään tarhalta. Päässä särkee niin että silmissä vihloo, ja tajuan että silmissä vihloo muutakin. Itken.
Ja se on todella helvetin siistiä. Koska minähän saan itkeä silloin kuin vituttaa oikein paljon.
On kiva olla nainen.
Kotona pistetään pizzat uuniin ja Robin kaiuttimiin, ja alan pakata mökille. Lapset innostuu yhdestä tikkarista enemmän kuin mistään ikinä ennen. Sellainen villeniinistömäinen perspektiivihetki.
On kiva olla äiti.
Rauhaisaa, tai helpottavan itkuisaa äitienpäivää kaikille!