Lomalla ei ole aina ihanaa

Ensin olin kai ihan oikeasti vähän pettynyt. Bikinit ei tuntuneet järjettömän ihanalta luksukselta, vaan melkeinpä jo liian nähdyiltä, ihan vasta päättyneen kesän perusvaatteilta. ”Lapsiperhehotelli” oli juuri sitä – liikaa lapsia, liikaa ruotsalaisia. Käsittämättömät määrät hyllyvää valkoista lihaan ja karkuun juoksevaa UV-pukua.  Kyllähän meitä kaikkia tietysti väsytti. Saavuimme perille aika myöhään ja sitä oli edeltänyt aikamoiset matkan rasitteet. Ensimmäinen yökin meni kolmeen pekkaan parisängyssä kääntyillessä, kumpikin lapsi kerran lattialle tömähtäen.

Veden mukana saapui stressi. Istuin altaan reunalla ja katselin lähes voimattomana, miten Ykkönen lipui jättialtaassa yhä kauemmaksi, ja Kakkonen veteli toisessa päässä onnessaan käsipohjaa aina tasaisin väliajoin vettä haukaten. Ykkönen hävisi kerran näkyvistä moneksi minuutiksi (löytyi ison altaan luota) ja Kakkonen oli minuutin välein pinnan alla. Mieleen meinasi hiipiä kauheita ajatuksia: eihän tästä tule mitään. Mieluummin olisin kotona. Mikä loma tämä tälläinen on?

Vielä toisenkin päivän aikana tuijotin uskomattoman turkoosia vettä synkkiä miettien. Hirveästi hommaa yksin. Pitäisi töitäkin tehdä. Eikä tämä rusketuskaan kuitenkaan kestä. Rahat loppuu ja univelka kasvaa. Sitäpaitsi, kuka kehtaa edes ajatella tälläisiä kun on selvästi etuoikeutettu, paratiisissa? Istuin keskellä kauneinta näkymää, ihanassa lämmössä, kirja kädessä ja mietin etten osaa nauttia tästä kunnolla.

Josssain aamulenkin, yhden uuden uimarenkaan ja Bamseklubin välimaastossa se sitten kuitenkin kaivautui esiin: lomafiilis. Monen yön ja erittäin monen altaassa vietetyn tunnin jälkeen mieli osasi vihdoin hellittää huolesta, stressistä ja lievästä syyllisyydestä (kuka nyt näin heti kesäloman jälkeen lomailee muka) ja heitti vapaalle. Aloin rentoutua.

Nyt voin sanoa rehellisesti tämän, jota kaikki lomailijalta odottavat: tämä on ihanaa. Aamulla pieni lenkki, aamiainen huoneessa ja heti ulos. Rannalle ja uima-altaalle, vuorotellen ja vaikka yhtäaikaa jos mahdollista. Lapset uivat, uivat ja uivat. Niiden loman tavoitteena näyttäisi olevan pysyä jatkuvasti märkänä. Jos ei altaassa niin heti perään oman huoneiston kylpyammeessa. Jossain vaiheessa päivää heitetään naamaan vähän pizzaa tai jotain muuta epäterveellisen helppoa, sitten uidaan lisää. Viiniä ja kaljaa juodaan just silloin kun niitä tekee mieli. Kukaan meistä ei käytä kenkiä ja itselläni taitaa olla kaksi vaatekertaa käytettyinä, lisäksi tietysti ne ihanat bikinit.

Kirja on kohta loppu ja työtehtävät pulkassa. Rusketusrajat syvenee ja maha turpoaa. Vesi on niin turkoosia, etten aina malta vahtia lapsia kun tuijotan vain sitä. Se ei ole vain turkoosia, se on monen eri sinisen sävyistä, yhtä jatkuvaa liukuvärjäystä. Ja lämmintä, sellaista johon jopa Mummi uskaltautui mukaan leikkimään.

Ja ne lapset, voi hyvänen aika miten kivaa niillä on. Ne kikattaa lasten altaassa, kiljuu riemusta meren aalloissa, ihmettelee kaloja hotellin alla ja ihmisten jalkojen ympärillä ja juoksee ympäri hotellin alueita kuin mitkäkin paikan omistajat. Pääosin ilman housuja. Vähintään kerran päivässä ajattelen ”voi kun Insinööri olisi näkemässä tämän”.

Kaksi kokonaista päivää takana, kolmas pikkuhiljaa päättymässä. Tällä entisellä asennevammaisella on siis vielä kolme ja puoli päivää aikaa nauttia olostaan. Nyt kun sen vihdoin osaan.