Ujo lapsi on fiksu

”Noooo mikäs se sinun nimesi on?” 
”Veikö kissa kielen?” 
”Vähän vissiin ujostuttaa” 
”Sanopas nyt reippaasti”
”Kyllä minä tiedän mikä hänen nimensä on,
haluan että hän itse kertoo sen vielä minulle” 

Ujous on sosiaalisuutta painottavassa maailmassa kauhea taakka, erityisesti lapselle. Moni aikuinen pitää ujoutta suurena ongelmana, joka pitäisi jotenkin ratkaista. Mä olen siihen aika kyllästynyt. Haluan nyt kertoa teille uutisen: varautunut lapsi ei ole säälittävä reppana, jota pitäisi kaikin keinoin töniä ulos kuorestaan. Varautunut lapsi on oikeastaan aika fiksu. Hän osaa harkita, onko sosiaaliseen tilanteeseen pölähtänyt toinen ihminen kiinnostava, luotettava ja hänelle sopiva.

Lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Useimmiten ongelmana on vain hätäinen aikuinen:

”Aikuiset eivät odota muutamaa hetkeä, että lapsen varautuneisuus menisi ohi, eivät näe vaivaa, että tekisivät itsensä lapsen silmissä mielenkiintoisiksi eivätkä osoita lapselle, että oikeasti olisivat tästä kiinnostuneita.”

Näin sanoi professori Liisa Keltikangas-Järvinen Iltalehden haastattelussa pari vuotta sitten, ja se on niin totta.

 

Herra Obamalla on hyvä yritys! Kuva Flickr.

Olen niin monta kertaa todistanut, miten paljon voi tuntematonkin saada ”ujonkin” lapsen avautumaan, kun vain pelaa pelinsä fiksusti. Samoin olen nähnyt oikein mukavien ihmisten syöksyvän kohti varautunutta lasta ihan liian lähelle, ihan liian nopeasti, tuhoten kaikki mahdollisuutensa sanalliseen keskusteluun.

Ei aikuisetkaan varauksetta pidä kaikista vastaantulevista ihmisistä. He vain ovat oppineet toimimaan sosiaalisesti niin, ettei muille tule paha mieli. Koska sitä se ujoksi leimaaminen musta ensisijassa on. Lasta tervehtivä aikuinen pettyy, kun lapsi ei ole hänestä kiinnostunut. Pahoittaa vähän mielensä, joten päättää itsekseen että ei minussa mitään vikaa ole, tuo lapsi on vain ujo.

Entäpä jos ujo lapsi ei ole ujo, mutta ei vain (vielä) tykkää sinusta? Miksi tykkäisikään kun ette vielä tunne? Musta on ihan älytöntä miten lasten oletetaan ottavan kaikki ihmiset suoraan avosylin vastaan, vaikka aikuiset ei itsekään tee niin. Me vain ollaan opittu peittämään se varautuneisuus sosiaalisesti hyväksyttävällä tervehdyksellä.

Ujot lapset näkee ihmisten läpi. Ne huomaa että se lakoninen ”mikäs sun nimi on ja onpa sulla hieno pinni” on vain sanahelinää, eivätkä kiinnostu siitä ihmisestä oikeasti. Sitten kun vastaan tulee aikuinen, joka ihan normaalisti juttelee ja antaa myös itsestään jotain, saattaakin käydä niin päin että lapsi alkaa ihan itse jutella.

Niin että mitä tehdä jos kohtaat tämmöisen kamalan vaikean, ujon lapsen? Ota askel taaksepäin, hymyile ja yritä antaa itsekin jotain keskusteluun, vaatimatta juuri oikeanlaista aktiivisuutta takaisin. Anna aikaa. Ole vähän kiinnostavampi. Kyllä se sieltä sitten luoksesi tulee, ja jos ei tule, niin mitä sitten?

Kouluille ja tarhoille olisi vähän enemmänkin terveisiä annettavana. Toivotaan nyt ensi alkuun että osaisitte ottaa siellä huomioon erilaiset temperamentit, joihin ujouskin liittyy.

Se, miten pieni lapsi lähestyy uusia ihmisiä ja tilanteita, ei ole osoitus lapsen perusturvallisuudesta tai sen puutteesta, ei vanhempien liian tiukasta tai liian sallivasta kasvatuksesta eikä kodin ilmapiiristä. Se on osoitus lapsen omasta synnynnäisestä temperamentista, sanoo professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Antakaa aikaa ja sallikaa omat tavat tutustua toisiin.

Mitä teettekään, älkää nyt jumalauta ainakaan kirjoittako neuvolakortteihin ja sähköisiin rekistereihin lapsen olevan ”ujo ja arka”. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin peruskoulun mittainen ennakkoluulon ja patistamisen kierre. Kirjatkaa sinne mieluummin ”En osannut kohdata tätä lasta hänelle sopivalla tavalla” tai että ”housujen yhtäkkinen riisuminen tuntemattoman edessä oli tällekin lapselle haastavaa”.

Ujostuttaisiko teitä samassa tilanteessa?

53 Kommentit

  • Petra

    Aamen.

    Mulla tuli väkisin mieleen se, kun ex-anoppi kuvaili poikaani juurikin sanalla "rassukka", koska hän on erittäin hitaasti lämpiävä uusia ihmisiä kohdatessaan. Teki mieli kirkua!

  • Anonyymi

    Kiitos, kun valitsit omaa sydäntä lähellä olevan aiheen!

    Meidän tytär (nyt 13v.) oli pienenä aivan mielettömän ujo, mutta vain tuntemattomien seurassa tai jos väkeä oli paljon koolla. Omiensa kanssa hän ei ollut lainkaan ujo tai vetäytyvä. Itseäni on aina häirinnyt se, miten meidän yhteiskunnassa (ja etenkin päivähoidossa ja koulussa) ujous nähdään negatiivisena ja piirteenä, josta pitää pakolla oppia pois eikä osana lapsen temperamenttia.

    Muistan ikäni, kun tyttären esikoulussa oli vanhempien vartti ja esikouluope siellä selittää meille miten tyttärellä tulee varmasti olemaan isoja ongelmia koulussa, koska hän on niin ujo. Itsellä tuli heti sellainen olo, että tämä on meidän aiheuttamaa ja molemmille tuli paniikki, että miten tämä "ongelma" nyt saadaan ratkaistua ennen koulun alkua.

    Onneksi tuli järki käteen, kun muisteltiin, että molemmat vanhemmat olemme olleet todella ujoja lapsina eikä meille ole ollut koulussa ongelmia sen takia.
    Ja niinhän siinä sitten kävi, että ei tyttärellä koskaan ole mitään ongelmia ujoudesta johtuen ollutkaan; koulussa hän on pidetty ja kaikki sujuu hyvin, kavereita on monta ja sosiaalisen piiri laaja.

  • Sanni

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kolmesta lapsestani yksi on perusluonteeltaan hitaasti lämpiävä / ujo / jännittämään taipuvainen / introverttipiirteinen. Paljon on tullut tätä aihetta vuosien varrella pohdittua. Ja hyvin samanlaisia kokemuksia on kuin edellä kirjoittaneella Anonyymilla.

    Tällä kolmen lapsen otoksella ymmärtää jo hyvin kirkkaasti senkin, että tämän kaltaiset piirteet ja temperamenttityypit ovat pitkälti synnynnäisiä. Läheisten ja ympäristön tehtäväksi jää sitten kastella ja lannoittaa kaikkia erilaisia taimia juuri niiden tarvitsemilla ravinteilla, jotta pääsevät kukoistamaan. Omanlaisinaan. <3

  • heiskav

    Tärkeä aihe, kiitos.

    Oma kohta 3-vuotias tyttäreni on melko ujo, aivan kuten me kumpikin vanhempi ollaan oltu aikalailla aikuisikään saakka. Olemme yrittäneet tukea lasta ujouden kanssa kannustavalla tavalla. Rohkaisten, mutta kertoen, että saa ujostella ja tutustua ja tarkastella tilannetta rauhassa.

    Olin niin ylpeä tuosta pienestä tytöstä, kun hän sitten jossain tilanteessa itse sanoi, että ei tarvi pelätä, mina vain ujostelen ensin vähän.

    Ollaan siis nimenomaan painotettu että SAA ujostella, eikä se ujous ole mikään negatiivinen puoli. Sen sijaan, että "piiloteltaisiin" koko asiaa, tehdään asiasta puhumalla ihan normaali juttu. Itse olen tähän mennessä kokenut, että ujoudesta on ollut monessa tilanteessa hyötyäkin.

  • Päivikki

    Todella hyvä kirjoitus!

    Meillä nelivuotias, joka on vilkas, puhelias ja temperamenttinen tapaus, on aina ujostellut aluksi uusia ihmisiä ja tilanteita. Isoveljensä, joka on harkitsevainen, rauhallinen ja varovainen luonteeltaan, ei ole ujostellut lainkaan. Voisi luulla että tämä olisi mennyt toisin päin.

    Ujostelijamme kanssa opin nopeasti että patistelu ei auta, joten olemme aina antaneet hänen itse valita, milloin on ujosteltu tarpeeksi. Vieraiden aikuisten tullessa liian lähelle olen monia kertoja astunut lapsi sylissäni askelen taaksepäin, ystävällisesti todennut että lapsi tarvii vähän aikaa ja myös lapselle itselleen aina sanonut ettei ujostelu haittaa ja että hän saa itse sitten mennä juttelemaan kun siltä tuntuu. Ja kun jää sulaa, ei ujoudesta yleensä ole tietoakaan. Mielestäni lapsen lämpenemisajantarvetta on aina kunnioitettu todella hyvin, olen kyllä melko määrätietoisesti tästä yleensä maininnut, joten ehkä se on auttanut. Lapsi ei myöskään yhtään häpeä ujouttaan, mikä on hyvä.

  • Etna

    Olipa hemmetin hyvä teksti! Monesti miettinyt samoja. Ja turhautunut. Turhautunut lapaen puolesta, kun aikuinen ei ymmärrä itse käyttäytyä vaan vaatii lapselta jotain mitä ei itsekään osaa.

  • kape

    Hyvä kirjoitus!
    Mun mielestä joskus tuosta ujouden toitottamisesta (siis että aikuiset tuomitsevat ääneen hitaastilämpeävän ujoksi) voi tulla semmonen "itsensätoteuttava ennuste" (en muista sitä oikeaa termiä sille. Mutta jos lapsi aina kuulee olevana ujo, joka ei puhu, niin hän alkaa itsekin uskomaan olevansa se ujo. Eikä siksi puhu. Tai puhuu niille, jotka kuuntelee ja antaa tilaa eikä oleta mitään. Ja ne ketkä jo ennen keskustelun alkua olettaa, että tuo tyyppi on ujo, ei saa paljoa ulos tästä tyypistä. Oma mieheni on hyvä esimerkki tämmöisestä.

    Typerin ikinä: kun yks tuttava kuuli, että me oltiin menty kihloihin niin hän pokkana kysy: "miten se oikein tapahtu ku eihän X ikinä edes puhu?" Siis kysy multa, miehen kuullen. Olevinaan vitsikäs kai. Vastasin pokalla, että eihän me puhutakkaan keskenään vaan käytetään viittomakieltä. Vaikka sisällä kyllä kiehui ja teki mieli pitää pikku läksytys tuolle tätille!

  • Anonyymi

    Pakko laittaa lusikka soppaan. Teen työtä, jossa tapaan jonkin verran lapsia. Omasta mielestäni osaan olla hyvin lasten kanssa ja pidän heidän kohtaamisestaan. Alle kouluikäisten kanssa voi hyvinkin olla, että lapsesta ei saa sanaa suusta ja hyväksyn sen, mutta kouluikäisten kohdalla pidän huonona käytöksenä, jos lapsi ei kysyttäessä kerro nimeään tai vastaa yksinkertaiseen kysymykseen edes kyllä/ei. Mitään vaikeita kysymyksiä ei työni puolesta tarvitse esittää.

    Ja sitten ovat äidit, jotka eivät anna lapselle sitä tilaa/aikaa vastata… Koska se lapsi sitten oppii tai rohkaistuu, jos äiti aina puhuu puolesta?

    Omia lapsiani olen kasvattanut, että on kohteliasta vastata, kun jotain kysytään. Omasta lapsuudesta muistan, että pikkusiskoni oli hitaasti lämpenevää sorttia, mutta ihan pärjäävä aikuinen hänestä tuli. Minä sitten puheliaana olin se tilanteiden lämmittäjä, kun tavattiin uusia kavereita tai harvinaisempia vieraita.

    Äiti Sininen

  • Liina

    Haa, tää oli hyvä.

    Vähän nolosti myönnän, että jään itse usein sille "onpa hieno pinni" -tasolle, mutta toisaalta en myöskään vaadi, että lasten pitäisi pitää minusta vastavuoroisesti. Oon yleensä muksujen kanssa aatellut, että kohtaamme toisemme ihmisinä kun on sen aika, ja millä tahansa kauppareissulla ei yleensä ole sen aika.

  • C

    Meillä joskus maailman kamalin neuvolalekuri; ei katsonut lasta kun puhui tälle, ei hiukkaakaan lämpöä äänessä, kylmät käskyt "otat nyt kaikki housut pois", testasi lapsen puhetaitoja sanomalla jotenkin "Noh, sano nyt jotain!" Lapseni joka on kaikkea muuta kuin ujo, meni täysin jäihin. Neuvolatäti taustalla yritti viestittää mulle, että anteeksi. Lekuri ei tietenkään osannut kritisoida omaa käytöstään ja saatiin juuri jotain inhaa neuvolakorttiin. Seuraavalla kerralla oli onneksi vain neuvolatäti.
    Monet ystävieni lapsista ovat ujoja/hitaasti lämpiäviä. Pyrin antamaan tilaa ja aikaa, painostaa ei saa. Usein melkein häpeän omia lapsiani, jotka menevät melkein liiankin rohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, varsinkin nuorempi menee juttelemaan aikuisillekin (mutta monet eivät vastaa hänelle edes tervehdykseen)

  • Anonyymi

    Tästä tekstistä saisi hienon taulun!! Niin hienosti sanottu ☺

  • Anonyymi

    Hyvä kirjoitus! Vielä koulussakin olin itse niin ujo, että en uskaltanut vastata tunnilla mitään… senajan opettajat muuttuivat ivallisiksi, vähän hermostuivat ja leimasivat minut tyhmäksi…

  • Valeäiti

    Voi kamala 🙁

  • Valeäiti

    Ihana miten hienosti olette hoitanu! Ja kiva kuulla miten hyvin tossa voikin käydä 🙂

  • Valeäiti

    No kyllä, tilaisin tästä yhden aforismitaulun!
    "piirteet ja temperamenttityypit ovat pitkälti synnynnäisiä. Läheisten ja ympäristön tehtäväksi jää sitten kastella ja lannoittaa kaikkia erilaisia taimia juuri niiden tarvitsemilla ravinteilla, jotta pääsevät kukoistamaan. " WORD.

  • Valeäiti

    Iiiiihana, miten hienosti hän onkaan sen oppinut! Hyvä te!

  • Valeäiti

    Tosi hyvä, määrätietoisuus on tässä varmasti avain. Että muistetaan aina tehdä siitä vain yksi ominaisuus, niin kuin vaikka vaalea tukka tai siniset silmät.

  • Valeäiti

    Meidän pitää selkeästi alkaa kauniisti ohjata niitä aikuisia 🙂

  • Valeäiti

    Mä olen todella samaa mieltä tästä. Siksi en kauheasti halua sanoa että lapsi on ujo, vaikka en sitä halua piilottaakaan.

    Mä oon kuullu ton saman kamalan kihlauslauseen joskus muulloinkin, mutta en muista tuliko ihan morsiamen naamaa päin. Miten jengi VOI käyttäytyä noin huonosti? ihan järkkyä!!

  • Valeäiti

    Erinomaisia pointteja sulla ja olen ihan samaa mieltä! Mä yritän kanssa pikkuhiljaa opettaa siihen että jotain pitää sanoa, mutta ei paljon. Lydas https://gravid-raskaana.blogspot.fi/ kirjoitti tästä joskus vuosi sitten tosi hyvin, miten olivat jenkeissä saaneet lapsilleen opetettua vähän rohkeampaa tervehtimistä. Yritin sitä kovasti etsiä mutta en tähän hätään löytänyt. Samaa kyllä haluan harrastaa!

  • Valeäiti

    Joo, toki, minäkin. Koska muakin saattaa jännittää se lapsi! En keksi muutakaan 😀 Mutta yritän yleensä edes muistaa aloittaa että moi mä oon Hanne. Yllättävän moni aikuinen nimittäin jättää kertomatta oman nimensä vaikka sitä lapselta pyytää.

  • Valeäiti

    Ei ole todellista. On siinä ollut taas hyvät kasvattajat asialla 🙁

  • Liina

    TOTTA! Kirjoitettuani kommentin tajusin, että mähän yleensä itse asiassa esittelen aina itseni, ja jätän sitten lapsen ratkaistavaksi, että onko sillä semmonen olo, että se haluaa puhua mulle. Mä oon kuitenkin se aikuinen, ja mun homma on ottaa siitä kanssakäymisestä isompi vastuu. Eli esitellä itseni, ehkä jopa kontekstin kera (Moi, oon Liina ja sen-ja-sen äiti / sun äidin työkaveri) ja sit olla loukkaantumatta, vaikka siitä toisesta ei tuntuisi, että tässä pitää nyt vastavuoroistua.

  • Anonyymi

    Todella hyvä kirjoitus! Ja tärkeä aihe! Minua aina ihmetyttää miksi ihmiset ajattelevat ettei lapsiin tarvitse soveltaa samoja sosiaalisia käyttäymissääntöjä kuin aikuisiin. Ei sitä tosiaan vieraan aikuisen naaman eteen mennä hymistelemään, että onpas sulla kiva paita ja mikäs sun nimi onkaan?

    Ylipäätään ihmettää miten joskus tunnutaan ajattelevan, että lapsi on tai tulisi olla koko ajan aikuisen ohjailtavissa niin ujoudessa kuin rohkeudessakin. Minulla on kaksi poikaa, jotka ovat sosiaalisesti hyvin ulospäinsuuntautuneita. Etenkin 4-vuotias esikoinen, kertoo kaikille kaiken ja jututtaa jokaista vastaantulijaa. Mutta olen oppinut nyt sitten sen, että nähtävästi Suomessa puhelias ja kontaktia ottava lapsi on röyhkeä. Olen havainnut, että osa aikuisista kokee lapsen käytöksen töykeänä, jos lapsi puhuttaa ja kyseenalaistaa myös sitä vieraamman aikuisen toimintaa.

    Toki kasvatetaan niin ettei jokaisen ihmisen asioihin ole syytä puuttua eikä ihmisille saa huudella , mutta huomaan osassa päivähoidon työntekijöissä närkästymistä esikoisen käytökseen. Hänkun ei pidä sitä suutansa kiinni vaan haastaa, jos kokee kokeneensa vääryyttä. Tästä nyt esimerkkinä ruokailutilanne päiväkodista, jossa samaan aikaan oli syömässä esikoiseni oman ryhmänsä kanssa ja kuopus omassa ryhmässään. Kuopus ei ollut halunnut syödä ruokaa eikä suostunut edes maistamaan. Hoitajat tietysti houkuttelivat maistamaan ja osa hieman patistikin. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes viereisestä pöydästä tämä esikoiseni oli terävästi huutanut "Nyt lopettakaa! Ettekö te tajua ettei Kuopus halua syödä sitä eikä halua maistaa. Tuosta tulee paha mieli ja se on nolaamista!" Patistaminen oli loppunut siihen…Mutta se olen jo aistinut, että pojalleni ollaan hyvää vauhtia lyömässä haastavan lapsen leimaa otsaan, koska hän ei alistu eikä sokeana tottele aikuisia. Enkä nyt tietenkään tarkoita etteikö lapselle tulisi asettaa rajoja ja etteikö lapsen tulisi totella aikuisia, mutta poikani on syntymästään asti ollut vahva persoona ja varmasti tulee aina olemaan.

    Mutta niin nähtävästi lapset eivät saisi olla hiljaa kysyttäessä, mutta saisivat vain puhua kysyttäessä.

  • Anonyymi

    Meillä on myös todella ujo tapaus kotona. Yritän olla itse näissä tilanteissa läsnä ja rohkaista. Koen kuitenkin olevani todella kädetön, kun kouluterkkarin luona neiti ei sano ainoatakaan sanaa koko tunnin käynnin aikana. Ei sano nimeään, ei ikäänsä, ei mitään. Jos hätäinen vastapuoli ei tee aitoja eleitä tilanteen ratkaisemiseksi, ei paljon jää muuta vaihtoehtoa kuin että äiti vastailee. Ja pakko sanoa, että kyllä se tätä mammaa ärsyttää, nolottaa ja vituttaa, vaikka sitä toivoakseni ei päältä huomaa. Yllä joku kommentoi, että on myös huonoa käytöstä olla tuollaisessa tilanteessa vastaamatta, ja olen samaa mieltä. En vain tiedä mikä ihme neuvoksi? Lapsi kyllä avautuu hyvinkin, jos aikuinen näkee vähän vaivaa, mutta kun tässä maailmassa niin kovin usein tätä ei tapahdu. Toisinaan saatan jutella jo etukäteen kotona, että jos siellä kysytään sinulta jotain, niin täytyy sitten vastata. Ei ole helppoa äidillekään..

  • Sonja

    Kiitos. Tää on niin loogista että on vaikea ymmärtää miksi mokoma on ongelma.

  • Nellis | Unelmista perheeksi

    Hyvä kirjoitus, joka antaa ajattelemisen aihetta. Itse olen luonteeltani juuri päinvastainen, mutta työssäni juurikin päiväkodissa kohtaan erilaisia tempperamentteja. Parhaani teen, että jokainen lapsi kohdataan yksilönä ja minua ahdistaa joskus vanhempien tai isovanhempien käytös, kun ujoa lasta patistellaan väkisin tervehtimään tai käyttäytymään tietyllä tavalla. Kaikki aikanaan ja lapsen tahdilla.

  • Tuu-i

    Hieno teksti! Meillä esikoinen on uusiin tilanteisiin ja ihmisiin hitaasti lämpenevä. Tämä tuntuu tuottavan vaikeuksia päiväkodissa, jossa lapsen mieltymys leikkiä välillä yksin sekä osallistuminen laululeikkeihin sivustaseuraajan roolista koetaan hankalaksi (odotan tulevaa vasukeskustelua, nostetaanko siellä huoli pöydälle sillä hakutilanteissa jatkuva virsi on "kuinka lapsi ei paljoa leikkinyt muiden kanssa eikä osallistunut toimintaan"). Tiedän, että hän osaa olla ihan yhtä äänekäs ja riehakas tapaus kuin muutkin, silloin kun hän tuntee olonsa turvalliseksi. Pahinta on seurata, kun aikuinen ei osaa olla niiden tunteiden kanssa joita hiljainen lapsi hänessä herättää. Tungetaan lapsen reviirille liian nopeasti ja liian äänekkäästi, vaikka näkee ettei lapsi ole sujut asian kanssa. Kun riittäisi, että annetaan lapselle aika ja tila tutustua tilanteeseen itse häilymällä vähän kauempana ollen kuitenkin läsnä tilanteessa. Kiitos kirjoituksesta! 🙂

    ps.
    jos nimimerkiltä tulee kaksi hyvin samankaltaista tekstiä, se johtuu siitä, että ensimmäisen kommentin lähetin puhelimesta mutta se katosi jonnekkin :'(

  • Vintagentti

    Ihan juuri ytimeen osuva kirjoitus, kiitos!

  • Anonyymi

    Itse olen ollut hirvittävän ujo koko lapsuuteni ja varhaisaikuusuudenkin. Ärsytti ihan suunnattomasti, kun patistettiin puhumaan tai muuten olemaan esillä. Työssäni lastentarhanopettajana pidän hyvänä asiana, että lapsi alkuun ujostelee uusia aikuisia. Ryhmässäni jokainen saa tutustua omaan tahtiinsa,kunnioitan lasten omaa temperamenttia. Enemmän olen huolissani niistä, jotka eivät ole yhtään varauksellisia uusissa tilanteissa.

  • Anonyymi

    Hyvä kirjoitus! Vaatii aikaa, että yhteiskunnassa hyväksytään ujot/hitaasti lämpenevät/asioita ja ihmisiä etäämpää tarkkailevat/valikoivasti puhumattomat jne.tasa-arvoisiksi suulaiden kanssa. Esikoiseni on hitaasti lämpenevä, ujo tapaus. Minä olin samanlainen ja kuulemma myös mieheni (en voi uskoa todeksi…). Hänen ollessaan 4. luokalla meidät vanhemmat kutsuttiin kouluun keskusteluun, jossa luokanope ja sosiaaliohjaaja näkivät, että tarvitsemme perheneuvolan palveluita ujouden ja "mykkyyden" voittamiseksi. Perheneuvola ei meitä onneksi huolinut asiakkaaksi. Etsin netistä tietoa ja ymmärrystä, lähetin linkkejä opelle ja lapsi sai ymmärrystä osakseen, ja vaikka on edelleen ujos ja tarkkaileva, hän suoriutuu koulussa. Lähes kaikki opettajat ovat tukemassa lastamme, mutta yksi ope kirjasi lukuvuositodistukseen, kuinka olematonta lapsemme tuntiaktiivisuus on… (juu, ei viittaa, mutta tehtäviä tekee kuten muutkin…) Aina on joukossa joku vanhan kansan opettaja…

  • Anonyymi

    Hei!

    Toivottavasti tämä kommentti ei jää muiden jalkoihin, aika paljon kun niitä on.

    Mutta siis. Muutaman kerran olet kirjoittanut blogissa ajatuksia teoreettisesta kolmannesta lapsesta ja todennut, että onneksi ei kuitenkaan.

    Kirjoitukset ovat olleet tosi tärkeitä minulle. Minulla on nimittäin kausittain aivan hirveä kaipuu saada vielä kolmas lapsi. Ja kuitenkin sen toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, sillä olen välillä itsekin vastahakoinen ja miehini ehdottomasta koko ajan ajatusta vastaan. Silti asiasta yli pääseminen on ajoittain vaikeaa.

    Minulla on vain yksi sisarus. Meitä oli kaksi. En osaa kuvitella, olisiko ollut hienompaa, jos meitä olisi ollut kolme. Mutta blogiasi pitkään seuranneena muistan, että sinulla oli lapsuudessa kaksi sisarusta. Lähiömutsin Hannekin on kertonut, että heitä lapsia on ollut neljä, vähän samaan tapaan lapsilukua blogissa pohtiessaan. Olenkin tosi suurella kiinnostuksella yrittänyt miettiä, että ehkä kolme tai neljä lasta ei ole sen hienompaa kuin kaksi, kun kerran löytyy lapsirakkaita bloggaajiakin, jotka eivät kuitenkaan aio tavoitella yhtä isoa perhettä kuin missä itset kasvoivat.

    Haluaisinkin vielä yhden epäilevän äänen tukahduttaa kolmannen kaipuussani, ja kysyä seuraavaa: oliko kolmikon keskellä kasvaminen antoisaa? Oliko se selvästi niin ihanaa, että ajoittain kirpaisee ajatus, ettei samaa tule tarjoamaan omille lapsilleen? Vai tuntuuko, että kaksi on riittävä, koska kolmikossa kasvamisessa ei ollut mitään niin erityisen ainutlaatuisen hienoa, että se tilanne kannattaisi ns. toistaa nyt omien lasten kanssa?
    Puuh, hormonini ovat puhuneet.

    Kiitos jo etukäteen.

    Kaislakerttu

  • Heli

    Olin myös hitaasti lämpenevä lapsi. En mikään järjettömän ujo, mutta kuitenkaan en voinut uutena lapsena päiväkodissa leikkiä kenekään kanssa ennen kuin tiesin kaikkien nimet (kysymättä). Tottakai minä sitten leimaannuin ujoksi, ja varmasti olinkin, vaikka tutussa seurassa olin hyvinkin puhelias.

    Ymmärsin 19-vuotiaana, etten (enää) olekaan ujo, kun uusi tuttavani nauroi minulle päin naamaa sanottuani olevani ujo (kiitos hänelle siitä, se avasi silmäni)

  • Valeäiti

    Kato sellainen cocktail -kutsu lähestyminen asiaan! "tee itsestäsi kiinnostava" 😀

  • Valeäiti

    JOOOOOO! Tähän sata tykkäystä, ihan saman olen huomannut. Millään tavalla lapset ei oikein voi voittaa tätä peliä.

  • Valeäiti

    Me ollaan kai kaikki ihmisinä aika monimutkaisia eli epäloogisia koneita 🙂

  • Valeäiti

    Mä olen myös (yllättäen) toista maata ja siksi ehkä koen velvollisuudekseni liikaakin auttaa intrompia ihmisiä. Sullahan on tuhannen taalan paikka näyttää näille aikuisille toista mallia jos vaan jaksat!

  • Valeäiti

    Voi ei, tosi kurjaa kuulla tollasta "palautetta". Puhu asiasta?

    ps. Yksi teksti vain näkyy mulle, pahoittelen noita ongelmia….yritän korjata pohjan joku päivä!

  • Valeäiti

    Mukava kuulla että toimi, kiitos 🙂

  • Valeäiti

    Kiitos kommentista, aina mukava kuulla ammattilaisten mielipiteitä!

  • Valeäiti

    Äh, aina jostain löytyy se joku joka ei tajua 🙁 HIenoa että olette kuitenkin saanu jotain muutosta aikaan omalla aktiviisuudella!

  • Valeäiti

    No kuule, enpä osaa auttaa – kärvistelen itse ihan samojen pohdintojen äärellä pitkästä aikaa, joku ihmeellinen yllättävä hetkellinen vauvakuume 😀 En mä kyllä kolmatta lasta oman lapsuuteni takia halua. Olin nuorimmainen ja ikuisesti alakynnessä, en oikein kenellekään kiinnostava kaveri.

    Ehkä sisarukset ei kuitenkaan se perimmäinen syy tähän olisi vaan ihan joku itsekäs hormonitoive?

    Ja tähän halusi kompata eräs anonyymi "Kolmen äiti" FB:n kautta vielä että:

    "kolmas lapsi on yhtä upea, ihana ja ainutlaatuinen kuin kaksi ensimmäistäkin, mutta ei ole tuonut sisarusdynamiikkaan mitään uutta tai ihmeellistä, triplannut kyllä melun ja rahanmenon määrän ja sammuttanut lopullisesti kaiken vauvakuumeen. Harvoin niitä lapsia katuu, ja varmasti sisarus on rikkaus, mutta niin on vähän paremmin nukkuneet vanhemmatkin ?"

  • Valeäiti

    Toi kuulostaa TOSI tutulta! Juuri tuo nimiasia on monesti tullut esiin, että ne pitäisi kysymättä tietää ennen kuin voi leikkiä jonkun kanssa. Ihana toi sun tuttava, iso vaikutus pienellä teolla!

  • Tuula / Oman katon alla

    Kiitos! Tämä oli hieno ja tärkeä kirjoitus. Itselläni on kaksi poikaa, joista varsinkin nuorempi on vielä toisinaan ujo ja hitaasti lämpiävä. Omasta mielestäni se on ihan luonnollista (ja tämä ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon jo evoluution alkumetreillä, jos kaikki olisivat uusiin tilanteisiin innokkaasti säntääviä adhd-tyyppejä). Kaikki eivät kuitenkaan tuota ujoutta ja oman aikansa kestävää tilanteen tarkastelua kestä.

    Oli muuten pakko tarttua tähän aiheeseen itsekin omien lasteni kanssa koettujen ikävien tilanteiden osalta… Löytyy mun blogista 🙂

  • Valeäiti

    Ai että, toi teidän tapaus ei ole valitettavasti ensimmäinen josta kuulen. Kyllä pistää vihaksi! Laittakaa ihmeessä palautetta, koskaan ei ole liian myöhäistä tiedottaa että toimitaan väärin!

  • Anonyymi

    Eksyin tänne ihan vahingossa, enkä taida istua yhtään blogin kohderyhmään, mutta aihe oli nyt kyllä tosi hyvä!

    Itse olen koko reilun parikymppisen elämäni ollut ujo, olin jo pienenä ja olen ihan samanlainen edelleen. Ujous on todella jotain, jota ei siedetä yhteiskunnassa ja se paistaa helposti muiden kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa läpi. Lapsen ujoutta on helppo vielä jossain määrin katsoa läpi sormien, mutta jos ei vielä aikuisenakaan jaksa olla puheliaana ryhmässä, loppuu ymmärrys kyllä lyhyeen. Ensivaikutelmalla tehdään niin kovin helposti arvioita ihmisestä, eikä, kuten itsekin sanoit, viitsitä tehdä työtä oikealla tavalla, jotta kuoren alla oleva oikeasti pirteä ja puhelias ihminen saadaan esiin.

    Samalla koulujärjestelmä pakottaa helposti tiettyyn muottiin ja ujona on välillä ollut ihan todella tuskaista lukea vaikkapa englannin tunnilla kappaletta ääneen koko luokalle tai pitää esitelmää kun samalla tuntuu, että pyörtyy kauhusta. Miksi ihmeessä kaikkien täytyy pyrkiä avoimuuteen, kun ujollekin on uravaihtoehtoja?

    Ujouden ja fiksuuden yhdistelmästä en oikein tiedä, mutta ainakin tarkkaileva ja pohdiskeleva asenne on itselleni ujona ominaista. Itse yliopisto-opiskelijana löysin vasta akateemisesta maailmasta arvostusta sille, ettei huuda ensimmäistä ajatusta ääneen, vaan prosessoi tapahtumia ja yhteyksiä tarkemmin ennen puhumista. Takana tätä ennen koko koulu-ura täynnä juurikin sitä patistamista ja ennakkoluuloa.

    Tekstisi oli hyvä ja herättelevä ja todellakin toivoisin muutosta ilmapiiriin ja ymmärrystä erilaisia ihmisiä kohtaan. Kyllä sitä ujonakin pärjää lopulta kuitenkin loistavasti ja kuten itsekin kirjoitit, tässä sitä opetellaan vieläkin piilottamaan sitä varautuneisuutta tuntemattomia tavatessa.

  • Valeäiti

    Hei tervetuloa, kyllä täällä saa hillua ja hilluukin muut kuin just 33v lapsiperheelliset 😉 Toi aikuisujous on varmasti omalla tavallaan vielä vaikeampaa, koska kaikki olettaa että kyllä nyt aikuisen ihmisen pitäisi osata sitä ja tätä. Vaikka tosiaan on niin kuin sanot, ettei avoimuus ole mikään avain onneen, meillä ihmisillä on aika paljon muutakin annettavaa kuten vaikka tuo asioiden rauhassa prosessointi.

    Kiitos kommentistasi!

  • Anonyymi

    Voi kun munkin ympärillä olisi lapsuudessa ollut aikuisia jotka olisi ymmärtäneet tämän. Sain aina kuulla olevani ujo ja hiljainen eikä sitten paljon muuta. Ja nimenomaan siihen negatiiviseen sävyyn. Niinkuin se olisi jokin kamala vika. Ja sellaisena se on jäänyt sinne mielen perukoille. Olen sittemmin aikuisiässä tehnyt aika rohkeitakin asioita ja todistanut itselleni että en edes ole ujo, mutta sosiaalisissa tilanteissa on aina ollut pelko siitä että muut huomauttavat hiljaisuudestani ja nolaavat minut. Varsinkin isommissa ryhmissä olen erityisen tietoinen varautuneisuudestani. Lopulta masennuksen kautta minulla todettiin estynyt persoonallisuushäiriö jota olen nyt hoidattanut terapiassa 2 vuotta. Nyt osaan jo nähdä hyviäkin puolia siinä että ei ole tarvetta olla aina äänessä mutta edelleen ärsyttää suunnattomasti sellainen ekstroverttiyden ihannointi tässä yhteiskunnassa. Ja juurikin lasten kohdalla kaikenlainen sosiaalisuuteen painostaminen väkisin saa näkemään punaista. Oman tyttären kanssa olenkin ollut erityisen tarkkaavainen sosiaalisissa tilanteissa ja ollaan usein puhuttukin siitä että on ihan okei jos joskus vähän ujostuttaa.

    En usein kommentoi, mutta nyt oli pakko. Lapsuuden kokemuksilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Voi vain toivoa että itse vanhempana osaisi kasvattaa lapsensa nimenomaan sitä synnynnäistä temperamenttia tukien.

  • Valeäiti

    Kiitos kun kommentoit, näitä tarinoita on tärkeä tulla julki! Toivon myös että moni aikuinen tajuaisi tämän..

  • Unknown

    Olen ollut ujo lapsena ja nuorena ja kärsinyt ujoudesta, koska se on mielestäni estänyt minua tekemästä asioita joita olisin halunnut tehdä. Ujous on mielestäni estänyt minua osallistumaan koulussa (viittaamaan, ottamaan osaa esityksiin ja menemästä mukaan ryhmiin) sekä muutenkin elämässä (en ole esim. pystynyt menemään mukaan harrastuksiin, ottamaan jotakin tiettyä roolia järjestössä). Nyttemmin aikuisena pärjään työelämässä, ryhmissä ja ihmisten kanssa hyvin, koska olen järjestelmällisesti ja pitkäjänteisesti itse opetellut sosiaalisia taitoja ja panostanut siihen että pääsen pois dominoivasta ujoudesta. Minua ei ole koskaan vanhempien tai koulun puolelta painostettu tähän mutta ei siihen ole mielestäni myöskään tuettu. Oma mieheni on myös hyvin introvertti, mutta hän ei koe sitä ongelmana niin kuin minä olen kokenut, vaan hän tuntuu viihtyvän hyvin introverttina kun taas itse koen kärsineeni siitä. En siis ole kokenut sitä ympäristön painostuksena (vaikka siinä sitäkin saattaa olla mukana) vaan aitona haluna tehdä ja osallistua niin kuin muutkin. Kahdesta lapsestani tunnistan toisessa samanlaisia piirteitä kuin itsessäni ja olen kyllä panostanut paljon siihen, että lapseni oppisi jo tarhaiässä näitä sosiaalisia taitoja, joita itse olen opetellut aikuisena. Vuoden työn tuloksena sain kuulla lastentarhanopettajalta kuinka lapseni "nyt on sellainen kuin hänen kuuluukin olla". Eli tunnistin kyllä suurta huojennusta tarhan puolelta, kun lapseni paremmin istuu siihen "muottiin", johon siellä lapsia pyritään istuttamaan. Pakottamiseen en usko, mutta mielestäni introverttien lasten sosiaalisten taitojen kehittymiseen pitää panostaa koska he eivät automaattisesti aina pääse kehittymään näissä taidoissa ulospäinpäinsuuntautuvien lasten tapaan.
    Nyt kun intouduin kirjoittamaan niin kommentoisin vielä 4-lapsisessa perheessä kasvaneena kahden lapsen äitinä että koen suurimman ilon sisaruksista siinä että sitä kautta saa isomman sukuyhteisön, mikä on itselleni tärkeää. Perhedynamiikan osalta koen kahden lapsen perheen hyvinkin toimivana eikä esimerkiksi kolmen lapsen perheet näyttäydy itselleni mietenkään idyllisinä. Oman kokemukseni mukaan kahden lapsen perheessa lapsista ehkä herkemmin muodostuu tiivis parivaljakko ja itse koen välillä hankalana hoitaa sisarussuhteita kolmen ihmisen kanssa eikä se aina ole mitenkään ongelmatonta. Yksi sisaristani on selvästi läheisempi kuin kaksi muuta. Itselleni on myös tärkeää olla läsnä nykyisille lapsilleni. Väitän että nelilapsisessa perheessä ei mitenkään voi olla yhtä läsnä jokaisen lapsen elämässä yhtä tiiviisti kuin esim kaksilapsisessa perheessa, vaikka erilaiset tarpeet tulisikin täytettyä. Mielestäni tilanne on enemmänkin se, että tietynkokoiset perheet saavat jotakin, toisenkokoiset jotakin muuta.

  • Valeäiti

    Tosi mielenkiintoisia pohdintoja kumpaankin aiheeseen, kiitos paljon kommentistasi! Tuo tarhatädin lausahdus on aika hurja, vaikka ymmärrän toki mitä hän sillä varmaan halusi tarkoittaa. Se on tavallaan tosi surullista, että kaikkien "Pitää" mennä samaan muottiin, vaikka siitä toki onkin myös introvertille itselleen hyötyä niin kuin tuossa kuvasit. Vaikea tie varmasti nousta sieltä suulaammaksi!

    Lapsiluvusta on kai koskaan vaikea sanoa mitään varmaa, perheiden yksilölliset ja yksilöiden erot määrittää niin paljon, mutta tossa on varmasti perää! En aio kyllä 4 lapsen päälukua kokeilla 😀 😀 En kolmenkaan, mutta you never know..

Tämän viestin kommentit on suljettu.