Tänään piti olla aivan valtavan ihana päivä, tyttöjen ilta ja kaikki. Heräsin hymyillen päivään, jonka ajattelin sisältävän lenkkiä, siistiä kotia ja kynttilöitä, hyvää ruokaa ja ihania naisia. Nautin tyhjin täysin rinnoin maitokahvistani, jonka sain maitobaarin lopullisen sulkeutumisen kunniaksi. Siitä lisää myöhemmin.
Ainoa pienen pieni mutka minun hienossa matkassani oli parvelta kömpinyt väsynyt kaksikko, joista vanhempi ja karvaisempi kertoi sen toisen yskineen kovassa kuumeessa läpi yön. Ja selvähän se taas on; kun kuume pysyy siellä 39 asteessa lääkkeistä huolimatta, on aika palata toiseen kotiimme, Pikkujättiin.
Sairaalaviikon vuosipäivän kunniaksi kädessä on siis viinilasin sijasta lähete Lastenklinikalle.
Kun tässä katselee noita sisään imeytyviä kylkiluita, kuuntelee tota keuhkoista kantautuvaa lumihangen rahinaa ja kuin huomaamattaan laskee hengitystiheyttä, tuntuu yhtäkkiä siltä kuin edessä seisova pieni iso tyttö olisi taas vähän vajaa puolitoistavuotias, ainoa lapsi. Niin kamalan pieni, rikki menevä ja säälittävä.
Onneksi tilanne on kuitenkin monella tavalla eri. Nyt ei ole CRP:t koholla, eikä (vielä) löydetty RS-virusta eikä mitään muutakaan huolestuttavaa kirjainyhdistelmää. Pieni potilas osaa jo sanoa kun on paha olla, ja ottaa itse omat lääkkeensä, vain pienellä vastustelulla. Ja mikä tärkeintä, nyt sillä on pienen pieni pikkuveli, joka on sopivasti tervehtynyt toimiakseen täyspäiväisesti viihdyttäjän roolissaan.
On se tämäkin ihan hyvä ilta, kun on kaksi iloisesti keskenään leikkivää lasta. Mutta on niitä tyttöjä silti vähän ikävä.