Mummot 2050 edition

Lilahtavan vaaleat kiharat, villapeitto jaloissa ja kädet virkkaa patalappua? Vai pitkä tukka heiluen zumbaava, farkkujalkainen twiittaaja?

Veikkaan, että meillä kaikilla on jokseenkin samanlainen kuva mummoista: Mummot on hirveen rauhallisia, vähän hitaita, hymyilee paljon ja tuoksuu pullalta. Ne meidän omat mummot siis. Ne mummot, joita näkee bussissa on laihoja ja kiukkuisia ja aina tiellä nahkakenkineen. Suorat housut niillä kaikilla kuitenkin on, tai sitten joku villasekoitteinen hame.

Paitsi että eihän ne tollasia ole. Tai oli ne meidän lapsuudessa, 80-90-luvulla. Sitä ennen mummon käsite oli varmaan jotain ihan muuta ja siitä pari sukupolvea taaksepäin koko kysymys on vähän turha kun mummot ei ehtineet elää riittävän kauan ollakseen oikeasti vanhuksia. Muistan kun kuulin muutama vuosi sitten erään viisaan kansantaloudellisen totuuden: mummot ovat aina sukupolvensa määrittämiä, ei ikänsä. Ikääntyminen ei siis tarkoita samaa vuosikymmenestä toiseen (no shit sherlock, mutta eihän tota ole tullut ajatelleeksi). Mummot eivät tule koskaan olemaan samanlaisia minulle, minun vanhemmilleni tai minun lapsilleni. Nelliinakin tätä hämmästeli nähdessään farkkuhousuisen mummon. Ei kai mummeleilla nyt farkkuja..? Kyllä niillä vain on, ja varmaan niittejäkin joillain. Sen todistaa viimeistään se Advanced style -blogi.

Sitten seuraava ongelma; minkä ikäisiä mummot on? Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä kauemmaksi siirtyy mummon käsite. Lapsena mummoja oli kaikki yli nelikymppiset, sitten 60 ja nyt sitä ei enää kehtaa ajatella niin kun omat vanhemmat juhlii kuusikymppisiään. Ne omat vanhemmat on, no, toki mummoja ja ukkeja näille tuottamilleni lapsenlapsille, mutta ei ne muuten mummoista mene. Ovat vielä töissäkin. Onko mummo siis lähempänä seitsemääkymppiä huiteleva, jo eläkkeelle jäänyt, vai riittääkö pelkkä jälkikasvun lisääntyminen? Entä sitten kun me kaikki eletään satavuotiaksi ja ylikin, onko 70 silloin uusi 50? 50 ainakin tuntuu olevan jo uusi 40, katsokaa vaikka Michael Monroeta.

Kaikki tämä johtaa hämmentävään johtopäätökseen ja pohdintaan: minustakin tulee joskus mummo. Lapsenlapsia tai ei, vielä jonain päivänä minullakin tukka harmaantuu ja suusta pulppuaa vanhojen sanontojen lisäksi typeriä lauseita kuten ”syöpäs vielä vähän puuroa niin kasvat oikein isoksi tytöksi.” Vai?

Jos väite sukupolvimummoista pitää paikkansa, minä taidankin sitten siinä eläkeiän rattoisammalla puolella olla sellainen kiroileva, englantia puheessaan viljelevä, sarkastisen ärsyttävä leopardilegginseissä kirmaileva mustatukka. Vedän kilokaupalla karkkia ja hankin jatkuvasti uusia koneita, joiden avulla voin vaikka blogata sormien nivelten jo väsyttyä. Pullaa leivon kyllä ihan varmasti, mutta en kyllä saletisti silloinkaan ompele. Samoin virkkaamisen, kutomisen ja sen pitsin jätän taitavammille. Mielelläni kuitenkin teen parit onnittelukortit PowerPointilla ja vetäisen neonoranssit teipit päälle.

Tähän lauantai-iltapäivään suosittelen samaa ajatusleikkiä sinne muillekin, meistä on tulossa melko rock sukupolvi mummoja (ja vaareja)!