Kun on aika pysähtyä

Edessä on pitkästä aikaa vaikea kirjoitus. Sellainen, jonka julkaiseminen ja kirjoittaminenkin mietityttää tosi paljon. On siis pakko kirjoittaa. Nyt ei ole kyse raivon hallitsemisesta lasten kanssa, tai kodin läävätilasta, eikä edes alastonkuvaa ole tiedossa. Tämä on paljon vaikeampi asia. Pitää myöntää että on heikko ja tarvitseva. En pärjääkään.

Tätäkin tekstiä lukee moni työkaveri ja jopa asiakaskin. Järki tai jokin sanoo, ettei tälläistä kannattaisi siksi julkaista. Älä paljasta niille. Mutta ehkä se on juuri siksi tarpeen. Lapsillekin on hyvä näyttää että äidit ja isätkin joskus tarvitsee apua, ehkä sanon tässä samaa omalle yhteisölleni. Että hei, nyt vähän henkeä meille kaikille. Hosutaan vähemmän. Tuetaan toisiamme enemmän. Tehdään vähemmän asioita paremmalla otteella. Tai auttakaa minua tekemään niin.

Istuin eilisen illan Meilahden päivystyksessä, epäilynä keuhkoveritulppa. Se ei ole kiva epäily. En onneksi tiedä, kuinka vakava tauti olisi kyseessä, koska sitä, eikä mitään muutakaan, ei multa löydetty. Ihan sama vanha 17 vuotta mukanani kulkenut rytmihäiriö vain. Mutta olipahan kivat seitsemän tuntia, kuulostella sitä rinnassa välillä vihlaisevaa kipua ja pumputtavaa sydäntä ja miettiä, milloinkohan sellainen tulppa muuttuu oikeasti vaaralliseksi? Lääkärin antama vapauttava tuomio oli silti oikeastaan masentava. Miten niin muka se arvo voi vaan joskus nousta ja siellä ei ole missään mitään oikeaa vikaa? Olenko minä joku helvetin luulosairas? Vai vaan heikko? Ei mulla voi olla niin kova stressi, eihän mulla ole siihen mitään syytä.

Hävettää aivan sairaasti. Että tässäkö sitä nyt ollaan, sydän tykyttämässä vailla mitään järkevää syytä. Siellä ne vanhemmat herrat ja tehokkaammat tykit nyt sitten naureskelee että ei noista nuorista tytöistä kyllä ole mihinkään, ei ne kestä painetta.

Painetta, jota ei edes ole. En suoraan vastaa miljoonabisneksestä. En ole juuri nyt deadlinejen tuupertama. En valvo remppani kanssa puoli yhteen aamulla kädet rakoilla.  En herää joka aamu ennen kuutta ja matkusta useaan eri kaupunkiin viikossa. En harrasta itse valtavasti, kuskaa lapsia sen seitsemään jumppaan, kokkaa makaronilaatikkoja tai pidä kotia siistinä. En yllä mitenkään siihen muiden ruuhkaan, kaaokseen ja stressiin jota ympärilläni näen – miten minulla voi olla jonkinlainen syy tai oikeus väsyä?

Toisaalta, jos oikein pinnistän ja katson vain itseäni, omia tarpeitani ja elämääni, ymmärrän. Voidakseni hyvin tarvitsen paljon höntsäilyaikaa, hyviä yöunia, saavutettavissa olevia tavoitteita ja selkeitä vastuita. Yhtäkään noista ei nyt ole. On vain valtava joukko asioita, joissa yritän pärjätä, ilman että muut sitä ehkä multa edes odottaa. Revin voimia itseni asettamiin tavoitteisiin ja kurjistun, kun en onnistu. Lasten pitäisi kävellä kiltimmin tarhaan, projektien pitäisi sujua vailla kommelluksia, myyntiä pitäisi sataa sisään, tiimin pitäisi olla tyytyväinen, kodin pitäisi olla siisti ja talon jo suunniteltu. Ystäviä pitäisi nähdä, kuntoa pitää yllä, aviomiestä huomioida, laskuja maksaa. Vanhempainiltakin olisi käymättä, Ykkösen synttärit suunnittelematta ja perkele tossa ovessa lukee edelleen väärä sukunimi. Lukisit edes enemmän kirjallisuutta ja entäs se hyväntekeväisyystyö? Ja oletko pitänyt itsestäsi huolta, ethän nyt vain anna itsesi väsyä?

Olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa luulen kaikkien (paitsi itseni) tarvitsevan minua. Rakkailla tiimiläisillä on paljon kysymyksiä, joihin en yleensä osaa vastata. Ihanilla lapsilla on paljon vaatimuksia, joista valtaosa on turhia. Aamulla puhuin puhelimessa tiimiläisen kanssa ja yritin auttaa (onnistumatta) ja ohikulkija pyysi mua samalla auttamaan. Yritin selittää että olen hei tässä puhelimessa juuri nyt, mutta kyllähän te tiedätte mitä siinä kävi. Autoin. Ei ole siis ehkä liioiteltua tuntua siltä, että joku on jatkuvasti nykimässä hihasta. Kai nyt kun tarjoan sitä hihaa jatkuvasti nyittäväksi.

No nyt minä otan ja vedän tämän hihani takaisin (pahoittelen, tämä ontuva kielikuva eli nyt aika pitkään tässä tekstissä. Siinä se nyt sitten on.). Hengaan pari päivää kotona ilman sen kummempaa tekemistä, ilman sen kummempaa syytä. Tai onhan se ihan kelpo syy että pieni lämpö yrittää puskea päälle ja sydän tykyttää heti jos puhuu työasioista tai liikkuu liikaa. Tai että itku meinaa tulla, ja tuleekin, yhtäkkiä ihan jostain puskista. Välittömänä lääkityksenä sohva, netflix ja pötköttävät jalat. Otan aikaa ja yritän muistella, millä tavoin erotan keskenään oikeasti tärkeät, itselleni tärkeät ja muille tärkeät asiat. Jatkossa panostan kahteen ensimmäiseen. Eiköhän niillä saada taas tämä lataamo kuntoon.

Jos siis seuraavan kerran sanon sinulle, ”olen pahoillani, mutta en voi nyt auttaa tässä asiassa”, autan meitä kumpaakin itseasiassa aika paljon.

Armoa päiväänne ystävät, muistakaa Café Tin Tin Tangon minulle tänään lahjoittama viisaus: