Tietoa mainostajalle ›

Materialistin jalanjäljillä

0 No tags Permalink
Se on nyt alkanut. Se kaman himo. En voi mitenkään väittää, että olisin pystynyt tai edes yrittänyt kasvattaa lapsiani johonkin muuhun kuin materialismiin – kyllähän täällä aina ihaillaan kovaan ääneen uusia vaatteita ja hienoja uusia lahjoja. Niitä kun tuppaa tulemaan aika paljon erilaisista suunnista. Mutta olen mä aikaisemmin sentään aika tiukkana ollut siitä, ettei tavaroita saa vain siksi että ”mä olen aina halunnut tämän”. Etenkin jos me nähtiin se tavara ekaa kertaa 34 sekuntia sitten. Ja jos kyseessä on ihan hiton ruma, ja kallis, poni. 
Heti en todellakaan antanut periksi. Kerroin, että asioita voi toivoa synttärilahjaksi (jotka oli 4kk sitten) tai joululahjaksi (vielä kauempana), tai sitten voi tehdä niiden eteen töitä. Töiden tekeminen on konseptina näille tietysti kovin tuttu, niiden vanhemmat kun ei juuri muusta puhu. Mutta ne omat työt, kotityöt, on sitten vähän eri juttu. Not so familiar. Tätä muuttaaksemme ollaan joku aika sitten lanseerattu liitutaululle sellainen tukkimiehen kirjanpito, että jokaisesta askareesta (omat astiat astianpesukoneeseen, lelujen siivous illalla, pyykkien lajittelu jne) saa viivan. Kymmenestä saa yhden karkin. Aika hintsut on palkinnot, mutta toisaalta nää on sellaisia juttuja, jotka pitäisi mennä ilman palkintojakin. 
Ja sitten tuli case  My Little Ugly As Hell Pony, joka on iiiiihana ja jollainen on myös Kirsikalla ja joka mun on ihan ihan pakko saada kun mä olen äiti sitä aina halunnut. Siitä jankattiin öin ja päivin, usean päivän ajan. Lopulta sovittiin, että Ykkönen saa kotitöiden tekemisestä jatkossa karkin sijasta vähän rahaa: kymmenestä viivasta euro. Ykkösen piti kerätä 10€ ja loput lupasin maksaa meidän pussista. 
Kyllähän sen arvaa, mitä siinä kävi. Koko hiton viivapeli unohtui. Sitten koitti taas lauantai, ja äidillä sopiva pieni kankkunen, jossa kaikki arviointikyky poistuu ja ärsykekynnys on matala. Ykkönen aloitti taas ”äiti mennäänkö tänään ostaa se MyLitPony?”. Katsahdin seinälle. Ei viivan viivaa. Mietin, miten olla edes vähän jämerä ja toisaalta olla olematta ihan täysi natsi. Tää oli eka tälläinen pyyntö neljän vuoden aikana, ja se poni oli aika pienikokoinen, ja maksoi ”vaan” 25€. Että ehkä tämä nyt jotenkin olisi ratkottavissa? Ehdotin seuraavaa: siivoa seuraavan tunnin ajan äidin kanssa kämppää kuvauskuntoon, ja sitten mennään. Ja sehän siivosi. 

Laittoi kaikki astiat koneeseen. Lajitteli pyykit. Viikkasi (!) koko oman pyykkikasansa kaappiin. Siivosi koko lastenhuoneen. Mukisematta. Jokaisen askareen jälkeen kysyi sekä a) ”äiti mitä mä nyt voisin tehdä?” että b) ”joko riittää?” Lopulta riitti. 

Ja niin meille muutti asumaan Lullaby Moon, eli Farouga, eli Kultakutri, eli ”mun poni <3 <3”. Sillä on nyt luvattu leikkiä joka päivä ikuisesti. 
Krapulainen äiti sai keksiä, siivousintoinen Isä sai siivousaikaa ja kaikki lapset puristi uusia ponejaan onneasta soikeina myös nukkuessa. Kaikki hyvin.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.