Kolikkoja taskuun

Seisoin eilen Kampin K-supermarketin edessä ystääväni odotellen, ja mietin, miten paljon enemmän voisin tehdä toisten eteen. Kuulostaa nyt näin kirjoitettuna kovin upealta hyväntekijän ajattelulta, mutta todellisuus on kohdallani ihan toista. Olen laiska, selkäni kurjuuksille kääntävä ja unohtavainen. Autan harvoin, mutta joskus sentään. En edes muistaa kantaa auttamisesta vastuuta. Tällä kertaa muistin avun tärkeyden, sillä se konkretisoitui silmieni edessä.

Kiireisessä väkijoukossa oli kuhinaa. Viikonloppupihvejä, viinejä, leivoksia, karkkeja, litratolkulla maitoa ja vaatekauppojen kasseja vilahteli vauhdilla kummaltakin sivultani ohi. Matkalla lämpimään, kauniisti sisustettuun kotiinsa varmasti, niin kuin minäkin. Seisoin siinä kiirehtijöiden tukkeena, laukussani kaksi viinipulloa ja säkillinen muovikrääsää tuleville synttäreille ja mietin, että minun nelivuotiaani syö varmasti päivässä aika moninkertaisesti sen mitä nuo kaksi naista yhteensä.

He istuivat erittäin siististi ja hiljaa keskellä kuhinaa, ”Salaattibaari 14,99/kg!” – huutavan kyltin vieressä. Välissään oli yksi sellainen viidentoista euron salaattikippo, johon oli tyhjennetty pari pussia nuudeleita ja kaikki mausteet mitä läheltä löytyi. Kipon vierellä oli kolme mukia Hesestä haettua kuumaa vettä, ja toinen naisista pilkkoi hartaudella seoksen joukkoon vielä tuoretta chiliä. Naiset näyttivät ihan erilaiselta kuin normaalisti päivisin heidät nähdessäni, armoasennnossaan Narinkkatorin kylmää asvalttia vasten. Silloinkin tyhjä kuppi kädessä, odottaen kolikoita joilla sitten illalla saa sitä nuudelia. Siinä sisällä pöydän ääressä istuessaan, kärsivällisesti valmistellessaan, he näyttivät samalla ihan tavallisilta naisilta ja toisaalta olisivat voineet olla jostain dokumentista, jossa kehitysmaan äiti keittelee koko perheelle kattilallista riisiä iltapalaksi.

Tajusin, että naiset varmasti tietävät sentilleen, mitä paketti pahanmakuisia tehdasnuudeleita maksaa. Mulla ei ole hajuakaan, koska mun ei tarvitse tietää. Ruoka ei ole koskaan ollut sentistä kiinni.

Suututti. Tämä maailma, jossa toiset joutuvat pakenemaan kotiaan ja toiset opettelevat kääntämään selkänsä heidän hädälleen. Kamppi, jossa melutaso on ylhäällä ja välittäminen alhaalla. Minä, joka saan hirveästi rahaa elämiseen ja päätän käyttää sen muiden auttamisen sijasta typeriin synttäriviireihin.

Tein itselleni sopivan, omaatuntoa hieman lievittävän päätöksen. En tule olemaan se, joka matkustaa toiselle puolen maailmaa kehittelemään muille vesiratkaisuja. En tule ehkä olemaan edes se, joka jakaa vastaanottokeskuksissa vilttejä ja ystävällisyyttä. Mutta voin olla se, joka antaa aina mahdollisuuden tullen rahaa nuudeleihin, mieluiten vielä johonkin parempaan. Tähän asti olen auttanut lähes olemattomasti lähelläni kärsiviä: vaikka annan kuukausittain (aivan liian pienen) summan rahaa sekä Unicefille että SPR:llä, kotikorttelini kaduilla välitön auttamiseni on surkeaa. Koska mulla ei ole ikinä mukana käteistä, jota antaa. Mutta nyt päätin hommata taskuuni ison kasan kahden euron kolikoita. Siten voin edelleen jatkaa sitä opetusta, jota olen Ykkösellekin yrittänyt antaa – auta aina kun voit.

Kohta voin näyttää käytännössä, enkä vain puheissa, että jokaisen polvillaan ruokaa kasaavan kohdalla pysähdytään, hymyillään ja annetaan. Ja ehkä saan silloin vastattua Ykkösen monimutkaiseen ihmettelyyn:

Mutta äiti onhan meillä paljon rahaa jota voitaisiin antaa. 

Niin on. Ja nyt pidetään huoli että se raha on meillekin saatavilla kun joku sitä pyytää.