Tietoa mainostajalle ›

Kuin normaali ihminen

0 No tags Permalink

Tuntuu jo aika kaukaiselta ne ajat, kun kotioven sulkeutuessa alkoi ajastin tikittää: kaksi tuntia ja olet kotona, riisut takkia jo porttikongilla, jonne vauvan hysteerinen huuto raikaa.

Vastahan se oli, kun ilta-aikaan liekani oli niin lyhyt, ettei kotoa oikeastaan kannattanut poistuakaan. Kun vain minä ja ulokkeeni kelpasivat. Pulloa ei todella kunnioitettu, korviketta ei nielty. Tanssitunnille pääsin imettämällä urheiluvaatteet päällä, juoksemalla tunnille ja sieltä heti sen päättyttyä pois, ja silti vastassa oli karjuva vauva ja kyspynyt mies. Aina.

Olen aika kovapintainen ja pystyn kyllä lähtemään kotoa, vaikka vauva itkisikin. Ymmärrän, ettei se sitä oikeasti traumatisoi, ja että oma aika on kriittistä minulle kotona jaksamisen kannalta. Eikä se kotiinpaluuitkukaan niin kamalaa ollut, että sen vuoksi olisi tanssitunti kannattanut skipata. Mutta kyllä se silti alkoi vähän ketuttaa. Aina viimeinen tunti kaupungilla ennen kotiinpaluuta oli kännykän tuijottelua, Sen Puhelun odottelua ja huutoon valmistautumista. Rentoudu siinä sitten ystävien kanssa vaatteista puhuen.

Ja sitten menimme neuvolaan. Puhuttiin tädin kanssa, joka ymmärsi ja sympatiseerasi, tajusi ettei kahden lapsen kanssa unikoulutus, pottakoulutus ja rytmien hakeminen välttämättä suju noin vain. Ainakaan näillä yöunilla. Kuitenkin yhdessä todettiin, että olisihan se hyvä jos saataisiin imetystä vähennettyä, kiinteiden määrää siten lisättyä ja ehkä yöunia parannettua vähän kanniskelemalla. Sovittiin että Insinööri auttaa öisin. Näinhän me oltiinkin jo tehty, ja saatu ihan valtava muutos aikaan jo parissa päivässä. Kakkonen oli juuri edellisenä yönä nukkunut koko elämänsä pisimmän yhtäjaksoisen unipätkän, ja heräsi vasta puoli kuudelta aamulla ensimmäisen kerran. Neuvolasta saatiin ehkä se viimeinen itsevarmuus, nyt me kyllä hoidetaan tämä homma kotiin.

Kahden hyvän yön jälkeen tuli sitten eilinen päivä ja ilta. Ensin päivä, jonka aikana Kakkonen ei syönyt juuri ollenkaan maitoa, jouduin suorastaan väkisin tarjoamaan seitsemän tunnin jälkeen. Ja kiinteät tietenkin upposi. Päiväunia se veti kahdet, joista toiset taas kerran 2,5h. Sitten ilta, ja tämä on se suurin voitto: lähdin kotoa kello kuusi illalla, takki auki, mutta en vauvan takia. Se oli syönyt ”joku pari tuntia sitten” eikä ”takki päällä ovensuussa istuen”, enkä tiennyt milloin se haluaisi syödä seuraavan kerran. Lähdin silti kiireessä ja totesin että pärjätkööt. Ei ollut maitoja pumpattu, ei vauvaa juuri imetetty, ei kelloa tuijoteltu. Palasin kotiin puoli yhdeksältä illalla, eli liian myöhään. Olin varma että ovella on vastassa aivan superväsynyt vauva hirveän nälän kanssa ja sen mukainen huuto.

Vastassa oli hiljainen koti, keittiötä siivoava mies ja nukkuvat lapset. Puurolautaset oli kaluttu tyhjiksi, lisäruokaa oli hoidettu vielä marjoista ja leivistä. Montakohan lasta sillä oikein oli ollut syömässä, eiväthän nyt minun lapseni noin paljon syö…?

”Noooo, mites täällä meni?”
”Oikein hyvin!” (näyttää videon, jossa
kaikki kolme syö iltapalaa ja kikattaa)
”…Mut mä en saanu pidettyä tota vauvaa millään hereillä,
se vaan sammui syliin”. 

Just, sellainenhan se mun vauva onkin aina ollut. Not.

Jotenkin tuntuu, että asiat on nyt pienestä kiinni ja jokin muutos on tulossa. Joka tapauksessa olen mahtavan iloinen jo näistä muutoksista. Tässähän tuntee itsensä vallan täysiarvoiseksi ihmiseksi, joka saakin taas mennä ja tulla miten huvittaa. I H A N A A.
                                                                                                                         

0 No tags Permalink

Comments are closed.