Tietoa mainostajalle ›

Puolen tunnin jäähy

0 No tags Permalink

Oletan, että te kaikki muutkin olette katsoneet Super Nannya sillä tavalla.  Siis sillä ”herranjumala miten jotkut ovatkin kasvattaneet huonosti ja päätyneet noihin hirviölapsiin” -tavalla. Että eihän se nyt vaadi muuta kuin johdomukaisuutta; jäähylle jos ei totella ja pois pääsee vasta kun tuomio on lusittu ja anteeksi pyydetty.

Kyllä se on vaan niin helppo sanoa, varsinkin silloin jos oma lapsi sattuu olemaan kilttiä helppoa sorttia. Sellaista, joka lyö vain todella harvoin ja senkin jälkeen kävelee suunnilleen itse jäähylle. Siis sellainen Ykkönen.

Sitten on tälläisia Kakkosia. Voi jumal…huh. Minähän tuossa juuri eräänä päivänä väitin, että puutun jokaiseen lyöntiin ja tönimiseen. Se saattoi olla aika iso valhe. Kakkonen nimittäin ärjyy, tönii, puskee, änkee, punkee, lyö ja hipaisee ohimennen niin usein, ettei sitä yksinkertaisesti voi laittaa jäähylle joka kerta, koska sen selkäranka kehittyisi väärään muotoon*. Varsinkin kun se on niin pieni (muka) kuitenkin että ne on lähinnä huvittavia ne sen pikku töytäisyt. Sitten eräänä päivänä katselin tuota pientä riiviötä ja tajusin että kohta se on todella iso lyövä nassikka. Ei houkuta.

Siis jäähykulttuuri kuntoon, takaisin linjaan ja ruotuun. Tänään tehtiinkin samantien ennätys, sekä ajassa että tahdonlujuudessa, kaikilta osapuolilta. Picture this: Ykkönen ja satatuhatta märkivää vesirokkonäppylää, Kakkonen ja lelupora, jonka terä pyörii. Käytävä, jossa ne kohtaa ja toinen saa hyvän idean.

Hirveän huudon saattelemana päätyi lievästi porattu Ykkönen syliin lohduteltavaksi ja Kakkonen jäähylle. Siitähän laukeaa samantien hullu huuto ja tajuan: tämä oli tulkinnanvaraista. Crap. Teknisesti ottaen se ei tehnyt niitä klassisia tekoja, joista tietää joutuvan välittömästi vilttiketjuun. Varoitusta ei kuitenkaan tullut. Periaatteessa jäähy oli ohisektoria.

Jäähylle kuitenkin mentiin, koska minä sanoin niin. Se istui sen kohtuullisen kiltisti, toki samalla huutaen. Sitten alkoi se anteeksipyynnön osuus. ”Noin, sitten pyydät anteeksi ja halataan”. Kakkosen vastaus oli vapaasti tulkittuna jotain suuntaan ”ja paskat”.

Siihen meni lopulta puoli tuntia. Sen aikana nähtiin kaikki keinot; se pyysi syliin, tunki sormia kurkkuun kunnes melkein oksensi, huusi EI, huusi muuten vaan, itki, aneli ja riehui. Raivosi itsensä takaisin penkille kun se otettiin syliin anteeksipyyntöä varten.  Ja aina se joutui takaisin sinne penkille.

Usko oli pahasti koetuksella; tehdäänkö me nyt tätä oikein? Olihan se vähän epäselvä tilanne? Tuleeko trauma (myönnän, tuntui aika hiton pahalta kun se hetkeksi lopetti koko huudon ja tuijotti silmät tyhjinä seinää. Liikkumatta)? Huuto alkoi muistuttaa karmivan paljon vauva-aikaista maha/nukutushuutoa. Ei ihme että silloin(kin) kyrsi, ihan kamalaa.

Tilanne on siis se, että meillä on yksi vähän liian kiltti lapsi, yksi nerokas lapsi, ja kaksi vähän lupsua vanhempaa joita se osaa käyttää hyödykseen.

Niin että mitäs nyt tehdään Super Nänni?

*..tai sitten se lopettaisi sen lyömisen. Tiedän. 

0 No tags Permalink

Comments are closed.