Olisiko sittenkin pitänyt

Helsingissä maihin nousi silmin nähden taulut oleva Vaimonhakkaaja ja sen vierellä näkymättömänä kulkeva nainen. 


Enhän minä mistään oikeasti tiedä mutta ruumiinkieli kertoi niin paljon. 

Nainen, oikeastaan tyttö, oli yhtäaikaa häpeissään, raivoissaan, pettynyt ja peloissaan. Metrin jäljessä hoiperteleva mies oli kännissä ja uhmissaan. Haki valtaa ja hallintaa vaikka ei saanut edes omia jalkoja kantamaan suoraan. Se nappasi suureellisen ritarillisesti laukun naiselta ja tivasi sitten kunnollista kiitosta. Sen sai, kuiskattuna hampaiden välistä. Muuten Tyttö yritti kaikin tavoin olla agitoimatta, käveli kuuliaisesti miehen edellä hiljaa ja yritti olla vastaamatta huuteluun. Vastasi vain jos kysymys kävi liian vaativaksi. 


Katseltiin pariskuntaa tuskaisena. Vaikka mitään ei oikeasti (vielä) tapahtunut, tyyppien ympärillä leijui sellainen ilma, joka tuntui kertovan että kotona sitten kyllä paukkuu. Seinät ja luut. Katsoin kysyvästi, sain tyhjän katseen takaisin. Monta kertaa. En voi tietää halusiko tyttö apua vai yksityisyyttä, mutta arvelin että meidän puuttuminen ei olisi parantanut tilannetta ollenkaan. Tuntui, että siitä olisi maksettu kova hinta. Takataskussa pullottava pullo oli jo melko tyhjä. 

Jätettiin sikseen, toivotaan että se sammuu. 

Mutta eipä jätä rauhaan, oma mieli. Olisi pitänyt tehdä enemmän. Olisi pitänyt kysyä, puuttua, varmistaa. En minä tiedä. Ihan hirveetä voikin elämä meillä hyvinvoivilla pulliaisilla olla. Sovitaan ettei se ole heillä sittenkään hirveää, jooko?

Päivä 29/30 raskain mielin kirjoitettu.