Tietoa mainostajalle ›

Maailman vaikeimman aiheen parissa – suorassa lähetyksessä

0 No tags Permalink

Nyt on pakko myöntää, että pitkästä aikaa jännittää aika huolella. Ei aihe, ei julkinen puhuminen, vaan niiden yhdistelmä. Omalla nimellä, pärställä ja internetiin ikuisesti tallennetuilla hajanaisilla ajatuksilla pitää mennä (lähes) koko kansan edessä vastaamaan suorassa lähetyksessä kysymyksiin lasten kurittamisesta.

Marja Hintikka Liven ensi maanantain jaksossa Tukkapölly takaisin? pohditaan lasten kasvattamisen tiukinta paikkaa, sitä rajojen asettamista (myös itselle) ja niiden sisällä pysymistä. V-käyrän hallintaa ja parempien kasvatuskeinojen löytämistä. Lähetystä edeltävä kysely nimeää joukon epähyväksyttäviä kurituskeinoja, ja jo se sai kylmän hien otsalle. Ei kai kukaan näe mitä tänne ruksin? Aihe on niin pelottava, että on pakko mennä ja puhua, osallistua tabu-talkoisiin.
Ei mulla mitään suurta roolia ole, vaikka tähtibloggari-nimike toki hivelevä on, eikä aikaakaan paljon, mutta pelkään silti että tulen mokaamaan. Joko sanon hädissäni jonkin aivan emävalheen (”no itsehän sanoitan aina lapseni huolet pois, eikä huutamiselle ole tarvetta”) tai sitten laukaisen jonkun hyväksi tarkoitetun vitsin, jonka seurauksena on vain soitto niiltä yksiltä viranomaisilta (”heh, no yleensä teen mustelmia vain torsoon, etteivät päiväkodissa huomaa”). 
Jos jotenkin onnistuisi kuitenkin käyttämään sen oman kymmenen sekuntia studiovalossa hyvään. Sellaiseen hyvään, jota hirviö-kirjoitus, löisinkö-ahdistus ja niiden jatkotarinat tuntuivat saavan aikaan: keskustelua, tabun sulattamista, vertaistukea. Kun ei nämä asiat mihinkään katoa vain sen takia, ettei niistä saa puhua. Se silmitön raivo, joka sihisee esiin jostain ihan yllättäen, ja joka saa käden melkein jo nousemaan, ei laannu sillä että hoet itsellesi ”Se on laitonta. Ole hyvä kasvattaja. Älä nyt taas epäonnistu”. 

Meillä kaikilla tulee niitä tunteita. Olen siitä oikeasti ihan satavarma. Eromme on siinä, miten kestämme tuskan. Toiset hyvin (onnea teille!), toiset huonosti, joko oman kasvatuksen tai vain temperamentin takia. Kummassakin tapauksessa apu, tuki ja armo ovat tarpeen. Armoa on tosi vaikea itselleen antaa, se hetki tuntuu niin valtavalta epäonnistumiselta. Kun päässä välähtää paljon suurempi raivo kuin mitä aikuisten kanssa koskaan. Aivoissa kaikuu aikomus huutaa, raivota, töniä tai lyödä. V-käyrä menee sekunneissa niin jyrkäksi että pian se oma lapsi alkaa itkeä säikähdyksestä. Sokerina pohjalla sitten se hetki kun se pahin järjen pois vievä aalto menee yli ja huomaa että edessä on pieni, viaton, taitamaton lapsi, jota pitäisi turvata, ei pelotella. Hienoa, taas epäonnistuin. Anteeksi.

Pitäisi osata hoitaa nämä lapsen vaikeat tunteet ja tilanteet jotenkin muuten kuin raivostumalla itse, ihan millä muulla keinolla tahansa. Mutta miten? Miten murretaan vahvat käytösmallit tämän ruuhkan keskellä, väsyneenä ja epäonnistuneena? 

Marja itse kirjoitti hyvin tuoreessa kirjoituksessaan aiheeseen liittyen:

”Lasten kasvatusmenetelmät ovat kokeneet valtaisan murroksen yhden sukupolven aikana. Samalla kun kasvatuksen laatuvaatimukset nousevat, kasvatuskeinojen valikko sen kun pienenee.”

No niin-hiton-pä. Tässä täydellisessä maailmassa lapset nukutetaan selällään, syötetään äidinmaidolla, kannetaan liinassa, puetaan jalkaa tukeviin ensikenkiin ja viedään päivittäin ulos vähintään 75 minuutiksi. Kirjoja luetaan, herkkyyskausia tunnistetaan, tunteita sanoitetaan ja muistathan sitten että huutaa ei saa, se jäähykin on aika vahingoittavaa. Selvä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mitä en saisi tehdä. Mutta mitä kuuluisi tehdä kun lapsen (ja minut) valtaa raivouhma? Miten pakenen hirviötä? Tarvitsen työkalupakkiin jotain oikeasti mulle toimivaa, kymmeneen laskeminen on pelkkä vitsi.

Auttakaa siis mua jo ennen maanantaita: Mitä keinoja teidän mielestänne tarvitaan lasten kaitsemiseen ja vanhempien tukemiseen? Mikä ahdistaa eniten?

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.