Havahduin joskus tänä vuonna siihen, että kumpikin lapsistamme on täynnä rakkautta, mutta tavat osoittaa sitä ovat täysin vastakkaiset.
Kakkonen touhuilee itsekseen ja keikkailee, sanoo välillä vähän liiankin söpösti ”aaaa, äiti on iii-haaa-na” ja kapsahtaa sekunniksi kaulaan. Juoksee sitten taas omiin leikkeihinsä, eikä tule syliin jos pyytää – on tässä muutakin! Sanoo paljon, muttei aina ehkä tarkoita sitä, jos tiedätte mitä tarkoitan. Silti, se söpö höpöttely on ihanaa.
Ykkönen taas sitten onkin ehkä puoliksi suomalainen mies. Ainakin näin kuusivuotiaana. Hän ei kauheasti tunteistaan puhu, mutta kyllä toisaalta pussaa. Hymyilee kauniisti kun sille sanoo rakastavansa ja vastaa halaamalla tiukasti ja kiipeää tosi usein mun syliin. Niin usein, että meillä on siihen ihan oma tapamme. Siinä sylissä saattaakin sitten vierähtää pidempikin tovi. Kokonainen aamupala, ilta tai yö. Se on ihanaa.
Kysyin kerran, milloinkohan hänestä tulee niin vanha, ettei halua enää syliin. ”Ei koskaan!” oli jämäkkä vastaus.
Toinen rakastaa halaamalla, toinen sanoilla. Kumpikin ihania.
Silti, aina välillä mietin, että olisi kiva kuulla Ykkösenkin suusta sellaisia…sanoja. Ne kolme pientä sanaa vaikka. Eilen sain ne, tavallaan. Juuri sellaisella Ykköselle ominaisella tavalla, niin aitoa tunnetta täynnä että silmäkulmat kastui.
Siellä se jotain touhusi lasten huoneessa. Pyysi sitten minut paikalle, ja vain minut. Mulla on sulle äiti yks juttu, et saa sit kertoo tästä isille”, se sanoi ja työnsi käteeni tämän lappusen:
Voi muru. Niin sinäkin.
Se vain hymyili kainosti kun nappasin tippa silmässä rutistukseen, onnellisena pikku tyyppinä. Kuka tässä mitään tiettyjä sanoja kaipaa, kun saa jo kaiken mitä tarvitsee.