Kun nössö San Franciscoon lähti – vai lähtikö?

Mä taidan olla aika nössö. 

Vähemmän nössölle olisi sellainen tilaisuus käsillä että oksat pois: huomenna aamusta koko porukka lähtee ajelemaan kohti Phoenixiä ja viiden päivän lätkäleiriä. Meille on tarjottu mahdollisuus: mitäpä jos me otettaisiin vain teidän lapset mukaan ja te tekisitte jotain muuta? 

”San Francisco!” nää huusi kuin yhteen ääneen. To-del-la-kin! Rantatietä, kaupunkia, ruokaa, punapuita, viinitiloja, lomailua. Kahden. 
Mutta sitten alkoi vähän puntit tutista. Ai että viisi päivää ilman lapsia. Niillehän (mullehan) tulee kauhea ikävä? Meillähän on kaikilla vielä jet lagikin. Onkohan siellä Friscossa ihan sairaan kylmä? Ja mihin ne siis on menossa edes? Onkohan niillä tylsää? Entä jos Kakkonen laattailee autoon, satuttaa itsensä tai on vain mutrusuuna? Kukas sillon lohduttaa? 

No Mummi tietysti, tai Ukki. Tai pojat, tai Käly, tai..kyllä siellä mukavia ja rakkaita sylejä riittää. Ja turvallisuus? No se Käly on erikoistunut lastenlääkäri. Ehkä se osaa laittaa laastarin. Sitäpaitsi, jos niillä on tylsää kolmen serkun kanssa kylpylässä niin mä olen tehnyt kasvattajana jotain väärin. Se viisi päivääkin on kai vain neljä, ihan eri juttu. 
Milä ihme mua sitten vaivaa? Miksi en hypi riemusta?
Tässä taitaa olla nyt kyse jostain oudosta äidinvaistojutusta. En epäröisi hetkeäkään jos lapset olisi menossa tavallisen tylsästi mummolaan ja mulle annettaisiin mahdollisuus olla sillä aikaa neljä päivää Friscossa. 
Jotenkin on ihan eri asia lähteä vieraalla mantereella 1200 kilometrin päähän omista lapsista. Kun sekä oma että niiden määränpää on tuntematon. Tuntuu että ne voisi yhtä hyvin olla lähdössä kuuhun. Että hei menkää te vaan Marsiin. Me otetaan nämä mukaamme tonne reikäjuustolle. 
Nyt kaivataan kannustusta: jos olet käynyt SF:ssä, kerro miksi sitä ei pidä jättää väliin. Jos olet käynyt Phoenixissä, kerro miten hieno ja lapsiturvallinen paikka se on. 
Tää nössö nyt vaan tarvii vähän vahvistusta. Esimerkiksi sellaista, että reissussa voisi käyttää näitä joulupukin tuomia kaunottaria:
Mitä muuta keksitään?