Otin eilen Ykkösen viereeni nukkumaan, flunssan tekosyyllä. Se oli aivan superkivaa.
Insinööri hoitaa nykyään kaikki yö- ja aamuherätykset. Silti minä olen se, joka valittaa väsymyksestä.
Edelliset kolme yötä Kakkonen on nukkunut heräämättä välillä 24-08. Niistä yhtenä myös Ykkönen oli koko yön hiljaa.
Meillä menee nykyään päivässä maitotölkki tyhjäksi ja biojäte täyteen. Kummassakaan ei ole mun mielestä mitään järkeä.
Kotimatkalla kaupasta tulee joskus ennen viimeistä kulmaa ajatuksenputkahdus; mitä jos vain jatkaisin matkaa kodin ohi ja muuttaisin jonnekin pieneen vuokrayksiöön?
Tuolla jossain saattaa juuri nyt olla yksi työpaikka tarjolla, jossa olisin tosi hyvä. En kyllä tiedä kumpi pelottaa enemmän: vanhaan työhön palaaminen vai uuden aloittaminen.
Tukka pitäisi värjätä, kynnet lakata ja selkä korjata. Päivittäin saan kuitenkin tehtyä vain välttämättömät. Dödöä kainaloon ja maalia silmien alle.
Hyvät ystävät on ihmiselle elintärkeitä. Etenkin sellaiset, jotka tarpoo samassa suossa ja tarjoilee silti doggy bageissa suklaakakkua.
On ihan syvältä, että ihmisen elämään kuuluu isot menetykset.
Maanantaisin on aina einespäivä, tiistaina tsemppi ja keskiviikkona usein jo suorastaan kalapäivä.
Seuraavassa kodissani paistaa keittiöön aamuaurinko ja olkkariin ilta-aurinko.
Vauvauinti on totaalisen ylihinnoiteltua, mutta aika hauskaa. Eilen tiputin kummatkin lapset vahingossa uppeluksiin.
Kaksivuotias höpöttäjä on ihaninta, mitä maailma on ikinä saanut aikaan. Sille on tosi vaikea olla vihainen, kun se istuu jäähyllä kiltisti kyyneleet silmissä ja selittää itkuisesti, että moppi puri ensin.
Vai olisiko ihaninta sittenkin tuo hurjasti hymyilevä mato, joka harjoittelee seisomista ja sanoo välillä jo melkein ”äiti”?
Kohta maailmassa on kaksi ihanaa pientä tyttöä lisää. Jännittää, kumpi syntyy ensin.