Tietoa mainostajalle ›

Kantoreppuvertailu: Manduca vs. Tula

0 No tags Permalink

Kilometri- ja yhteistyövaroitus: ota kaksi kuppia teetä valmiiksi. Jos et pidä romaaneista, skrollaa loppuarvosteluun. Niin ja alla ylistetty reppu on saatu blogin kautta.

Manduca <3”.
Niin luki erään kuvan alla, joskus kauan ennen Ykkösen syntymääkään. Kuvassa oli perhe matkalla, lapsi roikkui toisen vanhemman kyydissä jossain tekeleessä. En yhtään ymmärtänyt, kuka kuvassa olevista oli ystäväni fanittama italiaanomies/ravintola/kaupunki. Olin niin ihmeissäni tästä Italialta kalskahtavasta rakkaudenosoituksesta, että googlasin termin ja löysin kantoreppujen maailman. Maailman, jossa BabyBjörn on itse saatana, ja sitä käyttää vain lastaan vihaavat, turmiolliset vanhemmat. Sen maailman, jossa kantoliinailusta (toinen uusi sana tässä yhteydessä) seuraava paras on Manduca. Ja ei, se ei ole rintareppu, vaan kantoreppu. Päätin siltä istumalta, ennen niitä kahta viivakaan, että meille ostetaan sitten kanssa toi joskus jos lapsia saadaan, kun se on niiiiiin helppo ja ihana. Suorastaan <3.

Välillä onnistui melkein.
Tästäkin näkyy (ja muistan),
että olkaimet änkeää sivuille.

Sitten tuli Ykkönen ja sen myötä vakaa aikomus käyttää vasta hankittua reppua. Yritin muutaman kerran ihan pienenä, vastasyntyneen tuen kanssa. Itkua, huutoa ja hampaidenkiristystä (minulta). Jotenkin se saatiin kuitenkin kyytiin ja kannoin. Tosin reppu veti niskasta, painoi lantioon tai sitten vauva roikkui oudosti. Neljän kuukauden kohdalla otin kunnolla itseäni niskasta kiinni: nyt me opetellaan tämä. Pieni Ykkönen liukkaissa talvivaatteissaan luhistui kahden korttelin matkalla koppakuoriaiseksi repun sisällä. Ei taaskaan nappiin. Vuoden kohdalla reppu hävisi. Syytettyäni ensin yksivuotisjuhlien vieraita, sitten narkkareita ja lopulta uudestaan Insinööriä, oli tunnustettava että reppu oli pöllitty. Harmitti, mutta uusihan oli ostettava. Koska se oli Manduca <3.

Repun käyttö jäi vähemmälle ja vähemmälle, kunnes Kakkonen syntyi. Taas kohtasin repun uudella tarmolla, nyt tää tästä lähtee. Vaan ei. Edelleen kantaessa tuskassa oli joko äiti tai lapsi, tai kummatkin. Eniten alkoi tuskastuttaa tieto siitä, että koko muu maailma rakastaa tätä vempelettä ja minä en. Korviini kantautui matkan varrella eri blogeista mm. Kantokiertueen kautta tieto toisesta repusta, Tulasta, joka huhujen mukaan oli monelle Manducaa parempi.

Eräänkin erittäin karsean aamun jälkeen kävelin puistoa kohti Kakkonen rintarepussa, minulle mukavasti (kerrankin) mutta vauva raukka lähes ulkona roikkuen. Sisuunnuin ja otin puhelimen esiin. Etsin netistä pakkasen kohmeistamilla sormillani ”Ipanainen puhelinnumero” ja soitin Annille. Pyysin Tulaa lainaan, jotta voisin kirjoittaa teille idiootin kokemattoman kantajan käyttökokemuksia näistä kahdesta lähes samanlaisesta repusta. Ja voih, Anni olikin ihana ihminen, jolla oli vieläpä hyvä maku: Anni tiesi (!) blogin entuudestaan ja lupasi siksi lähettää koko repun ihan omaksi. Ja siitä alkoi minun ja Tulan rakkaustarina.

Myönnän heti alkuun, että suhteeni Manducaan oli alkanut olla negatiivinen, ellei jopa vittuuntuneen katkeroitunut. Ja että Tula kaikessa pelastavassa ominaisuudessaan ja lahjamuodossaan sai minulta lämpimiä tunteita jo kuosia valittaessa. Mutta on se ero silti merkittävä. Seuraa kuvin ja sanoin syväluotaavaa vertailua, jonka lopputulos on selkeästi Tulan eduksi. Se on helpompi, mukavampi, kauniimpi ja kertoo parempia vitsejä. 

Vertailun taustatiedoksi: Minä olen pitkä (176cm), vinorankainen ja heikkolihaksinen, eli sitä kautta huonoselkäinen tyyppi. Ihan tavallisetkin ”koulureput” ovat melkein aina mielestäni huonosti, ja yritän korjailla asentoa paremmaksi. Lisäksi jaan repun käytön varsin leveähartiaisen ja pitkäselkäisen tyypin kanssa. Nämä lähtökohdat tarkoittavat että joudun säätämään reppua lähes joka kantokerralla, ja että pienikin ongelma säädöissä tuottaa suurta epämukavuutta. Lisäksi olen helposti kädetön ja lyhytpinnainen. Jos ja kun en tajua, hermo menee ja se jää siihen. Arvaatkin varmaan jo, etten myöskään ikinä oppinut käyttämään kantoliinoja, vaan päädyin siihen kamalaan BabyBjörniin (joka ei siis ole yhtään kamala). Koska kannamme nykyään sattuneesta syystä hyvin vähän Ykköstä, en osaa ison lapsen kantamista oikein vertailla. Tämä vertailu onkin ennen kaikkea alle vuoden ikäisen lapsen kantamisesta lähtevä.

Valeäiti testaa: Manduca vs. Tula

Tula (taaperokoko) on selvästi isompi kuin Manduca (oikealla).

Koon lisäksi eroina on säädöt.
Manducassa on enemmän säätövaraa ja muotoiltu,
mutta kapeampi lantiovyö.

Käyttömukavuus -ja helppous (kantaja)
Manducassa ja Tulassa on sama perusajatus: leveä lantiovyö jakaa painon lantiolle hartioiden sijasta ja kantaminen helpottuu. Leveät, pehmustetut olkaimet vähentävät entuudestaan painetta.

Ongelmana Manducassa on se, että se on liian hieno: siinä on suorat olkaimet ja kaksi eri säätöä, joilla olkaimista saa just oikeat. Harmi vain, että se mahdollistaa myös just väärät säädöt niin että paneeli menee väärän muotoiseksi, hartiat kiristää tai olkaimet vetää liikaa eteen / sivuun. Lisäksi kummassakin ”lantiovyö” tarkoittaa ainakin minulla vyötärövyötä. Ennen kuin tajusin tämän, Manduca oli aina liian alhaalla ja painoi lonkkaa kivuliaasti, verisuonet tukkivasti ja / tai housut tiputtavasti. Sangen mukavaa. Mutta vyön nostaminen ylemmäs ei auttanut: vauvalta loppui tila kesken. Repun selkäosa (paneeli) oli liian matala tai olkahihnojen säädöt väärin, joka tapauksessa repun yläreuna tuli aivan liian alas vauvan selkään, jolloin ko. vauva alkoi tunkea itseään kaaressa ulos. Paneeliltaan selkeästi isompi Tula hoiti homman mallikkaasti. Iskin vyön suoraan nk. tehdasasetuksilla kiinni ja se oli mukava. Vaikka ei ollut siis optimisäädöillä, se oli hyvän tuntuinen ja toimi. Tästä viiden sekunnin tuntemuksesta lähti ensimmäinen ”wau miten paljon parempi tämä on” -fiilis. Toinen wau tuli olkaimista, jotka solahti heti oikein. Ne eivät tippuneet olan vierestä sivuun, tai vetäneet niskaani viulunkieleksi. Lähempi tarkastelu osoitti, että Tulan olkaimet on muotoillut ja toinen säädöistä on jätetty pois. Tästä seuraa se, että säädöt ovat keskimäärin helpommin oikein, toki se myös toisaalta vähentää säätämisen mahdollisuuksia.

Tula ensimmäistä kertaa Insinöörin
päällä, ja nappiin meni.

Käyttömukavuus -ja helppous (lapsi)
Kummassakin repussa lapsi asettuu ergonomiseen ”M-asentoon” jalat polvista taitettuina, peppu alhaalla ja selkä kaarella. Kummassakin on myös hyvin tilaa käsille olkaimien ylä- ja alapuolella. Tulan (taaperomallin) paneeli on selkeästi Manducaa leveämpi ja pidempi, joka toisaalta ”pakottaa” lapsen hyvin tiukan turvalliseen syliotteeseen, mutta toisaalta saattaa isommalla lapsella tuntua liaan kapaloivalta, en tiedä. Tulan leveämpi paneeli asettaa myös vauvan jalat sojottamaan sivuille (tehden koko paketista leveämmän ja lapsen liikkuvuudesta kankeamman, ongelma jota vauvamallissa ei varmasti ole), Manducassa jalat kasvaa nopeammin riittävin pitkiksi taittuakseen suoraan alas. Tulassa jalkojen aukot on tosin pehmustetut, mikä varmasti lisää lapsen mukavuutta. Paneelin pituus taas tukee mukavasti lapsen päätä, eikä houkuta rimpuilemaan pois otteesta. Kangas on kuitenkin riittävän pehmeää taipuakseen lapsen liikkeiden mukana.

Tulassa Kakkonen viihtyy hereilläkin,
tässä tyytyväisenä Matkamessuilla.
Hyvännäköinen paketti nämä kaksi.

Säädöt ja muut yksityiskohdat
Kuten sanottu, Manducassa on enemmän säätöjä. Mutta huono arpa on se, ettei niistä ehkä tärkeintä (olkaimien pituussäätö) voi juurikaan säätää enää lapsen ollessa jo kyydissä. Erittäin usein huomaan olkahihnojen olleen väärästä kohdasta kiristetyt niin etten saa niitä enää yhtään kireämmällä vauvan ollessa kyydissä. Käsi ei vain taivu sinne taakse riittävästi. Samoin on monen monta kirosanaa mutistu hiljaa huulien välistä, kun yritän renkslata lantiovyötä johonkin suuntaan, mutta sen sinänsä turvallinen ja hyvä lukitus estää yhdellä kädellä operoinnin ja kiristyskin on jo liian tiukassa. Tulassa kaikki releet on (yhdenkin) käden ulottuvilla myös kantaessa. Yksityiskohdatkin ovat leveämpiä ja osin parempia; olkaimet yhdistävä niskaremmi on leveämpi (= mukavampi) ja on helpommin säädettävissä ylös / alas. Tulassa on vielä yksi pienen pieni yksityiskohta, joka kuitenkin ilahduttaa minua suuresti: remmien päässä on kumpparit, joiden avulla remmien ylimääräiset löysät hännät saa kieritettyä piiloon. Näin et näytä koko ajan siltä, että sinusta roikkuu valtavia tamponinaruja takin alta.

Lantiovyöt. Siis vyötärövyöt.

Niskaremmit.
Ylempänä Tulan leveämpi
ja paremmin säätyvä.

Tiivistettynä:
Tulan plussat ja miinukset
+ Erittäin helppokäyttöinen, käyttömukavuus jatkuvasti hyvä
+ Helppo säätää myös menossa, lapsen ollessa jo kyydissä
+ Tasku lantiovyössä (kuosittomissa malleissa ilmeisesti myös selässä)
+ Paljon kivoja värejä ja kuoseja, joista valita
+ Niskatuki irroitettava (olen itse pitänyt sitä lähes turhana, kun vauvan pään saa vain käännettyäkin mukavasti. Auringolta ja tuiskulta suojaa kyllä kivasti. Mutta senhän voi tunkea sinne taskuun käyttöä odottamaan).
– Leveä paneeli tekee repusta kesäisin kuumemman
– Kaksi eri kokoa, teoriassa vauvamalli pitää vaihtaa taaperoon jossain vaiheessa. Tosin kuulemieni kokemusten perusteella isotkin, lähes kaksivuotiaat taaperotkin menevät vielä hyvin vauvamalliin, ja meidän nykyään siro yhdeksänkiloinen taas menee hyvin isompaan taaperomalliin.

Pikkutasku on kätevä.

Manducan plussat ja miinukset
+ Monikäyttöisempi, saa mm. lantiokantoon (ominaisuus, jota olen kokeillut kerran ja kaivannut nolla kertaa). Olkaimet saa myös ristiin, jos kantaja on kovin kapeaharteinen.
+ Paneelin pituus on säädettävissä vetoketjulla (ominaisuus, jota en ikinä osannut käyttää. Ylläri)
+ Tunnetumpi, parempi jälleenmyyntiarvo?
+ Yksi malli käy vastasyntyneestä n. 20kg lapseen
+ Monipuolisemmat säädöt
– Helposti superärsyttävän hankala epäergonominen. Monipuolisemmat säädöt voi vaikeuttaa oikean säädön löytymistä, henkilökohtaisesti lähes aina epämukava käyttää
– Vastasyntyneen tuki on vakituisesti kiinni, eli repusta roikkuu ekojen kuukausien jälkeen aina ylimääräinen härpäke.

Manducassa paneelin korkeutta voi säätää.

Loppuarvostelu:
Tula rocks. Nyt näyttää siltä, että Tula ja sen myötä kantaminen ovat tulleet jäädäkseen. Ensimmäistä kertaa ikinä kannan reppua oikeasti mukana koko ajan, ja myös käytän sitä. Ihan vaikka vaan hetken tai pidemmänkin reissun ajan, koska nyt se vihdoin helpottaa minun arkeani, eikä ainoastaan aiheuta kipuja ja stressiä. Olen jopa käyttänyt sitä kotona nukutustarkoituksessa, ja Kakkonen on kummallakin kerralla nukahtanut siihen. Ihan ennenkuulumatonta.

Onnellisesti poski rytyssä.

Siellä se nyt kulkee aina mukana. Kunnes varastetaan.

Kumpi sinulle sopii?
Jos olet kantoliinankin kanssa sujut ja tykkäät hienosäätää asioita, Manduca voi olla sinulle hyvä. Jos olet lyhytpinnainen idiootti, joka käyttää kamerassakin aina samaa asetusta, osta Tula.

Tekniset tiedot, ostopaikat (linkit) ja hinta
Manduca:
Hinta 125€, toimii vastasyntyneestä noin 20kg painavaan lapseen.

Tula
Vauvamalli: Hinta 112€, vastasyntyneestä noin 20kg lapseen.
Huom: saatavilla myös taaperojatkopalat, jolloin reppu käy myös 1,5v eteenpäin.
Taaperomalli: Hinta 125€, n. 12-20kg.
Meillä on tämä ja toimii hyvin 9+ kiloiselle, 10kk vauvalla ja myös n.12kg painoiselle 2v3kk isosiskolla.
Huom: Tulan saa edulliseen hintaan myös lainaksi Ipanaisesta. Kannattaa kokeilla.

Jos jaksoit lukea vain tämän:
Olen käyttänyt Manducaa kaksi vuotta, ehkä viisikymmentä kertaa. Kertaakaan ei ole sekä äidillä että lapselle täysin sopivat säädöt. Close, but no cigar. Olen käyttänyt Tulaa nyt viikon aikana kuusi kertaa. Joka kerta sekä äidillä että lapsella on ollut erittäin mukava olla. Jackpot.

Tula <3

0 No tags Permalink

No Comments Yet.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *