Tietoa mainostajalle ›

Löisinkö?

0 No tags Permalink

Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltainen purema osuisi minuun. Löisinkö?

En. En ikinä. En usko. Mutta teen paljon muita vääriä asioita, aggressiivisia ja pelottavia. Miten lapsen vihainen, kovakourainen kantaminen jäähypenkille oikeastaan edes eroaa läimäisystä?

Lasten kasvaessa panokset kovenee. Kolmevuotiaan mielenpahoitus kuuluu läpi kylän, ja neljävuotias osaa jo painella kaikkia oikeita ärsytyksen nappeja. Niin niiden kuuluukin tehdä. Lasten tehtävä on koetella hermoja. Se on osa oman tunteensäätelyn oppimista ja itsenäistymistä. Vanhempien tehtävä on olla nyrkkeilysäkki, joka ottaa iskut vastaan rauhallisesti, tunteet sanoittaen ja tilanteen rauhoittaen. Vanhempien tehtävä on kuitenkin myös välillä pysäyttää säkin liike, ärähtää ja todeta että lapsi meni liian pitkälle (=raja). Sitten pyydellään vastavuoroisesti anteeksi ja kaikki oppii että on ok välillä olla vähemmän tyyni.

Sitten tullaan sille mahdottoman vaikealle alueelle, sille ärähtämiselle. Mikä on siedettävän rajoissa? Missä menee vanhempien rajat?

Kun tämä vanhemmuushomma ei ole sellainen erikseen maksettu palkkatyö, johon tullaan valmistautuneena ja aikaa varaten. Se on elämän hetkiin sijoittuva, o.t.o.na hoidettu homma josta ei saa palkkaa ja johon kukaan ei ohjeista. Useimmiten selvitään puhtain paperein, hoidetaan eteen tulevat nakit ja pysytään hengissä. Pestään pissat sohvasta ja sovitellaan lasten keskinäisiä riitoja. Sitten on niitä päiviä kun oma jaksaminen on venytetty jo yli rajojen ja raivokkaasti puremista yrittävä lasta ei voi enää kohdata Täydellisen Kasvattajan opein. Niinä päivinä tullaan sille pelottavalle alueelle, jossa hyvät aikeet saavat lentää roskiin ja päässä kaikuva ”se on vain väsynyt” on häiritsevää kitinää. Kuppi menee nurin. Vituttaa.

Toiset huutaa. Toiset murisee pelottavasti. Jotkut repii kädestä, yksi paiskoo sängylle ja valitettavasti on aina joku joka lyö. Yhteistä meillä on se, että me kaikki teemme väärin, ja se että me olemme kaikki varmoja omasta pahuudestamme. Myös se maltilliseti ääntään korottava kokee itsensä epäonnistuneeksi, harvinaiseksi mädäksi omenaksi. ”Kenelläkään muulla ei taatusti mene hermot näin pahasti”.

Menee. Uskon että meillä kaikilla. 
Sinä aamuna sain sen melkein minua purreen Ykkösen kannettua oikein sivistyneesti vessaan asti, ja tilanne käytiin läpi ihan oppikirjojen neuvojen mukaisesti. Mutta mitä jos? Jos käsivarressani kihelmöisi kova kipu ja iholle nousisi sykkivä puremajälki, pystyisinkö taistelemaan luontaista puolustamisen vaistoa vastaan vai taantuisinko tismalleen samalle aggression tasolle? Uskon, että pysyisin tiukkana, osaisin olla turvallinen vanhempi. En silti luota tähän täysin. Huomaan, että se vauvavuotena syntynyt hirviö ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka tasaiset yöunet sitä vähän kauempana pitävätkin. 
Luulen, että tarvitsisin vähän apua. En puhu terapiasta tai lastensuojelusta (vaikka nekin tärkeitä ovat), vaan hyvistä vinkeistä ja vertaistuesta. Tavoista varmistaa että omat hermot kestää sen kriittisen hetken yli. Mutta kun näistähän ei niin vain puhuta. 
Ja kas, tämä on se ongelma. Ongelma ei ole lasten kiukuttelu ja uhmailu, se on niiden tehtävä. Ongelma ei ole edes se että vanhemmille menee siihen hermot, se on niiden tehtävä. Mutta ongelma on se, että meistä jokainen yrittää pyristellä tämän asian kanssa yksinään, omia virheitään häveten. Ja sehän ei ole kovin hedelmällinen tilanne. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva, synkkiä tunteita häpeävä Väsynyt Äiti on aika kaukana kärsivällisemmäksi oppivasta Täydellisestä Kasvattajasta.
Joten antaa tulla, hoidetaan tämä vertaistukihomma kuntoon: milloin sulla menee eniten hermot lapsiisi? Miten saat hoidettua tilanteen ilman ylilyöntejä? Vai saatko? Oletko puhunut asiasta jollekin muulle? Saitko apua?

Omalta osaltani voin tunnustaa olevani se huutava, muriseva, uhkaileva ja joskus kylmä äiti, joka välillä myös poistaa lapset tilanteista turhan kovin ottein. Uskon kuitenkin olevani vielä siedettävällä alueella, pääsääntöisesti rakastava ja rauhallinen, luotettava ja turvallinen.

Tänään sain varoittelusta huolimatta mojovan iskun nyrkistä naamaani. Kannoin lapsen vitutuksesta soikeana jäähypenkille. Itkin ja tuijotin sitä vihaisena, pettyneenä. Sovittiin riita ja halattiin. Ei, en minä todellakaan lyö, mutta en minä puhtain papereinkaan selviä. Kaikesta maltista, järjestä, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta se pelko tulee näinä väsyneinä hetkinä, ja niiden jälkeen, hiljaa korviini kuiskuttelemaan. 


Löisinkö?

(En.)
0 No tags Permalink

No Comments Yet.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *