Mitä pidemmälle tämä viikko etenee, sitä löysemmäksi meno muuttuu. Onpa paha jos vähän lähtee viinille keskiviikkona, ja onpa paha jos käyttää aamun ekasta työtunnista puolet jonkun tyypin kotikirppiksellä. Onpa paha jos siirtää konttorin ravintolan terassille ja painaa to do -listan vikat jutut tuubitopissa kasaan. Ja onpa paha jos vähän kirjoittaa blogia työajalla. Älkää kertoko kenellekään.
Se on muutama tunti ja LOMA, sokka irti. Tanssittiin aamulla Kakkosen kanssa lomatanssit ja päiväkodissa hän ilmoitti lähtevänsä kello kaksi mökille. Ihan en vielä tiedä kuka hänen tavaransa pakkaa ja noutaa hänen ylhäisyytensä tarhasta. Se jäänee nähtäväksi, samalla rennolla otteella.
Edessä neljä huoletonta viikkoa. Tänäkin vuonna olen varmistanut nollastressin sillä, ettei yhtäkään suunnitelmaa ole. Koska se on kuulkaa sitä todellista luksusta tässä rutiinien ja ennakoinnin täyttämässä elämssä. Ettei tiedä mihin matka jatkuu.
Tänään se matka alkaa kuitenkin mökiltä, se on (kai) varma. Ja sitten se jatkuu, jotenkin.
Yksi ainoa suunnitelmapuolikas mulla on. Mietin, pitäisikö ottaa itselleen blogifiiliksennostatushaaste, ja sitoutua kirjoittamaan joka päivä jotain? Vaikka pientä ja tyhmääkin, mutta jotain? Tiedän että sieltä se kirjoitusinto taas löytyy, toiston vahvasta voimasta.
Mulla on sitäpaitsi teitä vähän ikävä, sitä meidän normaalisuhdetta, jossa minä kirjoittelen kaikkea mitä päähän pälkähtää, ja te kommentoitte jotain paljon fiksumpaa takaisin. Kun ei tämä kerran viikossa jotain puoliväkisin kirjoitettua oikein palvele meistä ketään hyvin. Kukaan ei jaksa vastatakaan kun itse kirjoittajakin on niin laiska. Niin että mitä sanot internet, jos hyppään kyytiisi pitkästä aikaa suurella innolla ja intensiteetillä, tuletko mukaan? Vai oletko sinäkin jo kesälaitumilla, autuaan vapaana suunnitelmista?