Isoja ajatuksia rullaportaissa 

Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.

Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.

Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.

Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.

Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.

Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.

En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.

Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.

Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.

Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin? 

Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa. 
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?

Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen. 

Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä. 

Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna? 

Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.  

14 Kommentit

  • Suzie Q

    Vaude mikä teksti (taas). Ja niin riipaisevan totta ??

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi kiitos! Oli kyllä pysäyttävä parivaljakko, se poika pyörii vieläkin mielessä vaikka tämä tapahtui jo maanantaina..:/

  • Eeva

    Mietin koko tekstin ajan, miksi tää kuulostaa niin tutulta, kunnes muistin loppukesän tapahtuman Tuurissa.

    Äiti, isä ja noin viisivuotias lapsi tulivat jätskikioskille, ja isä tilasi pehmikset. Tilanne meni niin, että isä ja äiti söivät penkillä istuen jäätelöä, ja tämä pieni poika pyöri ympyrää liian lyhytlahkeisissa housuissaan vanhempiensa edessä syömättä mitään.

    Mulle tuli aivan hirveä olo. Mietin, miten vanhemmat voi olla tuollaisia, että ite syövät jäätelöä ja lapsi ei. Ehkä viisi kertaa poika kävi maistamassa äitinsä jäätelöstä vähän.

    Ymmärrän, että tuon ikäinen ei ehkä jaksa syödä koko jäätelöä tai perheen rahat voivat olla tiukilla. Mutta sitten pitäisi kyllä toimia niin, että lapselle jäätelö ja vanhemmalle sitten loput, jos lapsi ei jaksa.

    Välillä tää poika hieroskeli silmiään, ja mun teki mieli mennä ostamaan hälle jäätelö. Mut jotenkaan tollaseen ei osaa puuttua, vaikka pitäis.

    Tällasia surullisia tapauksia on valitettavasti ihan liikaa.

    Kirjoitit kauniisti!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      🙁 🙁 sit aina miettii että ei tiedä sen perheen tarinasta oikeasti mitään. Voisihan silläkin pojalla olla vaikka maitoallergia. Tai jotain. Mutta kun näkee kuitenkin itse ettei lapsella nyt kaikki ole ihan parhaiten päin. Eikä meillä Suomessa oikein kehdata puuttua kuitenkan vaikka välillä näissä tapauksissa varmaan pitäis!

      Kiitos kivasta kommentista ?

  • Kati

    Niin näin tapahtumat edessäni. Loistavaa kerrontaa!

    Huh. Nää on pysäyttäviä juttuja. Kohtalot, jotka jää vaivaamaan. Olen kerran mennyt väliin perheväkivaltatilanteeseen tarjoamaan apua pakenevalle äidille lapsineen ja vaikka tapahtumasta on jo vuosia, välillä mietin miten niille ihmisille, aikuisille ja lapsille, kävi.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi huh, varmasti mietit! Kamalaa mutta ihan sairaan hienoa että menit väliin!

  • TiinaS

    Nämä on kauheita. Minulla menee yöunet näistä, jos alan ajatella liikaa. Muutama vuosi sitten pysähdyin tauolle ajomatkalla. Lapset leikkivät hetken aikaa pallomeressä ja siellä oli eräs poika, arviolta kuusivuotias. Hänen äitinsä isoon ääneen siinä komensi poikaansa ja valitti minulle, ettei yhtään jaksa tuota. Sitten sanoi: ”Pitäisi viedä johonkin ongelmajätteisiin koko poika.” Poika ihan varmasti kuuli sen. Mua itkettää vieläkin, kun kirjoitan tästä. Teki mieli sanoa, että anna meille.

    Enpä ole pitkään aikaan käynyt Valeäidissä, nyt oli sellainen teksti, joka koskettaa ihan kaikkia, eikä vain samassa asemassa olevia.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Tiedän tunteen. Näin viime kesänä sellaisen perheen josta en todellakaan voi edes kirjoittaa. Tuntuu vieläkin niin helvetin pahalta, etenkin se etten tehnyt tilanteessa mitään.

      Kiva kuulla että löysit tänne pitkästä aikaa, toivottavasti löytyy muutakin luettavaa ❤️

  • Henriikka

    Mua mietityttaa mika se tilanne tosiaan oli ja mita isan mielessa oikeasti oli. Jos toisten elamasta saa vaan yhden aamun yhden tilanteen kertoman kuvan, voi kasitys olla aika vaaristynyt. Ma voisin kuvitella etta meidan perheen toiminnasta voisi saada aika montaa varaa kasitysta jos seuraa vaikka vaan puolen tunnin patkan siella taalla.

    Kelaan ei valttamatta aina menna ihan iloisissa asioissa, voi olla aika monta muuttujaa jotka saa ehka normaalisti enemman lasna olevan isan kulkemaan autopilotilla. Se, etta osaa toimia itsenaisesti rullaportaissa ei valttamatta ole systemaattisen heitteillejaton merkki.

    Tama teksti ei sinallaan sita isaa tuomitsekaan vaan ehka enemmankin katselee tilannetta lapsen silmilla just siina hetkessa, mutta mulle tuli silti paha mieli isankin puolesta. Ehka taman perheen elamassa oli just sillon menossa jotain aarimmaisen hankalaa mista meilla taalla netissa ei ole mitaan hajua, mutta silti taalla spekuloidaan ja arvostellaan. Ja samalla todetaan etta ei meilla ainakaan noin. On tilanteita, joissa saa ja pitaa puuttua/arvostella, mutta mun mielesta ei vieresta katsoen niin, ettei tunne perhetta tai tilannetta.

    -Henkka

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Olet ihan oikeassa, ei voi tietää. Enkö tiedäkään. Mä kyllä oletan että jotain vaikeaa siinä perheessä on käynnissä ja siksi ei nyt olla pusipusi moodissa. Tässä tekstissäkin oli alunperin juuri se kulma että isälläkään ei ole kaikki hyvin, mutta editoin vähän lopuksi kuitenkin, koska en voi tietää, enkä halua olettaa. Kirjoitin sitten vain sen minkä näin. Mietin myös sitä että heillä kuitenkin selvästi oli perusasiat kunnossa (ruoka, suoja) kun olivat niin siistejä. Siksi poistin omat spekuloinnit siitä että tilanne olisi heillä paha. En voi tietää.

      Mun mielestä täällä ei kuitenkaan hirveästi olla tuomittu, mistä olen tosi iloinen. Tsekkaan nyt vielä kuitenkin kerran ton oman tekstini läpi sillä silmällä.

      Sen sanon kuitenkin, että tilanne oli oikeasti sellainen että olin valmiina menemään väliin pojan turvallisuuden takia (ne dösät). Että ihan pelkkää kukkahattua mun havainnot ei ollu.

      Ja tärkein: mulla todellakin oli kans sen isän puolesta paha mieli! Ihan hirveän paha mieli koko jutusta. Lapsi kuitenkin isoimman hitin ottaa kun ei osaa käsitellä aikuisten asioita.

  • Riina

    Tämmöset kyllä pysäyttää. Ja oon ihan varma, että joku meitä tuntematon vois jonkin pätkän perusteella meidänkin perheestä saada itselleen kovasti murhetta, koska kaikki ei aina vaan suju ihan putkeen. Vaikka aina parempaan pyritään.

    Itseä mietitytti eilen kovasti tilanne, jossa lasta haettiin päiväkodista. Tää isä alkoi minulle (hain omiani) kauheasti paapattamaan että kuinka ”nihilististä hommaa” on se, ettei hänen lapsi ole saanut laajennettua päivähoito-oikeutta jne. Haki lapsen ja jatkoi samaa paatosta kun lapsi oli siinä kuuntelemassa, selostaa ”on tää niin syvältä ja sieltä kyllä, ja en saa omia asioita hoidella jne..”. Menin niin kyllä lukkoon etten osannut mitään sanoa. Ja lapsen puolesta tuntui niin pahalta, joutui kuuntelemaan sellaista. 🙁

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      No nää on vaikeita, juuri niin kuin Henriikka tossa aiemmin sanoi. Ei voi tietenkään tietää ja meidän perheestä todellakin saisi aika ajoin melko kamalan kuvan. Ehkä me voitaisiin vähän enemmän olla yhteisö ja vähän vähemmän kyräillä niin olisi helpompi auttaa tai tarvittaessa puuttua 🙂

  • Hoo

    Tämä kommentti ei liity nyt kirjoituksessa kuvattuihin ihmisiin, koska en halua spekuloida yksittäisten ihmisten tilanteella. Kirjoitan enemmänkin aikaisempien kommenttien herättämiä ajatuksia.

    Se on todellisuutta, että meillä on perheitä ja vanhempia, joilla ei välttämättä resurssit riitä tarjoamaan lapselle kaikkea sitä henkistä huolenpitoa, mitä pieni ihminen tarvitsisi. Aikuisilla voi olla isoja taakkoja kannettavanaan, jotka vaikuttavat vanhemmuuteen. Ja aina lapsia ei muisteta tukea, jos vanhemmat vaikka sairastavat tms.

    Sitten tullaan siihen, että mitä asioille voidaan tehdä. Tärkeää on, että meillä olisi laadukasta päivähoitoa ja laadukkaita kouluja, joihin jokainen lapsi pääsisi ja jossa olisi niitä kuuntelevia ja empaattisia aikuisia. Lapsen elämäntilanne voi olla hankala, mutta ympärillä olevat ymmärtävät aikuiset voivat antaa eväitä elämään, vaikka asioita ei voi aina korjata täydelliseksi. Siksi tulisi pitää kiinni siitä, että kaikilla lapsilla on samanlainen oikeus näihin palveluihin. Näitä asioita voi miettiä siellä äänestyskopissa/veroja maksaessa tai edistää vaikka vanhempainyhdistyksissä, järjestöissä tai puolueissa. Tutkimusten mukaan erityisesti päivähoito tasaa lasten välisiä hyvinvointieroja, joten päivähoidon saatavuudesta ja laadusta tulisi kaikkien pitää meteliä.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      JUURI näin! Hyvin sanottu!

Tämän viestin kommentit on suljettu.