Tietoa mainostajalle ›

Kaksi pientä ankkaa lähti leikkimään

0 No tags Permalink

Kuten jo aiemmin olen täällä nurissut, jotenkin salakavalasti minusta on tullut se ällö äiti. Huomaan ikävöiväni välillä lapsia työpäivän aikana. Älkää nyt nirhatko, mutta ehkä erityisesti Ykköstä – sillä on jo niin vahva persoona ja tietenkin rikas ulosanti, että osaan kuvitella sen huomaamassa samoja maailman asioita kuin minä, ja mietin mitä se sanoisi. Kieltämättä Kakkosen irvistys kun se kiipeää johonkin kiellettyyn paikkaan piristää myös työminun mieltä koneen ääressä…äh, kyllä sitäkin tulee aina ikävä.

No mutta, näistä kahdesta Ykkönen on kuitenkin se, joka osaa myös vähän selkeämmin osoittaa, että silläkin on minua ikävä. Jossain vaiheessa havahduin huomaamaan, että sen jälkeen kun Kakkonen on syntynyt emme ole oikeastaan viettäneet aikaa kahdestaan juuri ollenkaan. (sitä ei siis lasketa, jos Kakkonen on ollut puolitajuttoman nukkuvana mukana). Niinpä laitoin Insinöörille eräänä työpäivänä viestin: kysy haluaisiko Ykkönen mun kanssa retkelle.Yllättäen se halusi, ja valitsi kahdesta esitetystä vaihtoehdosta uimahallin. Niinpä erään torstaina me tytöt lähdimme innosta puhkuen retkelle uimaanhalliin. Ihan kahdestaan.

Mielikuvissani kirmaisimme tukat hulmuten kahdestaan pitkin katuja, riehakkaina siitä onnesta ja ilosta, jota tälläinen pieni irtiotto toisi. Halailisimme, kikattaisimme, pöllöilisimme ja olisimme ihania. Ykkösen odotuksista en näin tarkkaan tiedä, mutta kiljumisen määrästä ja yllättävästä päikkärisuostumuksesta päätellen sekin oli aika innoissaan.

Ostin jo päivällä meille vähän suklaavanukkaita ja pillimehuja mukaan, ja heti töiden jälkeen pakkasimme uikkarit, pyyhkeet ja puhtaat pikkarit kassiin ja suuntasimme autoon. Tähän asti elimme juuri sitä minun unelmaani: olimme innokkaita, hyppiviä ja hulmuavia. Vartin päästä matelimme edelleen ruuhkassa, ja pikkuhiljaa alkoi Ykkönen kysellä takapenkiltä hieman närkästyneen hämmentyneenä, että halusin kyllä sinne uimaan.

Viimeistään pukkarissa saimme kuitenkin taas kiinni siitä innostamme, ja Ykkönen puki ihan itse omat vaatteensa uimalaseja myöten. Kikattelimme, vaihdoimme vaatteita ja mietimme mitä kaikkea uima-altaassa voikaan tehdä. Vielä pikainen pesu ja kipitimme vihdoin käsi kädessä minä perässä, hiihtäen, juoksemista jo vähän vähemmän innokkaasti kieltäen kohti altaita. Tästä se riemu repeää!

”Haluu pois”.

Aivan. Johan se sun isovarvas koskikin veteen.

Onneksi se äkkäsi vielä lastenaltaan liukumäkineen, jossa jaksoi seuraavat puoli tuntia itsekseen touhuta. Ei se mäki mihinkään liukunut, eikä vettä ollut kuin nimeksi, mutta kiva että sillä oli kivaa. Minä istuin sillä aikaa siinä samassa kusikuopassa puhtaan veden altaassa ja kuikuilin vähän väliä kelloa. Jokohan tämä olisi tässä? Kellon lähestyessä sinisiä huulia ehdotin että josko mentäisiin saunaan ja sitten eväille.

”Ei!”

Sitten kuulin vierestäni sulosointuja, kokeneemman vanhemman metodin: ”lähdetään kohta Petteri jätskille sinne kahvilaan”. Jes, score! Täällä on kahvila, täällä on jätskiä! Heti testiin:

”Lähdettäiskö Ykkönen saunan kautta syömään eväitä ja katsomaan jos sieltä saisi keltaista jätskiä?”

”JOO!”

Välitön poistuminen altaista, Ykkönen onnellisena jätskin kiilto silmissään ja minä onnellisena siitä havainnosta, ettei edes naamaa tarvinnut kastella siihen altaaksi kutsuttuun virtsanaamioon.

Sauna oli yhtä suuri suksee kuin itse lastenallas, luokkaa peppu lauteille ja ”mennään pois”. Lähdettiinkin sieltä heti sen jälkeen kun olin saanut selitellä Ykköselle suureen ääneen että noi muut äidit on kato muistanu ottaa tollaiset pikku pyyhkeet mukaan, niitä kutsutaan pefleteiksi.

Vaatteet siirtyivät Ykkösen päälle ennätysnopeasti, suorastaan vitsaillen (”onko nää sun housut?” ”Ei juu vaarinhousut!”). Siirryimme kahvilaan, jossa istutin yhden pillimehun (lahjus 1) ja suklaavanukkaan (lahjus 2) ääreen ja lähdin hakemaan itselleni jotain pullaa ruokaa (palkinto 1). Syötyään lusikallisen vanukasta, juotuaan kaiken pillimehun ja ahmaistuaan puolet minun pullastani, Ykkönen tuijotti tyhjin katsein kohti ikkunan takana näkyvää uimahallia. Sen jokainen solu huusi tylsyyttä. Yritin vielä lirkutella retkemme romanttisuutta (”onko kivaa olla äidin kanssa uimahallissa?”) ja sain vastaani pelkkää tyhjää lusikan pyörittelyä. Sitten se muisti, että oli puhetta jostain jätskistä. Yritin ensin ynistä, että johan sitä pullaa, mutta sitten luovutin. Tästähän tehdään ikimuistoinen retki, saakeli.

Onneksi se halusi edelleen keltaisen jätskin ja ainoa mahdollinen oli Ville Vallaton, eli pienin mahdollinen. Sillä aikaa kun se tuhosi jätskiään (lahjus 3), minä luovutin väkinäisen seuranaisen roolini ja kaivoin Facebookin kännykästä.

Retken ehtoopuolella nähtiinkin jo tutumpia kuvioita (”tuus nyt reippaasti, käydään vielä pissalla”) laahustamiskävelystä autokikkailuun. Lähdimme ajamaan sopivasti alkavassa tihkusateessa kohti kotia; yksi tylsistyneen väsyneenä ikkunasta tuijottaen, jätskin rippeet poskilla, ja minä masentuneena ylisuurista odotuksistani tippuneena miettien, oliko meillä sittenkin tosi tylsää. Jotenkin suuri seikkailu ei ollutkaan ihan niin suuren oloinen kuin ennakkoon olisin toivonut. En silti suostu luovuttamaan, ajattelin, ensi kerralla vien sen vaan jonnekin missä mullakin on kivaa. Hitto, vaikka sitten shoppailemaan.

”No oliko meillä Ykkönen kivaa?”

”…”

”Oltiinko uimassa?”

”…”

”Voisitko kulta vastata jotain?”

”Joo.”

Senkin kiittämätön…

”No mitä sä haluaisit tehdä seuraavalla retkellä?”

Innostus palasi takapeilissä tuikkiviin silmiin.

”Mennään äiti Stokkalle!”

She´s a keeper.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.