Nämä epätarkat, sumuiset kuvat kertovat ehkä jotain: että kävimme Seurasaaren joulupolulla, ja että silloin oli pimeää ja minulla hanskat.
Ne eivät kerro sitä, että siellä hiton saaressa oli meidän lisäksi koko Helsinki ja kaikki lähiseudut päälle. Lähimmät parkkipaikat löytyi kilometrin tai parin päästä ja jo menomestoille kävely oli tukalaa valtavan ihmisvirran takia. Vastaantulevissa vaunuissa oli poikkeuksetta nukkuvia tai kiukuttelevia lapsia – varma merkki siitä, että tätä ideaa olisi pitänyt harkita vielä vähän.
Julisteessa ne lupasi metsän eläimiä, pipareita, näytelmiä, lauluja ja tikkupullaa. Miksi ne ei maininnut pelottavia metsän eläimiä, tylsiä lauluja ja äkillisiä pissahätiä? Vessajonoja, toimimattomia lukkoja, kylmiä varpaita, väsyneitä aikuisia ja nälkäisiä lapsia? Olisivathan ne voineet ystävällisesti edes muistuttaa minua ottamaan lapsille ruokaa, tai taskulamput. Aivan, kyllähän ne muistutti.
Ei tätä voi Joulupolku Ry:n niskoille heittää, kiva tapahtumahan se oli. Kai. Ympäriltä kyllä kuului loputon kiukkuitku vanhempien yrittäessä innostaa lapsiaan tungoksessa jouluriemuun samalla kun vaihtoivat keskenään sellaisia ”voidaanko me jo lähteä” -katseita. Ja niinhän mekin tehtiin: lähdettiin. Kuljimme lyhyimmän mahdollisen reitin kautta suoraan takaisin autolle. Ennen kuin ehdimme edes nähdä ystäviämme, jotka myös poistuivat pikapikaa tungoksen tieltä kodin rauhaan.
Mitä tästä opimme:
- Seuraavalla kerralla ajoissa paikalle, julkisilla.
- Se seuraava kerta saisi olla aika monen vuoden päästä, vaunuttomassa elämäntilanteessa.
- Surkeakin kokemus on oikeastaan aika hyvä, kunhan ymmärtää tilanteen koomisuuden.
- Lasten mielestä on ultrahauskaa kun puilla on kaulahuivit.
- Aikuisten mielestä on vielä hauskempaa kun Siili ja Karhu tulevat kysymään ”Anteeksi, mutta oletteko nähneet Ilvestä?”
Kävittekö tekin kaikki siellä, onko parempia vinkkejä?